BBC!Sherlock: Harmaat päivät, usva-aamut, k-11, Johnlock

[Hallahäive]

Kirjoittaja: Hallahäive

Fandom: BBC!Sherlock

Paritus: Johnlock

Genre: Angstista draamaa, I guess

Ikäraja: K-11, itsemurhaviittauksen vuoksi

Disclaimer: Valitettavasti en omista Sherlockia tai Johnia. He kuuluvat BBC:lle ja ACD:lle.

Spoilaus-varoitus: Spoilaa kakkoskautta

A/N: Eh, mitä tästä nyt sanoisi. Kirjoitin kolme raapaletta nopeaan tahtiin tänä iltana, ensin niitä oli vain yksi, mutta toiset syntyivät sen seuraksi. Teki mieli kirjoittaa jotain post-Reichenbach. Tiedän, etteivät ole täydellisiä, mutta sanamäärä rajoittaa. Samalla se tosin oli mukava haaste. Ihanaa betaani en tällä kertaa käyttänyt. Kertokaapa mitä mieltä olette.

Summary: Elämä Sherlockin jälkeen on kuin kulkisi sumussa. Harmaata.


Harmaat päivät, usva-aamut


Yö haihtuu utuiseen aamuun

Kiihkeät sanat, tumma siluetti vasten taivasta. Kädet leviävät, valmistautuvat liitoon ja John voi ainoastaan katsoa. Siivet eivät sittenkään kanna, ei ole olemassa voittamattomia. Värit häilyvät pois, jäljellä vain seepiaa. Tummenee punaiseksi. Asvaltilla sirpaleiset poskipäät.

John herää kietoutuneena ryppyisiin lakanoihin. Haukkoo henkeä.

Hänen pulssissaan soi kaipuu, sydän morsettaa lyömättömän perään. Takaisin, takaisin, tule takaisin. John puree huultaan kunnes maistaa rautaa. Hän ei suostu enää huutamaan hänen nimeään öisin.

John keskittyy laskemaan sykkeensä alas, turtumaan kitkerään todellisuuteen. Kuolleet eivät enää palaa.

Hiljalleen katulamput sammuvat ja hänen kellonsa soi. Yksinäinen yö on hiipunut tummaksi aamuksi. Ulkona Thames huokaa usvaa ja hänen silmänsä kostuvat.


Muistojen tahraamaa kangasta

John tuijottaa pyykkikoriaan. Se näyttää omituisen tyhjältä kuten viimeksikin. Ei kokeiluista tahrautuneita housuja, ei erinäisiä merkkivaatteita. Ainoastaan hänen jumppereitaan, alushousujaan ja nuhjuiset collegehousut. Korin pohjalla on kuitenkin jotain, mikä saa hänen kätensä jähmettymään kesken liikkeen. Yksi tumma kauluspaita, joka on maannut odottamassa vuoroaan jo viikkoja.

Sitä luumunväristä kauluspaitaa hän ei ole kyennyt laatikoimaan muiden Sherlockin vaatteiden mukana. Kolmen kuukauden jälkeen se ei enää tuoksu niinkään Sherlockilta, kyyneleet ovat huuhdelleet pois kemikaalien rippeet, partaveden ja myskin. Yhdessä napissa on silti musta hius ja Johnin päässä kuva valkeasta ihosta tummaa kangasta vasten.

Hän painaa koneen päälle ja vie paidan mukanaan. Ensi kerralla.


Niin haihtuu silmistä usva

Hänen päivänsä on ollut pitkä, täynnä flunssaa potevia ja marisevia potilaita. Viimeisenä John joutui kertomaan teinitytölle ja tämän äidille, ei, se ei ole vatsaflunssaa, se on aamupahoinvointia. Hänen korvansa soivat yhä virkettä seuranneesta huudosta.

Niinpä hän tahtoo ainoastaan syödä äkkiä jotakin ja painua sänkyynsä nukkumaan unetonta unta. John avaa jääkaapin, tarkoituksenaan lämmittää hieman maksalaatikkoa. Kaapin ylin hylly on täynnä maitopurkkeja, rasvaprosentin mukaan järjestettyinä.

Hetken hän vain räpyttelee silmiään. Sitten jokin naksahtaa ja hänen jalkansa kuljettavat hänet pois keittiöstä kuin transsissa.

Olohuoneen ikkunasta katselee ulos pitkä, hoikka hahmo. Johnin pysähtyessä puoliväliin huonetta tämä kääntyy, huulillaan varovainen puolihymy.

John unohtaa olleensa väsynyt.

[Funtion]

Kun Susimus sanoi mulle, että julkaisit uuden Sherlock-ficin, mä hakkasin näppäimistöä ties kuinka kauan silkkaa intoiluani, mutta sitten rauhoituin kun näin alkutiedot: Johnlock. Ai. Okei. No. Tämä hyvä. :--D Oon kai alkanut vieraantua Johnlockista, mitä ihmettä tämä on…

Otsikko on sun näköinen! Voisin jo otsikon perusteella tunnistaa tän sun tekstiks ja tämä, tämä on kohteliaisuus.

Hänen pulssissaan soi kaipuu, sydän morsettaa lyömättömän perään.
MIKÄ HITON NEROKKUUS TÄMÄ LUULEE OLEVANSA? Dude, oikeesti. MITÄ. Apua, vähän tää on upea. Pulssissa soi kaipuu, sydän MORSETTAA. Siis tää on jotain järkyttävän upeaa.

Ulkona Thames huokaa usvaa ja hänen silmänsä kostuvat.
Thames!! Thamesista mulle tulee automaattisesti mieleen ulkoa osaamani Susimuksen Jimlock. En siis nyt syytä copycatiksi, en tosiaan, sehän on vain yksittäinen sana, mut huomautinpahan vaan. :--D

Ainostaan hänen jumppereitaan, alushousujaan ja nuhjuiset collegehousut.
Ainoastaan, ei ainostaan.

Kolmen kuukauden jälkeen se ei enää tuoksu niinkään Sherlockilta, kyyneleet ovat huuhdelleet pois kemikaalien rippeet, partaveden ja myskin.
Myski!! Omg!! Mä en ookaan ainoo joka yhdistää myskin Sherlockiin! Tuli vaan mieleen, kun kirjottelin tässä toissapäivänä yhtä työn alla olevaa Sherlock-fandomin tekstiäni ja siinä yhdistän myskin Sherlockiin… haha. (Toisaalta, eiks hajuvesissä/partavesissä oo just pohjalla sitä myskiä? Keinotekoisena tosin, nykypäivänä.)

Tää oli ihan mielettömän kaunis. Sanamäärän rajoittaessa sitä tosiaan kiinnittää enemmän huomiota jokaiseen valitsemaansa sanaan ja uskon, että tän takia tästä tulikin näin kamalan upea. Hirveän surullinen ja haikea, mutta niin törkeän kaunis, oikeesti. Ja sä toit nää hahmot tässä upeasti esiin näin vähällä sanamäärällä, nää hahmot oli hyvin IC. Kaikki yksityiskohdat tässä oli jotain parhautta: rasvaprosentin mukaan järjestetyt maidot, luumunvärinen kauluspaita (mä niin näin sen kauluspaidan siitä sarjasta ja oh god miten hyvältä Benedict näyttää se yllä... okei, asiaan), myski, tumma siluetti... kertakaikkisesti upeaa. Ihanaa myös oli se, että loppu oli toiveikas! Tai siis se teki tästä koko shotista vähemmän angstisen. :--D

Näitä ois voinut lukea ties kuinka paljon lisää... mä pidin tästä ihan hirveesti ja mä niin luen tän vielä uudelleenkin montamontamonta kertaa. Mä oon nyt aika häkeltynyt ja sanaton. Kiitos tästä, pelastit perjantai-iltani! <3

//

Ja fierté, miksi sä olet noin käsittämättömän nopsa?

Anteeks Anderson, lupaan ens kerralla olla hitaampi. :--(
/// Okei ens kerralla ootan, et sä kommentoit eka. Deal.

[Sisilja]

Jestas. Mihin sanani katosivat? No ensinnäkin, kannatti ehdottomasti kirjoittaa useampi raapale! Nämä luovat hienon ja yhtenäisen tarinan, vaikka ovatkin lyhyitä hetkiä arjesta ja täynnä ikävää. Tätä tunteen määrää näissä, en voi käsittää sitä. Kaunista tekstiä alusta loppuun ja tavattoman herkkiä sanavalintoja. Tärisin ja vinguin monessa kohtaa, koska vaikka rakastan angstia genrenä ja vaikka post-Reichenbach on aina yhtä mielenkiintoista luettavaa, kärsin tätä lukiessani. Johnin puolesta. Tunnekuvauksen sinä osaat. Yksinkertaisesti ja kiistämättä.

Pidin tuosta ensimmäisestä raapaleesta jo yksinäänkin. Se vain iskee Johnin tuskan lukijan kasvoille, se on hektinen ja aito välähdys. Jo ensimmäinen virke vangitsee: "Kiihkeät sanat, tumma siluetti vasten taivasta." Se on täydellinen ensimmäinen virke, joka tuo mieleen Reichenbach-jakson elävämpänä kuin luulisi kaikkien näiden viikkojen jälkeen olevan edes mahdollista. Ja sitten tämä:

Hänen pulssissaan soi kaipuu, sydän morsettaa lyömättömän perään. Takaisin, takaisin, tule takaisin.

Sydän morsettaa lyömättömän perään. Runoutta, minä sanon, runoutta! Ja sitten tuo kursivoitu pätkä, joka särkee sydämen, koska se on niin voimaton ja aneleva. Apua.

Toisen raapaleen kauneus on sen arkisuus. Pestävää pyykkiä ja puuttuvia vaatekappaleita ja sitten kuitenkin se yksi jota ei voi vielä pestä. The Purple Shirt of Sex meillä päin, hyss. Ensi kerralla. Voi luoja. Yksinkertainen ja sinänsä harmiton sanapari, ja silti olen totaalisen palasina sen jäljiltä.

Kolmas raapale taas on hetkittäin jopa hauska, tässä:

Viimeisenä John joutui kertomaan teinitytölle ja tämän äidille, ei, se ei ole vatsaflunssaa, se on aamupahoinvointia. Hänen korvansa soivat yhä virkettä seuranneesta huudosta.

Taitavaa tilannekomiikkaa, joka ei kuitenkaan riko surumielistä kokonaisuutta liikaa. Ei voi kuin ihailla! Maksalaatikolle kurtistin kulmiani, onko se ollenkaan brittiruoka? Toisaalta, syöväthän ne munuaispiirakkaakin, joten miksi ei. Mutta sitten nuo rasvaprosentin mukaan järjestetyt maitotölkit! Normaali ihminen järjestäisi ne päivämäärän mukaan jos järjestäisi ollenkaan, mutta Sherlock tuijottaa rasvaprosenttia! Ja se, että kun Sherlock palaa, Sherlock käy myös kaupassa ja tuo maitoa, joka on aina loppu! Oih. Tällaiset yksityiskohdat vahvan kokonaisuuden keskellä kertovat kirjoittajan olevan oikeasti taitava.

Sherlockin puolihymy pisti nyyhkimään. Olen valtavan iloinen, että kirjoitit näin ihanat raapaleet ja että sain lukea ne ja kertoa, että sinä todella osaat. Raapaleiden nimet ovat kauniita, kauniita ja koko ficin otsikko melankolisen rauhaisa. Vau. Olen sanaton vaikka pulppuan palautetta. Kiitos lukuelämyksestä.

Ja fierté, miksi sä olet noin käsittämättömän nopsa?

// Dammit, juuri kirjoitan Sherlock-ficciä, jossa Johnin partavesi on myskistä. Ehkä ne käyttää samaa? <3

/// Niinpä, Dono! Muista älykkyysosamääräni ja anna tasoitusta!

[Kuurankukka]

Saat syyttää tästä kommentista fiertéä, se oikein lahjo minut tähän hommaan Siis, älä ymmärrä väärin, ficcisi oli aivan upea, jopa niin upea etten meinaa keksiä mitään sanottavaa, varsinkaan edellisten kommenttien jälkeen. Olen lukenut sinulta toki aikaisempiakin ficcejä, mutta tässä oli jotain todella hienoa, pysäyttävääkin. Ehdottomasti lisää tällaista, niin tulen varmasti lukemaan. Ja eikä unohdeta sitä pehmeää pörröyisyyttä, eihän? Mutta niin, nyt itse ficciin.

Okei, oletukset tämän ficin suhteen oli aluksi vähän njääh. Kärjistetysti olin vähän sillä mielellä että "taas joku sherlockficci jossa john angstaa sherlockin kuolemaa", enkä edes tiedä miksi, koska Johnlock on ficissä kuin ficissä mahtava paritus. Kuitenkin, ehkä juuri sen takia tykkäsin ficistäsi sitäkin enemmän. Tämä erosi muista viimeaikoina lukemistani ficeistä (niin Sherlockeista kun Pottereista) hyvin selkeästi, kappaleet olivat tavallaan kuin lyhyitä välähdyksiä, hetkiä, jotka muodostivat todella tiiviin kokonaisuuden. Ja olihan tämä muutenkin taiteellinen, kaunis, surullinen ja lopussa ihanan toiveikas (ehkä jopa hieman erilaisella tavalla kuin yleensä) ja vaikka mitä. Ja tuo otsikko muuten, aivan täydellinen

Hänen pulssissaan soi kaipuu, sydän morsettaa lyömättömän perään. Takaisin, takaisin, tule takaisin. John puree huultaan kunnes maistaa rautaa. Hän ei suostu enää huutamaan hänen nimeään öisin.

Ja sitten tämä. En voi olla linkkaamatta muiden perässä. ÄÄH, todella hieno ajatus Sherlockin nimeä morsettavasta sydämestä. Jotenkin viiltävän surullinen ja aito. Ja sitten tuo suostumattomuus, se kertoo niin paljon rivien välistä siitä tilanteesta jossa John on ja millainen hän muutenkin on.

Korin pohjalla on kuitenkin jotain, mikä saa hänen kätensä jähmettymään kesken liikkeen.

Tämä oli sitten taas jotenkin arkisempi kohta, joka oli pakko lainata siksi, että voin niin hyvin kuvitella Johnin ilmeen ja eläytyä muutenkin koko tilanteeseen. Ehkä ficin realistisuus ja sydäntäsärkevyys piili juuri siinä, että jokainen tilanne oli omalla tavallaan niin arkinen ja jokapäiväinen, mutta silti hienosti ja tyylikkäästi kirjoitettu. Enkä voi olla hehkuttamatta noita raapaleiden nimiä, ääh nekin on ihan täydellisiä <3 Ne onnistuivat melkeinpä tiivistämään koko ficin idean, joka ei sinällään ollut mitenkään uusi, mutta toteutukseltaan kuitenkin sitäkin parempi. Kiitos oikein paljon tästä, ja pienet pahoitellut ihkutuspläjäyksestä

[Hallahäive]

Voi apua...mitä mä osaan vastata teille ihanille ihmisille? Kädet täristen kirjoitan jotakin...

fierté: Voih...jo aiemmin sanoin, että rakastan kommenttiasi. Jännä, että pystyt tunnistamaan tyylini otsikosta. Aloin nyt miettimään, että mikä niissä on tunnistettavaa...well, eipä sillä väliä. Hienoa, jos hahmot on mielestäsi IC, mä vähän mietin,että osaanko kirjoittaa Johnia tarpeeksi uskottavasti.
Ja se paita, kuka ei voi huomata sitä? Mulla on siitä joku ihmeen pakkomielle...
Ainoastaan, ei ainostaan. Voi sniff, pitihän se arvata, että joku typo tulee...kiitos huomautuksesta.
Myski!! Omg!! Mä en ookaan ainoo joka yhdistää myskin Sherlockiin! Ei et todellakaan ole. Se vaan...jotenkin sopiii:)
Mä oon nyt aika häkeltynyt ja sanaton. Aiheutit saman reaktion itselleni. Kiitos kauheasti<3 Kommenttisi saa hymyilemään, ei väliä kuinka monesti sen lukee.

Susimus: Kulta, saanko rutistaa sua?<3 Olipa tunteellinen ja ihana kommentti. Ja on sun ansiota, että niitä
raapaleita tuli kolme, kiitos kun kannustit kirjoittamaan sen ekan seuraksi.
Maksalaatikolle kurtistin kulmiani, onko se ollenkaan brittiruoka? Eh...tarvitsin jonkun pikaisen muonan ja yököttävä maksalaatikko tuli mieleen. Voin keksiä selityksiä! John on kansainvälinen mies, se ei pelkää ei-brittiläisiä ruokia/ Mycroft on jostain ovelasta syystä hankkinut sille suomalaista laatikkoa/ Rouva Hudson innostui kokkaamaan jotain eksoottista/
Raapaleiden nimet ovat kauniita, kauniita ja koko ficin otsikko melankolisen rauhaisa Kiitos! Sä tiedät hyvin kuinka pahoja nimet mulle aina on. Ihanaa, että tyksit.
Löysit ilahduttavasti kaikkien raapaleiden idean ja...tykkään vaan susta ja sun kommentistasi kovasti, ok?

Kuurankukka:Voi ihanaa kun kommentoit. taas joku sherlockficci jossa john angstaa sherlockin kuolemaa", onhan niitä kieltämättä paljon. En voinut itsekään vastustaa kiusausta, Reichenbach jätti liian vahvoja tunteita. Hienoa, jos onnistuin sinusta kirjoittamaan hieman erilaisen ficin, olen imarreltu.
Enkä voi olla hehkuttamatta noita raapaleiden nimiä, ääh nekin on ihan täydellisiä <3 Oi, kiitos. Mulla on aina kauheita ongelmia otsikoiden kanssa, joten hienoa, jos ne toimii.
Eikä tarvitse pahoitella ihkutusta, teit minut iloiseksi, kiitos.

MIKÄ HITON NEROKKUUS TÄMÄ LUULEE OLEVANSA?Runoutta, minä sanon, runoutta!ÄÄH, todella hieno ajatus Sherlockin nimeä morsettavasta sydämestä. Ah, tätä oli pakko vielä kommentoida, kaikki kolme olitte tykänneet morsetuksesta ja täytyy sanoa, että se kuuluu omiin suosikkeiheni myös. Olen tosi iloinen, että se aiheutti noin vahvoja tunteita. Mutta vielä siis, KIITOS.

[vaapukka]

en ookkaan tainnut lukea sulta mitään ennestään, ainakaan muista. Olis ehdottomasti pitäny. Tottakai tä oli aivan täydellinen! kielenkäyttös on aivan upeaa, niin kaunista ja joka sana tuntuu täydellisen mietityltä ja harkitulta ja tunnetta täydellisesti kuvaavalta(paitsi ehkä maitopurkkeja) ja niiin. Ja vaikka tarinan juoni on todellakin aika nähty, varsinkin tässä fandomissa, niin teit siitä kuitenkin poikkeavan ja kauniin ja niin hiton koskettavan. <3

[Hallahäive]

Varpu: Oi, kiitos kauheasti. Ihanaa, että tykkäsit. Mä nyt vaan punastelen täällä noita kaikkia kehujasi... En pysty vastaamaan mitään järkevää, hymyilen vain.
Ja ehkä intoudut ja luet joskus jotain lisää multa...yksi toinenkin sherlock-ficcikin löytyy jo finistä. Vaan kiitos kovasti, ilahduin todella kommentistasi<3

[Okakettu]

Syystä x en ole lukenut muiden kommentteja, joten pahoittelut jos toistan jo aiemmin sanottua. : 3 Niin ja tosiaan, tervehdys kommenttikampanjasta! En ole sinulta aiemmin tainnut mitään lukea, mutta kaunis otsikko ja Johnlock vetivät puoleensa. Onneksi näin, sillä hitsi, kun nämä raapaleesi olivat kauniita! Todella vaikuttavia, kylmät väreet kulkivat iholla useammin kuin kerran lukiessani.

Raapaleiden kirjoittaminen ei ole mikään helppo juttu, mutta sinulta tämä taiteenlaji näyttää onnistuvan paremmin kuin hyvin - tekstisi on käsittämättömän runollista ja samaan aikaan ihanan pelkistettyä, kerrot hyvin kauniilla tavalla kaiken tarpeellisen mutta jätät luettavaa myös rivien väliin. Ja äh. Nämä olisivat hienoja jo ihan pelkästään kielellisten ansioittensa puolesta, mutta kun siinä sivussa onnistut kertomaan kaikkea hienoa fandomiin (ja ääwh Johnlockiin ♥) liittyen. Johnisi oli erittäin IC läpi raapalaiden, ja samalla erittäin sydäntäsärkevä...

Asvaltilla sirpaleiset poskipäät.

♥ En tosiaan osaa laittaa tähän kuin häkeltyneen teinisydämen, tajuttoman kauniisti ilmaistu!

Hänen pulssissaan soi kaipuu, sydän morsettaa lyömättömän perään. Takaisin, takaisin, tule takaisin. John puree huultaan kunnes maistaa rautaa. Hän ei suostu enää huutamaan hänen nimeään öisin.

Ensimmäinen raapale oli ehkä suosikkini, kaikessa kaipauksessa ja melankolisuudessaan. Myös tuo nimenomainen kohta oli hirmuisen kaunis, sydämen morsetus, pulssissa soiva kaipuu... Vaikka vaikea minun on vain yhtä tai kahta hienoa kohtaa lainata, kokonaisuus on niin käsittämättömän hieno.

Myös kakkosraapaleesta pidin tavattomasti, mutta ehkä silti Niin haihtuu silmistä usva muodostui toiseksi suosikikseni. Siinä oli jotain viehättävän arkista, ja, no, tuo loppu.

Olohuoneen ikkunasta katselee ulos pitkä, hoikka hahmo. Johnin pysähtyessä puoliväliin huonetta tämä kääntyy, huulillaan varovainen puolihymy.

...häkeltynyt teinisydän part kaksi. ♥ Kovin ihana kohta.

...joo. Olen kovin iloinen siitä, että nappasin tämän kommenttikampanjasta. Huisin hieno lukukokemus, kiitos hirmuisesti tästä!

[Vilya]

Voih, mä sitten rakastan tätä fandomia. John on niin sydäntäsärkevän sulonen kun se kaipaa Sherlockiaan (ei, minä en rutista Johnia mielessäni) teksti kuvas tosi hyvin Johnin tunteita, raukalla oli muistona rakkaastaan likainen paita (oliko se kuinka likainen, ei hajuakaan, mutta se oli kuiteski pyykkikorissa). Ihanat naurut sain kuiteski siitä teiniraskaudesta (kuvittelen sen äidin naaman)... Ja kui ihana loppu, voi mä sitte tyksin noista lopetuksista, ne antaa jotenkin toivoa selvityä kolmanteen kauteen... Joo älkää yli-arvioiko mun kykyä kommentoida kun luen samalla bilsan kokeisiin...

[Hallahäive]

Okakettu: Ui, kiitos ihanasta kommentistasi! Raapaleiden kirjoittaminen on tosiaan hieman haastavaa, mutta hauskaa puuhaa, hienoa, jos sinusta onnistuin siinä
Kiljahtelin innosta kommenttiasi lukiessani ja teinisydämet saivat hymyilemään. Ensimmäinen raapale on itseasiassa myös oma suosikkini, sillä noh...rakastan angstin kirjoittamista ja Johnin unta/muistoja oli ihana kirjoittaa. Olen iloinen, että John vaikutti IC:ltä, itse en ollut julkaistessani aivan varma, joten tuo oli mukava kuulla.
En nyt taas osaa vastata mitään ihmeellistä, joten tyydyn kiittämään ilahduttavasta kommentistasi, kiva kun nappasit kommenttikampanjasta. Kiitos.

Vilya: Kiitos kommentistasi! Tämä fandom on todellakin rakkaus <3. Eikä sitä kolmatta kautta kestä odotella ilman ficcejä. Mutta siis, ihanaa, että pidit ja kiitos vielä söpöstä kommentistasi.