Tekijä: Haruka
Otsikko: Puolet sinusta, puolet sydämestäni
Paritus: Jarno/ Viivi
Genre: Drama, angst, romance, ficlet
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Synkkää tekstiä, murretta ja kirosanoja
Vastuunvapaus: Minun ovat.
Yhteenveto: Jarno käy läpi omia tuntemuksiaan Viiviin liittyen
A/N: Jatkan taas Jarnon ja Viivin tarinaa, tällä kertaa Jarnon näkökulmasta kirjoitetulla ficletillä. Mä en ymmärrä, miksi onnistun kirjoittamaan näistä näin synkkiä tekstejä tai ylipäätään haikeita tai surullisia tekstejä kaikista mun tarinoistani.
Osallistuu ficlet300 -haasteeseen sanalla 221. Tyhjyys.
Mutta jos luette, kommentit on tervetulleita.
Miun on pakko saada tietää, miten Viivi voi. Miun on ihan pakko. Sen äiti pudistelee päätään joka vitun kerta, kun mie käyn niiden ovella kysymässä, tuleeko Viivi treeneihin. Leevi lähtee aina miun mukaan, mut Viivin huoneen ovi pysyy kiinni. Ja niiden kissat änkeää ovesta ulos miun ja Leevin mukana.
Miun on ollut helvetin vaikeaa kestää tätä kaikkea, sitä, miten Viivi joutui sairaalaan ja linnoittautui sen jälkeen huoneeseensa. Tuntuu siltä kuin miun sydämestä olis otettu pois jotain.
Viivi… Sellainen pieni, pippurinen peikkotyttö, jolla oli takkuiset, mustat hiukset ja koulussa liian suuri Toolin bändipaita päällään. Tytöt pelkäsi sitä, pojat ei tienneet, mitä olis sanoneet, kun ne näki sen. Mie olin varmaan ainoo, joka naurahti sen pureville kommenteille, kun mie tapasin Viivin ensimmäisen kerran. Silloin sillä oli päällään paita, jossa luki ”Frank”.
Ja Viivin lauluääni… Jokin siinä vetosi minuun, kun mie kuulin sen laulavan ekaa kertaa miun kuullen. Leevi oli kertonut miulle, että sillä on sisko, joka on hyvä laulaja, mut samanlainen kuin sen isä: fyysisesti melko heikko, mut siltä ei taistelutahtoa puutu. Musiikin tuntien jälkeen mie jäin monesti luokkaan kuuntelemaan, kun Viivi lauloi rockin klassikoita todella hyvällä englannin kielellä. Mie ihmettelin, mistä se oli oppinut niin hyvin englantia, vaikka oli niin nuori. Aika kului ja kun mie päätin perustaa bändin, miun isä kysyi, haluisinko mie jatkaa sen manttelinperijänä ja perustaa MIR:in entisten jäsenten lasten kanssa bändin. Mie suostuin ja kysyin Viiviä ja Leeviä mukaan. Leevistä tuli basisti ja Viivistä toinen laulaja miun rinnalleni.
Aluksi kaikki oli helppoa, kun myö tehtiin yhdessä biisejä Viivin kanssa, mut sitten alkoi vaikeudet. Mie seurasin Viivin, Leevin ja niiden siskon Aavan edesottamuksia niiden perheessä, kun mie kävin niillä lähes joka päivä koulun jälkeen ja niiden äiti opetti minuu laulamaan, kun miun isä kieltäytyi. Viivin sairaudesta ei kukaan vielä siinä vaiheessa puhunut mitään, kukaan ei edes tiennyt, mikä sillä oli. Sillä tais olla useampi sairaus, joista näkyvimmät oli lihasheikkous ja huono tasapaino, mut myöhemmin sillä ilmeni myös psyykkisiä oireita. Kaiken huippu oli se, kun Leevi kertoi Viivin saaneen paniikkikohtauksen kesken koulupäivän ja niiden äiti oli joutunut hakemaan sen kotiin. Mie en nähnyt sitä kohtausta, mut vasta siinä vaiheessa mie rupesin pelkäämään, jos Viivi kuolee tai masentuu niin pahasti, että riistää hengen itseltään.
Mie tahdon takas sen nuoren, kauniin tytön, jota mie oon kutsunut leikilläni ”Nanaksi” ja ”Vivianneksi” sen molempien nimien mukaan, tahdon takas ne päivät, jolloin myö notkuttiin mein treenikämpällä ja vaan laulettiin kaksiäänisesti meidän biisejä. Mie en jaksa tätä epätietoisuutta siitä, paraneeko Viivi koskaan ja auttaako ne lääkkeet sitä.
Mie rakastan sitä tyttöä, vaikka mie tiedänkin sen olevan mahdottominta, mitä miulle on koskaan tapahtunut.