Kirjoittaja: Ihan itse raapustin, eli SuklaaKissa.
Ikäraja:Sallittu
Yhteenveto:
Aloitan lauseeni, kun kukaan ei kuule. A/N: Minä en kirjoita. Minulla oli vain tylsää ja haluan palautetta. Ensimmäinen teksti Finiin, saa haukkua
Kuuntelijan rajaAloitan lauseeni, kun kukaan ei kuule. Tiedän, että niin on, vaikka vieressäni seisoo ystäväni täysin hiljaa eikä täällä metsässä kuulu muuta kuin tuulen huminaa.
”Minusta tuntuu hassulle, että joku tuntee koti-ikävää. Ei minulla ole sellaista koskaan ollut.”
En saa muuta vastausta kuin muminaa viherpeiposta, kun pitkä tyttö vieressäni tähystää kohti puiden latvoja varjostaen kädellä silmiään.
”Muuttoikävä olisi kai parempi sana tälle. Minä haluan muuttaa johonkin ihan muuttamisen ilosta. En vain jotenkin vieläkään hyväksy tätä paikkaa kodiksi”, jatkan, koska minun on pakko puhua. Sanoa edes jotain siitä, miltä minusta tuntuu.
”Mutta sinähän olet asunut täällä yli kuusi vuotta ja sinun suku ja tutut on täällä. Eikä minun mielestä ainakaan täällä ole mitään vikaa, mutta tämä ei kyllä vedä vertoja Lapille”, hän siristää silmiään auringonvalossa ja hymyilee sitten. ”Hei, se meidän mökkitontti on muuten vuokrattu jo, ja viiden vuoden sisällä aletaan rakentaa. Ärsyttää, kun vielä ei pääse sinne eikä siksi näe serkkujakaan kuin kerran pari vuodessa, jos he tulevat käymään. Mutta onneksi ensi viikolla Ansku tulee meille! Siitä tulee mahtavaa! Uidaan ja pelataan futista...”
Puhe jatkuu. En usko hänen edes muistavan, mitä tarkoittaa keskustelu.
Miten minä olen tällaisessa tilanteessa? Seison metsässä pahantuulisena, koska ystäväni haluaa bongata kesän ensimmäiset mitkälie-otukset. Minä haluan vain istahtaa johonkin lukemaan.
Ei meillä ole enää yhteisiä asioita koulua ja kotimatkaa lukuun ottamatta.
Jos ei ole tapahtunut koulussa mitään ihmeellistä, meillä ei ole puhuttavaa. Se johtuu osittain siitä, että minulla olisi asiaa, mutta en saa puheenvuoroa. Osittain siitä, että tiedämme toisistamme kaiken mitä haluamme toisen tietävän ja enemmänkin. Osittain siitä, että minua ei kiinnosta matematiikka tai luonto, kun ystäväni taas ei tartu kirjaan tai siveltimeen kuin pakon edessä.
Totta kai se aiheuttaa ongelmia.
Mutta kuka ne näkee? Eivät ainakaan ystävät, joiden kannalta me olemme aina sopusovussa keskenämme, vaikka kaikki muu olisi pielessä. Eivät opettajat, joiden mielestä olemme erottamaton parivaljakko. Eivät vanhemmat, jotka luulevat meidän viettävän iltapäivän yhdessä juoruillen, nauraen, jutellen ja ehkä läksyjä tehden.
Ei minun iltapäiväni niin suju. Se menee piirtäen ja lukien, omassa huoneessani. Ylhäisessä yksinäisyydessä. Olen oppinut nauttimaan yksinolosta. Koulussa ei varmaan uskottaisi, miten tällainen äänekäs ja oma-aloitteinen tyttö jää vapaa-aikana ystävänsä varjoon kuin pienen pieni leskenlehti kuusen oksien peittoon. Leskenlehtihän kuihtuu sinne.
Luonnosta löytyy näemmä kaikesta huolimatta hyviä vertauskuvia.
Toki minä koulussa osallistun, keskustelen ja vaikutan. Ystävän kanssa en enää jaksa. Minä vain unohdan hänet tarkoituksella, jotta en tukehtuisi omiin ajatuksiini, joita en saa kerrottua kellekään. Mutta pitääkö minun tehdä niin?
”Heippa. Minä en jaksa innostua lintujen bongaamisesta, kun vaihtoehtona on lyijykynä ja piirustuslehtiö. Sinä voit pitää tästä, minä en”, keskeytän puhetulvan tylysti ja katson ystävääni suoraan silmiin. ”Me muutkin osaamme puhua. Älä oleta, että olet ainut, joka haluaa kertoa asioistaan.
Jotkut vain osaavat myös kuunnella – mutta siihenkin löytyy raja.”
