Nimi: Tulikoivut
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: K-11
Genre: angst-vivahteista romancea. Deathfic.
Summary: "Meidän pitää polttaa ne puut, tehdä se metsä."
-Tulikoivut-
Me päätimme yhdessä, että Suomessa ei ole tarpeeksi koivumetsiä.
Suomen koivut tunkevat juurensa tienvarsien multaan ja metsien reunoihin. Niitä on siellä täällä, vähän joka puolella, kaikissa niissä paikoissa joissa aurinko uskaltaa loistaa maahan asti. Mutta metsiksi koivumme eivät yleensä ehdi kasvamaan, sillä joku vahvempi ja nopeampi puulaji onnistuu kurottamaan niitä ennen kohti taivasta, peittäen samalla koivunversot hämärään. Kuolemantuomiohan se niille on.
En silti sano, että koivumetsiä ei ole olemassa. Itse asiassa koko juttu sai alkunsa siitä, kun näimme kahden varastorakennuksen väliin kasvaneen lehdon. Se oli pieni, mitätön, ehkä kuusi metriä leveä ja enintään kymmenen metriä pitkä. Tämän "metsän" ja pyörätien erotti oja, jonka vesi oli käsittämättömän mustaa. Emme uskaltaneet hylätä pyöriämme ja hypätä ojan yli, kengäthän siinä olisivat vain kastuneet.
Koivut antavat valoa muillekin, eivätkä vain varasta sen voimaa omaan kasvuunsa. Ja se valo! Se oli kuin koivunlehtien värittämää. Tuntui siltä kuin hukkuisi vihreään valoon tai kaarnan valkeaan väriin. Maassakin oli pitkää vehreää heinää ja siihen oli kasvanut pieniä hehkuvia valkovuokkoja. Olihan kevät.
Ja silloin me näimme kuinka kauniita koivut ovat.
Mieti, kahden likaisen ja harmaan varastorakennuksen välissä!
Tosiasia on, että koivut eivät osaa vallata elintilaa itselleen. Kuuset ja männyt täyttävät maamme moreenipohjaisen maaston. Jos katsoo junan ikkunasta ulos ohikiitävään maisemaan, näkee vain kuusta kuusen perään. Autolla ajaessa auringonlaskun aikaan valo siivilöityy mäntymetsän läpi. Harvemmin näkyy koivuja, harvemmin voi kävellä lehdossa.
Koska sinä olet viimeksi nähnyt koivumetsän?
Me päätimme puolustaa koivuja. Ne tarvitsevat ihmisten hoivaa ja rakkautta, ne janoavat sitä. Ne kasvavat ihmisten rakentamien teiden varsille, saavat mahdollisuuden hakkuilla tai kaupunkien puistoissa.
Mutta me aioimme tehdä jotain parempaa, kuin yhden ainokaisen verson asettamisen kaupungin multaan. Me päätimme tehdä koivumetsän.
Oli elokuu. Me katsoimme kartasta paikan johon iskisimme. Piirsimme punaisella tussilla rastin siihen kohtaan ja kaivoimme vanhan kompassin vintin työkalupakista. Emme voineet olla varmoja, että maastossa olisi signaalia, joten oli parempi turvautua vanhanaikaisiin konsteihin. Ei sillä, että kohteemme olisi kovin kaukana sivilisaatiosta, mutta aina on parempi pelata varman päälle. Paikka oli kuitenkin tarpeeksi kaukana muusta maailmasta, että tekemisiämme ei ihan heti huomattaisi.
Jouduimme odottamaan sateen loppua ja pakkasimme automme heti, kun sadepilvet karkasivat taivaalta. Kun kaarsimme kotitalomme pihasta pois, katselin pihakoivuamme, jonka siemenistä olimme kasvattaneet versomme. Nyt pikkuiset saisivat uuden kodin ja paikan, jossa elää ja kasvaa isoksi. Äitikoivu olisi varmaan tyytyväinen.
Kohteemme ei ollut kovin kaukana, sillä halusimme mahdollisuuden mennä myöhemmin katsomaan työmme tulosta. Päästyämme perille jätimme auton syrjäiselle metsätielle, joka oli joskus johtanut eräälle talolle. Se oli hylätty vuosikymmeniä sitten ja palanut raunioksi juuri sinä syksynä. Tuhopoltoksi sitä sanottiin.
Mekin aioimme polttaa jotain. Auton takakontissa oli monta kanisteria polttoöljyä. Kirosimme, kun yksi oli vuotanut matkalla, mutta ei sillä ollut loppujen lopuksi niin paljon väliä.
Kanistereita oli kai seitsemän, sillä kätemme eivät riittäneet kantamaan niitä metsään yhdellä kerralla.
Metsä oli hiljainen ja ahdistava, kun kävelimme puiden lomassa kohti lopullista määränpäätämme. Kompuroimme paljon, sillä maasto oli luonnontilassa, täynnä kaatuneita puita, risuja, oksia ja kiviä. Jouduimme hyppäämään pienen puron yli. Toinen kengistäni kosketti vedenpintaa ja vettä roiskahti ilmaan ja housuni lahkeisiin.
Hyttysiä oli käsittämätön määrä. Kulunut syksy oli ollut niille otollinen.
Yhtä otollinen se ei ollut meille.
Päätimme, että poltamme metsään aukon ympyrän muotoon. Siihen aukiolle voisivat koivut kasvaa. Otimme käsiimme punaiset kanisterit ja irrotimme korkit. Eihän siitä millään mitään ympyrää tullut, ennemminkin spiraali, jos sitäkään.
Kasteltuamme maan polttoöljyllä, hän kaivoi taskustaan tulitikut. Tikun raapaisu vasten askin pintaa tuntui yllättävän voimakkaalta ääneltä keskellä synkkää metsää. Ehkä se johtui siitä, että mistään ei kuulunut linnunlaulua, emmekä mekään uskaltaneet hengittää.
Hän heitti tikun maahan.
Öljy syttyi palamaan. Katsoimme lumoutuneena, kun tuli levisi öljyvanoja pitkin maastoon. Se kiemurteli puiden siimeksessä kauemmas meistä ja katosi lopulta niin kauas, että emme nähneet tulivanan loppupäätä.
Odotimme. Katsoimme.
Mutta tuli ei levinnyt kertakaan piirtämiemme viivojen ulkopuolelle. Pelkkä öljy paloi, metsä jäi koskemattomaksi. Sammal ja maa olivat liian märkiä syyssateiden jäljiltä, eikä tulessa ollut pontta leviämään, vaikka heitimme lisää bensaa liekkeihin.
Lopulta myönsimme tappiomme.
Katkea pettymys piti valveilla koko yön, vaikka yritimme kietoutua lakanoihin ja toisiimme nukkuaksemme.
Aamulla hän otti kirveen ja päätti kaataa kotipihamme ainoan koivun. Huusin hänelle, "älä tee sitä." Sitä koivua olin katsellut lapsesta saakka, huoneeni valkoisten verhojen välistä tuijotellut ja istunut työpöydälläni, jotta voisin vain kurottaa ikkunasta lähemmäs sen lehtiviä oksia.
Hän hakkasi puuta ja kirosi. Huusi niin paljon, että pelkäsin.
Koivu oli vahvempi häntä. Sen pintaan jäi kolme syvää uurretta, mutta hänen sisimpäänsä ne viillot vasta purivatkin. Hän romahti nurmikolle kirveensä kanssa ja minä pelkäsin, että hän satuttaisi itseänsä, jos ei tajuaisi pitää kirvestä tarpeeksi kaukana itsestään.
Vastaleikattu nurmikko tarttui paljaisiin jalkoihini, kun juoksin kylmän nurmikon läpi hänen luokseen. Kumarruin hänen viereensä ja vedin häntä syleilyyn.
Hän syleili vain kirvestä.
"Meidän pitää polttaa ne puut, tehdä se metsä." hän sanoi samein silmin. Vedin kirveen pois.
Yhdessä päätimme yrittää uudelleen. Kun kolmeen päivään ei ollut satanut, keräsimme tarvikkeemme. Intiaanikesä oli saapunut pelastamaan meidät ja pidimme keittiön ikkunaa auki, kun teimme voileipiä retkeämme varten. Kuuma ilma puski sisälle ja olimme varmoja, että tänään se metsä viimein palaisi.
Kun viimein pääsimme takaisin taistelutantereellemme, ei paikalla näkynyt jälkeäkään aiemmasta koettelemuksestamme.
Meillä ei ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä, jotta olisimme jaksaneet valuttaa polttoainetta tiettyyn muotoon. Valitsimme vain keskikohdan ja lähdimme kävelemään, kaataen samalla maahan öljyä. Me vedimme suoria linjoja, kiemurtelimme ja teimme maahan sykkyröitä ja kaaria. Emme jättäneet tippakaan jäljelle.
Oli minun vuoroni sytyttää tuli ja hän ojensi tulitikut housuntaskustaan.
Käteni tärisivät, kun otin askin vastaan. Jos epäonnistuisimme jälleen, jättäisimme seikkailumme kesken ja palaisimme arkeen houreestamme. Ajatus ei tuntunut miellyttävältä, halusin onnistua, halusin voittaa.
Vihollisemme oli tiheä ja täyteen kasvanut metsä. Aseenamme meillä oli kanisteritolkulla bensaa ja aski tulitikkuja.
Raapaisin tikun ja heitin sen maahan. Tuli leimahti ja huomasimme heti, että nyt se uskalsi levitä rajojensa ulkopuolelle. Sammal alkoi kärytä ja palaa.
Tuli levisi. Niin levisi myös voitonriemu sydämessäni ja pakotin hänet kumartamaan, jotta voisin suudella häntä.
Suudelman jälkeen otimme ensimmäiset askeleet paluumatkalla takaperin, katsellen vielä työmme aikaansaannosta, valon, kuumuuden ja savun verkkoa. Käännyimme kohti oikeaa reittiä ja huomasimme heti tekemämme virheen.
Olimme sulkeneet ulospääsymme samalla tulella, jota olimme kylväneet muuallekin metsään.
Yksi ainokainen tulivana oli estämässä kulkuamme. Se ei ollut vielä laajennut, alkanut syödä oksia ja sammalta. Liekit löivät niin matalalta, että olisimme helposti voineet hypätä sen yli. Kenkämme korkeintaan olisivat kärventyneet.
Emme uskaltaneet hypätä ja savu alkoi kuristaa kurkkujamme.
"Maahan." hän sanoi ja työnsi minut alas. Hengittäminen helpottui heti. Hän kumartui itsekin ja asettui viereeni.
Siinä me katselimme, kun kaikki paloi.
"Hypätään yli." minä sanoin, sillä tietämme tukkiva tuli ei ollut vielä levinnyt niin paljoa.
"Odotetaan tässä." hän vastasi ja hänen silmissään oli samanlaista sameutta kuin silloin, kun hän yritti kaataa koivumme.
Ei ollut mitään järkeä odottaa. Olimme sytyttäneet metsäpalon ja nyt se levisi, levisi ja kasvoi ja sai uutta voimaa, mitä enemmän kasvillisuutta se nieli alleen. Jos emme nousisi, palaisimme metsän mukana.
Hän kietoi kätensä vyötärölleni ja painoi leukansa vasten päälakeani. Enkä minä liikkunut minnekään hänen syleilystään. Painoin silmät kiinni.
Kun ensimmäiset kipinät tippuivat hiuksiini en uskaltanut enää olla paikoillani. Revin itseni irti hänen syleilystään ja kohotin katseeni ja näin kauneimman näyn, mitä olen ikinä nähnyt.
Se oli tulimetsä.
Puut olivat kuin tulta. Ne paloivat ja liekit kiemurtelivat niiden juurilta, pitkin niiden runkoa. Oksat kipunoivat ja latvustot olivat peittyneet sakeaan sumuun.
Me nousimme pystyyn ja ihailimme roviotamme. En sanonut hänelle enää sanakaan, nyin vain hihasta, sillä nyt oli kiire. Olisi pakko juosta, karata liekeiltä ja kuumuudelta. Mitä hän, mitä minä, mitä me olimme ajatelleet kun makasimme maassa, kun odotimme jotain suurta tapahtuvaksi keskellä palavaa metsää?
En tiedä oliko se kauhu vai jokin muu tunne, joka valtasi minut. Tiedän vain, että en aikonut enää odottaa häntä.
Ja kun hän otti askeleen kohti palon keskiötä, päätin, että en seuraisi häntä syvemmälle luomaamme tuliseen pätsiin. Ravistin häntä olkapäästä viimeisen kerran, ja kun hän ei havahtunut, käännyin ja juoksin pois.
Hyppäsin tulen yli. Oli kuin liekit olisivat kumartaneet minua, sillä en tuntenut edes hetkellistä kuumuutta lennähtäessäni niiden yli.
Käännyimme toisiamme kohti ja hän katsoi minuun tulirenkaan yli.
"Näetkö, rakas, tuonelan koivut?"
Niin hän lausui ja käveli suoraan liekkimereen. Hänen hahmonsa syttyi tuleen, mutta yksikään hänen askelistaan ei horjunut. Hän oli kuin lumottu tai täynnä käsittämätöntä varmuutta, jota minä en voi koskaan oppia ymmärtämään. Hän oli jumalallinen, kipinöivä yliluonnolllinen olento, jota en voisi koskaan enää saavuttaa. Katselin kun ilmassa leijuva noki peitti hänet alleen ja hän katosi kipinöiden ja savuverhon taa.
Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty, joten tyydyin kaivertamaan hänen nimensä kotitalomme koivun runkoon. Puu langettaa varjojaan pihamaani ylle ja kesäisin nojatessani siihen voin melkein tuntea rakkaani tuoksun, kuin se leijailisi jostain kaukaa, koivunoksien välistä maahan, alas luokseni.
Siihen metsään, jonka liekit raiskasivat, ei ole kasvanut yksikään puu.
