Kirjoittaja: Porpentina
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus/Hermione
Genre: Hurt/comfort
Summary: Vaan kuka lohduttaisi Severusta, vaikka tällä näin: On yksin kamalakin kamalampi, yhdessä toisin päin.
Disclaimer: Mukaelma Tove Janssonin iki-ihanasta kirjasta Kuka lohduttaisi nyytiä? Riimit on mukailtu Kirsi Kunnaksen suomennoksen mukaan, osa on suoria tai melkein suoria lainauksia häneltä. Maailma ja hahmot luonnollisesti kuuluvat rakkaalle Rowlingille.
A/N: Vastaus Anna-Liisan aloittamaan tarinahaasteeseen. Säkeistöt saattavat vaikuttaa joiltain osin kömpelöiltä, mutta se johtuu siitä, että mukailin mahdollisimman pitkälle alkuperäistekstiä, joka taas on osittain kömpelö, koska se on käännösteksti; varmasti alkuperäinen ruotsinkielinen versio on paljon sujuvasanaisempi. Kuvitushan tätä ehdottomasti kuuluisi täydentämään niin kuin alkuperäistarinaakin. ^^
Kuka lohduttaisi Severusta?
Olipa kerran mies tumma, synkisteleväinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
Eksyksissä pimeissä tuumissaan
hän kieriskeli yöllä vuoteessaan
ja joutui Pimeyden lordin edessä kumartamaan,
kun kuului mustien kaapujen kahina yössä
ja tuskissaan huusi pitkään, jos epäonnistui tuossa työssä.
Ja kaikkialla ihmiset pelkäävät ja ovet lukitaan,
kun kaikki yrittävät hakea turvaa toisistaan.
Vaan kuka lohduttaisi Severusta, vaikka tällä näin:
on yksin kamalakin kamalampi, yhdessä toisin päin.
Kun viime taistelun jäljiltä pöly kaiken peitti
ja sekasorto velloi hämärässä,
hän ilmeettömän katseen ympärilleen heitti
ja tuumi, että selvittiinhän tässä –
vaan fletkumadon kyllä ennen syön
kuin vietän tässä loppuyön.
Hän kaaoksen turvin pakeni ja katos kokonaan
ja uhrit, ystävät ja viholliset, jätti virumaan.
Ja jälkeenpäin hän harmitteli omaa tyhmyyttään,
kun tajusi paolla vahvistaneen syyllisyyttään.
Vaan kuka lohduttaisi Severusta ja kertoisi uuden
onnellisemman ajan suovan myös uuden mahdollisuuden.
Severus kulki vain ja kulki piilottelemalla,
vältteli näkemästä tutun tuttua.
Ja vaikka riemuitsevaa kansaa oli kaikkialla
ei Severus uskaltanut aloittaa juttua,
kun sanomaan ei kyennyt: ”En ole syyllinen,
vakooja olin, en Pimeyden lordin alainen.”
Siis neljä viikkoa hän vietti miettien niitä,
jotka kuolonsyöjät tappoivat; ei kahden käden sormet riitä.
Ja Pimeän piirto sitoo kai hänet samaan rikokseen;
niin Severus katkerana vaipui yksin synkkyyteen.
Nyt kuka lohduttaisi Severusta ja sanois vaikka näin:
jää ilman auttajia se, ken kääntää selän muihin päin.
Kun syyllisyydentunto painoi, nousi kylmä hiki
ja ympyrää hän kiersi mietteissään.
Kun sielun varjot saapui liian liki,
ei ollut miehestä kai enää mihinkään.
On liemi sentään hyvä, eipä uskoiskaan
miten hyvin se unettomaan uneen vaivuttaa.
Ja silloin lepo edes pienen helpotuksen soi,
kun pimeyden ja koko maailman hetkeksi unohtaa voi.
Vaan toivoa ei hänellä ollut, ei koskaan uskonut olevankaan,
että ketään saisi –itseäänkään– syyttömyyteensä uskomaan.
Siis kuka lohduttaisi Severusta: On Dumbledoren mahti
vielä kuoltuaankin turvanasi, vaikka meneillään on jahti.
Ja Severus pakeni uuvuksissaan länttä kohti,
hän yksin oli, yksin, yksin niin.
Kas, Tylypahka houreena vain mielessä hohti;
voiton tanssiaisia siellä kuulemma tanssittiin
ja kaikki lumotun katon alla karkeloi,
kun Kohtalottaret lauloi ja soitto soi!
Oli Profeetassa siitä paljon juttua (kolmetoista sivua kaikkiaan,
sai Severus lehden napatuksi) ja kuvia heidän ilonpidostaan!
Söi Hagrid koko suklaakakun koristeineen,
vaan Severus lehteä tuijotti taas ihan yksikseen.
Siis kuka lohduttaisi Severusta ja sanoisi: ei kukaan
sinua puolusta, ellet itse auta itseäsi elämään mukaan.
Niin Severus vaihtoi piilopaikkaa autioon rantaan
ja löysi synkän luolan, suuren, avaran.
Hän astui varovasti luolan suulle santaan
ja tuumi: Löysin täydellisen oman maailman.
Vähitellen hän liemiaineksia kokoon keräsi
ja mielensä oli taas tyyni, elämänhalu heräsi.
Nyt kauaksi tuntui jääneen raskaat muistot taistelun
ja kadonneen kauhistava taakka Pimeyden lordin palvelun.
Siis Severus hankki kattilan ja huokasi: ”Hohoi,
tänne jään, vaan koskaan iloinen en olla voi.”
Vaan kuka lohduttaisi Severusta ja sanois: yksinään
ei kukaan loputtomiin nauti taikaliemistään.
Lensi halki öisen pikimustan taivaan
niin yksinäinen pöllö; Severus havahtui,
kun se laskeutui hänen lähelleen aivan
ja kirjepostipöllöksi paljastui.
Sen kirje oli lyhyt, suruinen,
ja kyyneleet kai oli tuhranneet sen.
Vaan Severus avasi ja luki, selvän sai
ja auttoi siinä kirkas kuutamokin kai:
”...niin kauheasti pelkään, etten sinua enää nää,
kun yksin ikävöin kai ilman toivon kipinää…
siis palaa luokseni, jos voit, mun oma rakas peikko,
ilman sinua olen pelkkä Hermione heikko...”
Se kirje tuntui kuristavan sydämen.
Severus kätki sen siis taskun sopukkaan.
Ja koska Hermione oli myöskin surullinen
ja sitä paitsi hänelle rakas sekä masennuksissaan,
kas, Severus tuli päättäväiseksi niin,
kuun alla miettien vaipui haaveisiin,
ja tuliviskipullon tyhjensi, sen laski vierelleen,
ja viittansa jäi rannalle ja kattila aineksineen,
kun muisto Hermionen hänet ajoi lähtemään,
ei enää pystynyt eroa rakkaastaan hän kestämään.
Jos he toisiansa lohdutella edes hetken vois,
kaikki muuttuisi uudeksi, sielun pimeys kuolisi pois.
Vaan yhä Luciuksen katse oli terävä ja harmaa
- näin Severus Tylyahon laidalla näki harmikseen.
Oli vapautensa ostanut, ja oli ihan varmaa,
ettei vanhaa rikostoveria kaivannut seurakseen.
Nyt Severus tervehti ja sanoi: ”Viimeksi kun näin,
makasit joukossa kaatuneiden verissä päin.”
Kas, Severus nimet vankien oli lukenut lehdestään
eikä Malfoyn puuttuminen kai ollut yllättänytkään.
Ei Lucius hänelle vastannut, vain ehti huutaa ’hei!’,
kun virnistävä Severus häneltä tajun kankaalle vei.
”Niin mielelläni seurassasi viivähtäisin,
vaan kuka lohduttaisi Hermionea, jos tänne jäisin.”
Jo häämöttivät tornit takaa horisontin,
näkyi silhuetit Tylypahkan muurien.
Yhdeksäntoista kentaurin ja sen puolijättiläisrontin,
kun Severus näki puhelevan laidassa metsien,
hän virkkoi: ”Suokaa anteeksi jos muuan matkamies
nyt kysyy: onko Granger vielä linnassa kukaties?”
”On”, vastasi Hagrid, sitten sulki suunsa kauhuissaan
ja karkas kohti Severusta aivan suunniltaan.
Vaan Severus juoksi, kaikkoontui, kun etumatkan sai
ja Hermionea varoittamaan kiiruhti Hagrid kai.
Vaan kuka lohduttelee Hermionea, ei tiedä kumpainenkaan;
kai yksin itkee ikäväänsä katosvuoteessaan.
Kun vähitellen illan hämärässä
Severus lähemmäksi linnaa käy,
ja hohtavat sen ikkunat pimeässä
- ei yössä juuri muuta valoa näy.
Niin yksinäinen Severus-parka vielä yritti voittaa
mielensä viimeiset aaveet ja onneaan koittaa...
Kun sitten kiviportin takaa kuuluu puheenhelinää,
niin Severus lailla varjon muurin juurella lymyää
ja syöksyy sieltä ärtyneenä mielessään hokien:
En tahtoisi ketään kirota, vaan muuten onnistu en!
Mun täytyy lohdutella Hermionea, en voi nyt luovuttaa!
Hän suree paljon enemmän kuin minä milloinkaan.
On ilta äkkiä taas hiljainen ja musta
ja taikasauvan kärki Severusta osoittaa,
vaan silmät syttyvät täyteen kaipausta,
kun sydän kurkustansa alas putoaa.
Ja Severus sanoi: ”Helppoa ei meillä koskaan ollutkaan,
mutta ero oli niin kamala, etten luullutkaan!”
Hermione sauvansa laski ja katseen häneen loi,
joka Severuksen lävisti ja hänessä kipunoi.
Vaan Weasley hänet vielä yritti kirota, yksi kaksi,
vaan Hermione kyynelten läpi näki Severuksen voittajaksi.
Oli sanojen löytäminen aivan liian vaikeaa,
vaan kosketus ja hyväily niin paljon helpompaa.
Noin vaiti katsoivat he toisiansa,
Severus, Hermione, loisti kirkas kuu.
Ei ihme vaikka Severus jaloistansa
kävikin heikoksi ja mykistynyt suu
hiljaa sanoi vain: ”En mitään vois
sinulle enää tarjota – mene pois!”
Hän tahtoi kertoa majapaikastaan,
autiosta rannasta ja piiloluolastaan,
pyytää Hermionen kanssaan karkaamaan,
vaan tosissaan ei voinut sitä harkitakaan.
Hermione päätään puisti, tahtoi lohduttaa,
puhua hänen puolestaan, jotta vapauden hän saa.
Tyttö monet tunteet hänen kasvoiltaan luki
ja silmistänsä rakkauden havaitsi.
Ah, posken punaruusut häntä puki
ja Severukselle hän sylin avasi
ja kuiskas: ”Unohda jo mennyt kamaluus,
on edessämme ihana, yhteinen tulevaisuus.
En päästä sinua katoamaan enää milloinkaan,
vaan kohtaan kanssas kaiken, mitä vastaan tuleekaan.”
He lähtivätkin kohti linnaa noiden sanojen myötä,
eivätkä päässeet nukkumaan kuin aamupuolella yötä.
Jälkeen pitkän kuulustelun Severus sai armahduksen
ja rakkaan Hermionen sylistä löysi lohdun ja vapautuksen.
…ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti…
LOPPU
© Porpentina 27.12.2005
