Nimi: Mielikuvitusleikki
Kirjoittaja: Tyynis
Fandom: Uutishuone
Ikäraja: K-11
Paritus: Raija Aalto/Vesa Suominen
Genre: Draama
Disclaimer: En omista Ylen Uutishuone sarjaa. Minä en hyödy mitenkään taloudellisesti, käytän vain mielikuvitustani.
Summary: Minun tekisi mieli antautua ihan hetkeksi mielikuvitusleikkiin, jossa Pertti Aalto ei olemassa, Raija Aalto olisi Raija Suominen.
A/N: Minä sain tämän valmiiksi! Lyhyesti minä rakastan tätä sarjaa ja se on ties kuinka monen jakson ajan huutanut tätä paritusta. Ajallisesti tämä sijoittuu 6. jakson aikaan (se Chilen sotilasvallankaappaus -jakso). Ei minulla sen enempää. Omistukset Jekaterinalle, koska se taitaa tykätä tästä sarjasta yhtä paljoin kuin minä.
Mielikuvitusleikki
Helvettisaatana. Mitä pahaa minä olen elämäni aika tehnyt, että elämä voi potkia tällä tavalla päähän.
Ja miksi helvetissä minä suostun lähtemään Pressiklubille Keijon kanssa? Se on viimeiset neljäkymmentä minuuttia jauhanut paskaa Raijasta ja Martista. Tai ei se enää mitään paskaa ole, kun Raija kerran huusi koko tiimille naineensa Marttia viimeisen vuoden. Minä en ole kuunnellut puoliakaan Keijon sanoista, olen vain hörppinyt sen tarjoamia kaljoja.
”Kumpi niistä on päällä?” Keijon kysymys saa minut vetämään juomani väärään kurkkuun.
”Ei kuule paljon kiinnosta”, vastaan köhittyäni henkeni selväksi. Minä en halua mitään mielikuvia omaan päähäni.
”Raija, ehdottomasti”, Keijo jatkaa eikä näytä selvästikään välittävän siitä, etten halua puhua tästä aiheesta, ”Se on vikitellyt Martin yletäkseen. Jumalauta, se on Raija, joka kiipeää Martin reittä pitkin eikä päinvastoin.”
”Ole hiljaa jo”, käsken sitä ja lasken tyhjän lasini pöydälle, ”Kelpaako yksi vielä? Minä tarjoan.”
”Passaa vallan mainiosti”, Keijo myötäilee ja minä olen kiitollinen, että se on edes hetken hiljaa Raijasta.
”Samanlainen?” kysyn siltä ja alan kaivaa lompakkoa povitaskustani, ”Helvetin helvetti.”
Käteni hamuaa tyhjää taskua, lompakko on tietenkin jäänyt toimitukseen enkä ole huomannut sitä, koska Keijo on maksanut ensimmäiset kierrokset.
”Mitä mitä?” Keijo kysyy ja katsoo minua sen näköisenä, että jotain pahempaakin olisi tapahtunut – tai sitten selkäni takana Raija käpälöi julkisesti Martin kanssa.
”Lompakko jäi pöydälle, pitäisi varmaan käydä hakemassa se”, vastaan ja yritän saada itse itselleni syöttämän mielikuvan pois mielestäni.
”Hei, ei kai jätkä meinaa livistää juotuaan minun viinat?” Keijo huutelee perääni ja hiljenee vasta, kun lupaan käsi sydämellä tarjota seuraavalla kerralla.
Ulkoilma selvittää päätäni hieman, vaikkei se omasta mielestäni kovin humalainen olekaan. Kävellessäni kohti uutistoimitusta minun tekisi kuitenkin mieli potkaista jokaista matkanvarrella olevaa roskista ja lyhtypylvästä. Helvetti. Irma laulaa kuin pikku lintu, että Raijalla ei ole kotiasiat kunnossa ja antaa ymmärtää, että minulla olisi jotain mahdollisuuksia. Kuitenkin Keijon sairaat puheet Martista ja Raijasta osoittautuivat todeksi.
Meidän tiimin tiloissa palaa vielä valot, kun saavun paikalle. Minun ei tarvitse käyttää montaa arvausta siihen, että veikkaan oikein Raijan olevan paikalla. Tai paikalla on ehkä vähän väärä sana, koska Raija on nukahtanut kirjoituskoneensa ääreen.
Minä en edes mieti minkä takia Raija ei ole leikkimässä kotia miehensä tai Martin kanssa. Minä jään vain katsomaan sen ponihännältä karanneita tummia hiuksia ja unessakin aavistuksen kireitä kasvoja. Voiko ihminen olla niin stressaantunut, että sen näkee vaikka toinen on unessa?
Vastentahtoisesti kyykistyn Raijan viereen ja kosketan sitä kevyesti olkapäähän, ”Raija herätys.”
Saan herätellä Raijaa luultavasti minuutin verran, ennen kuin se säpsähtää hereille.
”Pitäisikö sun mennä kotiin nukkumaan?” kysyn varovasti ja katson sitä silmiin. Miksi minä käsken sitä menemää kotiin, kun me olemme täällä kahdestaan?
”Mitä kello on?” Raija kysyy eikä ole selvästikään ole ihan vielä täysin hereillä.
”Melkein kaksitoista”, vastaan vilkaistuani ensin ajan omasta kellostani, ”Pitäisi varmaan lähteä kotiin.”
”Mitä sä täällä tähän aikaan teet?” Raija kysyy ja sukii samalla ponnarilta karanneet hiukset korvan taa pois kasvoilta.
”Lompakko jäi tuohon pöydälle ja huomasin, kun oltiin Keijon kanssa Pressiklubilla”, vastaan enkä irrota katsettani Raijasta.
Minä syytän ihan aavistuksen verran pientä humalaani siitä, että minun tekisi mieli suudella Raijaa. Minun tekisi mieli antautua ihan hetkeksi mielikuvitusleikkiin, jonka olen itseltäni kieltänyt. Mielikuvitusleikkiin, jossa Pertti Aalto ei olemassa, Raija Aalto olisi Raija Suominen ja Martti panee miehiä niin kuin juorut kertoivat vielä viikko sitten.
”Saatanko mä sut kotiin?” kysyn ja palautan itseni todellisuuteen noustessa ylös lattialta. Minä voisin yhtä hyvin saatella Raijan levystöön, jos se ei olisi noin hieno nainen.
Hieno nainen.
Hienot naiset eivät petä aviomiestään naimalla pomoaan työpaikalla.
”Ei tarvitse, mä pääsen ihan hyvin itsenkin”, Raija vastaa niin nopeasti, ettei selvästikään harkitse ehdotustani.
”En tiedä kannattaako sun yksin lähteä tonne”, intän vastaan, tiedän ihan hyvin, ettei Raijalla ole autoa, jolla se pääsisi kulkemaan.
”Se ei ole sun asiasi”, Raija tiuskaisee vastaukseksi ja nousee tuoliltaan järjestämään tavaroitaan turhan ripein ottein, jotta se tekisi sitä tarkoituksella, ”Ainahan mä voin ottaa taksin.”
Nappaan sitä käsivarresta, jotta se lopettaisi turhan säheltämisen.
”Vesa, mitä sä?” Raija kysyy katsahdettuaan ensin kättään ja sen jälkeen minuun, ”Sä olet humalassa, päästä irti.”
Ehkä minä olen enemmän humalassa kuin itse tajuan, enkä päästä pyynnöstä huolimatta irti Raijasta.
”Minkä takia Martti?” En ehdi niellä päivästä asti kielen kärjellä olleita sanoja.
”Mitä?” Raija kysyy enkä minä ota sen katseesta selvää.
”Minkä takia juuri Martti? Sä olet naimisissa!” parahdan ja päästän samalla käteni irti ja vien ne molemmat niskani taakse. Raija on naimisissa, minä olen hokenut sitä itselleni ikuisuuden, kun mielessäni sen sukunimi vaihtuu Aallosta joksikin aivan muuksi.
”Kiitos muistutuksesta”, saan nyrpeän vastauksen ja Raijan näyttää tällä hetkeltä siltä kuin haluaisi tönäistä minut selälleni, ”Olisiko mun pitänyt lähteä jonon jatkoksi Hujasen naisiin?”
”Raija hei, älä ole naurettava.”
”Mitä se sua edes liikuttaa?”
”Sä olet saatanan sokea”, sanon ja nappaan uudestaan Raijaa käsivarsista kiinni ja vedän sen lähelleni. Sen enempää ajattelematta suutelen sitä.
Minä taidan tajuta ensimmäisenä meistä kahdesta, mitä äsken tein. Peruutan nopeasti muutaman askeleen ja jään katsomaan hämmentynyttä Raijaa, joka kokeilee varovasti huuliaan oikeankäden sormenpäillä.
”Raija… Anteeksi”, yritän, mutta se katsoo aavistuksen verran ohi minusta eikä sen kasvoilla ole vielä mitään selvää ilmettä – vain epämääräistä hämmennystä.
”Mun pitää mennä”, Raija sanoo hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisee minua. Sen jälkeen se lähtee ottamatta käsilaukkuaan tai takkiaan. Se vain lähtee ja minä jään katsomaan perään.
Helvetti. On olemassa se näkymätön raja, jota ei saa ylittää ja juuri nyt minä seison sen väärällä puolella.
