Kirjoittaja Aihe: Päätepiste (K-11 • arkinen elämänmullistus ensihoitajan näkökulmasta, Toni/Sini & Niko • shotti)  (Luettu 2384 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 9 168
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




K-11

FinFanFun1000 sanalla 491. ensihoitaja Originaalikiipeily sanalla 112. hätätilanne

Tämä teksti on alun perin kirjoitettu luovan kirjoittamisen verkkopajaan, jossa oli tämänviikkoisena tehtävänä rakentaa tarina sen ympärille, että joku joutuu mahdottoman eteen ja itsensä ylittämisen panoksena on jotain todella merkityksellistä ja tavoittelemisen arvoista. Tehtävänanto tuotti minulle vähän vaikeuksia, ja pureksin montaa erilaista ideaa, kunnes lopulta vähän väkisin puskemalla (hotellihuoneessa gin & tonicia maistellen) syntyi tämä tarina. :D Arvoin ikärajaakin hyvän tovin, mutta päädyin lopulta pykälää korkeampaan, koska tässä tekstissä kuitenkin käsitellään semiavoimesti väkivaltaista tapahtumaa eli autokolaria.

Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.


Tieto pienestä tieliikenneonnettomuudesta saapuu juuri, kun Toni on aikeissa ehdottaa kahvitaukoa. Teboilin syntisen hyvät runebergintortut saavat odottaa, sillä he ovat lähin vapaa yksikkö tapahtumapaikasta. Niko tekee suunnilleen niin näppärän U-käännöksen kuin ambulanssilla vain on mahdollista, ja matka jatkuu iltapäiväviiden ruuhkassa ja hämärässä.

Tähän mennessä päivän työkeikat ovat koostuneet lähinnä kaatuneiden vanhusten auttamisesta ja parin rintakipuisen kyyditsemisestä, mutta ensihoitajan työnkuva saattaa muuttua hetkessä. Niko heittää kevyttä huulta verestä ja suolenpätkistä. Toni kuuntelee toisella korvalla työpariaan ja toisella viranomaisverkkoa. Väsymys painaa jäsenissä ja silmäluomissa, ja hän yrittää ravistella ja räpytellä sitä pois. Huomenna työputki viimein katkeaa ruhtinaallisilla kolmen päivän vapailla.

Lisätietoja tihkuu ajon aikana, mutta vasta onnettomuuspaikalla miehille valkenee, ettei kyse ole mistään pienestä peräänajosta. Mukana ketjukolarissa on ainakin kolme henkilöautoa, joista yksi on kiilautunut poikittain melkein tukkimaan kaistan, nokka kohti piennarta. Sen savuava konepelti on rutussa toisen auton perän alla – vanhan Volvon, joka roikkuu puoliksi ojassa. Niiden kylkeen on rysäyttänyt kolmas. Tienvarteen on pysähtynyt sivullisia, ja liikenne sakkaa. Poliisiyksikkö yrittää päästä läpi vastakkaisesta suunnasta vilkut sinistä hehkuen.

”Saakeli”, Niko kommentoi ryömittäessään autoa lähemmäs.

Toni terästäytyy ja skannaa katseellaan autorykelmää ja lumisen tien poikki johtavia jarrutusjälkiä. Ainakin osa kolaroineiden autojen matkustajista näyttää päässeen ulos kulkuneuvoista, mutta ojan pohjalle on syöksynyt neljäskin auto, jonka keula on painunut vankan kuusen ympärille kuin kuolemanhalaukseen. Toni kurkottaa eteenpäin ja siristää silmiään Nikon pysäköidessä. Hän rekisteröi sähkönsinisen Punton, jolla on niin arkisen tuttu rekisterinumero, että häneltä kestää hyvä tovi keksiä, mistä se on tuttu.

Sitten se iskee hänen tajuntaansa. Se on tuttu kotipihasta.

Sini.

Sydän sinkoaa kurkkuun. Vatsa valahtaa alas kuin vapaapudotuksessa. Toni haparoi kojelaudasta tukea ja tuijottaa siniseen hetkeen, jossa ei näy jälkeäkään Sinistä. Ojan pohjalla Punton kuljettajanpuoleisen oven vieressä viittilöi joku, jonka kasvoilla on hätää ja kiirettä, mutta se joku ei ole Sini.

Yhtäkkiä nykyhetki hämärtyy. Ympäristö loittonee. Toni muistaa, että Sinin oli tarkoitus käydä vapaapäivänsä ratoksi vanhemmillaan. Se on rutiinireissu, jonka Sini on taittanut lukemattomia kertoja aiemminkin – tuulessa, tuiskussa, talvipakkasissa. Siinä ei ole mitään järkeä, että Sinin auto on päätynyt lumisen ojan pohjalle. Jokin ei täsmää.

”Tonttu hei, mitä helevettiä, nouse ny siitä?” Toni kuulee Nikon äänen ja tuntee tuuppauksen olkavarressaan. Niko on jo noussut kuljettajan paikalta, kiertänyt toiselle puolen autoa ja avannut Tonin oven.

Pakkasilma hyökyy iholle. Turvavyö on pingottunut tukemaan Tonin etukumaraa asentoa. Virve huutaa rinnuksilla. Väsymys on hiipunut, mutta tilalle on hyökynyt hyödytöntä ylivirittyneisyyttä, joka sinkoilee kaikkialle kohdistumatta kunnolla mihinkään. Tonin katse hakeutuu jatkuvasti sähkönsiniseen Puntoon, vaikka apua tarvitsevia on varmasti muuallakin. Sen ikkunat ovat tummat ja tutkimattomat.

”Hei…?” Nikon äänessä on nyt enemmän epävarmuutta kuin ärtymystä, ja se saa Tonin havahtumaan ja kohdistamaan katseensa tummiin silmiin ja kulmiin, jotka ovat huolesta kurtussa.

Tonin mieli käy kierroksilla. Kaikki mahdolliset kriisitilanteiden toimintaohjeet ovat siellä jossain, mutta ne ovat liukkaita ja valjuja, häilyviä ja hiipuvia. Kuuluiko hänen edes olla paikalla? Olisiko lisäapua tulossa? Miten kaukana seuraava yksikkö on? Onko hänestä enemmän hyötyä huolestuneena aviopuolisona vai rautaisena ammattilaisena? Miten niitä kahta voi edes erottaa toisistaan? On vain Toni, jonka ihan tavallisen työpäivän ja rutiinikomennuksen päätepisteenä on pelko ja pakokauhu.

Joku huutaa jossain. Toisen ambulanssin pillit ujeltavat kaukaisuudessa. Toni ravistaa päätään ja yrittää unohtaa itsensä ja ammatilliset ongelmansa. Hänellä ei ole tässä hetkessä mitään merkitystä. Merkitystä on Sinillä, joka ehkä vielä on rutistuneessa autossa sisällä. Mielikuvat matkan järjettömästä päätepisteestä ja puunrungon epätodellisesta kuolemanhalauksesta vuoroin kirkastuvat ja hämärtyvät.

Yhtäkkiä Toni muistaa aamun, sen kalpean hämärän jossa hän kumartui suukottamaan Sinin poskea ennen töihiinlähtöä. Hän sulki avaimet nyrkkiinsä, jotteivät ne kilisisi, ja Sini jäi sänkyyn pienelle, uneliaalle sykkyrälle niin kuin monta kertaa aiemminkin. Se mielikuva on kirkas ja tarkkarajainen, ja lopulta se kirkastaa ja tarkentaa Tonin tajunnan.

Toni ei voisi antaa oman päätepisteensä olla Sinin päätepiste.

Hän avaa turvavyönsä, ottaa tukea hämmentyneen Nikon hartiasta ja hyppää alas.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 774
Olipa tämä tiivistunnelmainen ja jopa hieman hengästyttävä lukukokemus! Isot aplodit kyllä tuollaisesta kirjoitusharjoituksesta selviytymisestä, koska tuollaiset ovat tavallaan inspiroivia, mutta samalla niin rajoittavia, jos mieleen ei heti tule jotain sopivaa skenaariota :D Mutta tämä teksti todella lunasti tuon harjoituksen idean!

Olen tykästynyt ensihoitajien arkeen Isfetin Hypotermian myötä, joten heittäydyin tämän tarinan puitteisiin ilolla. Tässä korostuu hienosti tuo arkisuus ja kuinka kaikki yhtäkkiä kääntyy päälaelleen. Etenkin se, miten Toni rekisteröi sinisen Punton ensin vähän ohimennen ja hämärästi ennen kuin totuus iskee tajuntaan, on hienosti kuvattu. Myös koko tuo paniikki ja samalla jonkinlainen järjellinen ajatuskulku (varsinkin Onko hänestä enemmän hyötyä huolestuneena aviopuolisona vai rautaisena ammattilaisena?) oli mielenkiintoista luettavaa ja korostaa ensihoitajan/terveystyön ristiriitatilanteita. Ylivirittyneisyys välittyy tekstistä vahvasti.

Ensipaniikista virkoaminen ja järkeily sen taustalla tuntuivat todella luonnollisilta. Juuri noin tilanteessa on pakko reagoida, jos aikoo olla hyödyksi - ja tuossa tilanteessa sitä todella tarvitaan. Onneksi Tonilla on apunaan Niko. Varsinkin tuo ”Tonttu hei, mitä helevettiä, nouse ny siitä?” sai hymyn karkaamaan huulille, vaikka tilanne totinen onkin. Myös tuo Mielikuvat matkan järjettömästä päätepisteestä ja puunrungon epätodellisesta kuolemanhalauksesta vuoroin kirkastuvat ja hämärtyvät oli hyvin kuvailtu ja kuolemanhalaus sanana on kaikin puolin hyytävä.

Rakkaus Siniä kohtaan välittyy hienovaraisesti, mutta vahvana ja lukijanakin tuli hyvä olo siitä, että Toni osaa tilanteesta huolimatta asettaa itsensä sivuun ja tarttua toimeen. Kaikin puolin haastava tilanne ja itsekin jäin vähän miettimään, mitä sitten tapahtui, mutta tällaisena toimintapalasena tämä on hieno ja toimiva teksti! Kiitos lukukokemuksesta ♥

between the sea
and the dream of the sea

Kineza7

  • ***
  • Viestejä: 334
Ei saatana! Tässä oli sulle niin tuttua kuvailua, ja tykkään sun kirjoitustyylistä ylipäätään ihan älyttömän paljon. En mä ny muuten olisi vaatinut sun tekstejä tähän ihailijakaartin kommentoitavaksi. Ja oon lukenut sun tekstejä enemmän kuin mitä olen kommentoinut, mutta onneksi olen myös kommentoinut ja kommentoinpahan tämän haasteen myötä näitä enemmänkin.

Mutta itse tekstiin! Ensihoitajien työ on hirveän mielenkiintoinen aihe ja tähän sä otit aika kliseisenkin otteen, mutta se toimi. Sä sait mut melkeen itkemään ja se on aika hyvä saavutus, vielä näin lyhyellä tekstillä. Vaikka sitä osas jo heti alkuun ajatella, mitä tässä tapahtuu. Osittain siksi, koska luin tuon alkutekstin, mitä tästä kerroit. Kuvasit hyvin sitä tilannetta, miten Toni sai kuin saikin tietää, mistä auto oikein on tuttu ja miten se siitä sitten lähti aamuun ja siihen, miten niin ei voi tapahtua, koska usein ennenkin samainen reissu on menty turvallisesti. Sehän on aika heikko lohtu, mutta mieli tuppaa tekemäään sellaisia tepposia. Sitä kuvittelee, että on turvassa, vaikka ei oikeasti olekaan. Toivottavasti Tonista on enemmän hyötyä kuin haittaa onnettomuuspaikalla. Musta ei ainakaan olisi. Muutenkin häslään liian paljon, joten siitä ei tulisi yhtään mitään.

Mutta siis, mun lempi kohtia. Tykkään tästä verbistä tässä:
Lainaus
Pakkasilma hyökyy iholle.

Muut lempi kohdat:
Lainaus
Yhtäkkiä Toni muistaa aamun, sen kalpean hämärän jossa hän kumartui suukottamaan Sinin poskea ennen töihiinlähtöä.
Lainaus
Kaikki mahdolliset kriisitilanteiden toimintaohjeet ovat siellä jossain, mutta ne ovat liukkaita ja valjuja, häilyviä ja hiipuvia.

Jospa en laita enempää lainauksia, niin ei tarvitse lainata koko tekstiä. Mutta siis kiitos tästä. Tykkäsin!

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 472
Kommenttikampanjasta hyvää viikonlopun alkua!

Kineza7 tarjoili tätä tuolla kommiksessa ja tartuin kiinni, koska tykkään teksteistäsi :) Tämäkin oli taattua laatua missä sai nauttia tietynlaisesta arkisesta hetkestä (mikä kyllä sitten sai käänteitä!) ja hyvästä kerronnasta. Tässä oli kuitenkin aika yllättävä tämä asetelma ja lukijana sai jännittää Tonin kanssa, että mitä tässä tapahtuukaan.

En ole koskaan ajatellut mitä ensihoitajat tekevät, toki koska se ei ole koskaan ollut lähellä omaa elämääni. Jotenkin aina vaan ajattelen, että ne tulee jostain ja vie ihmisiä sairaalaan, mutta en ole ajatellut että ne voivat olla vähän niin kuin poliisit eli ottavat tehtävän vastaan milloin ja missä vain. Joten tämä oli siinä mielessä tosi kiva kurkistus tähän ammattiin :D

Kyllä tässä sai kokea kaikenlaisia tunteita laidasta laitaan. Tuo Tonin ahdistus ja jopa paniikki oli kirjoitettu hienosti ja sai omankin sydämen pamppailemaan lujempaa. Todella vaikeaa ajatella kuinka toimisi tuollaisessa tilanteessa joko ammattilaisena tai täysin ulkopuolisena, jos onnettomuuspaikalla onkin oma läheinen avun tarpeessa. Ja tässä oli vielä se jännitys, että oliko Sini loukkaantunut vai ei. Asia pysyi todella pitkään epävarmana ja oikeastaan myös jäi sellaiseksi, koska tarina jäi ikään kui kesken. Mutta silti tämän loppu oli mielestäni juuri hyvä näin, koska tämä ei toisaalta tarvinnut sitä toimintaa mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä oli kyse tuosta Tonin hetkestä, päätöksestä että hän jatkaa, että tämä ei ole päätepiste. Se, mitä tämän jälkeen tapahtuu jää avoimeksi ja lukija saa itse päättää kuinka tässä sitten käy :)

Kiitos tästä tosi paljon! Kivaa, että sait pyörittelyn jälkeen kirjoitettua tämän tekstin. G&T on kyllä hyvä kyytipoika ;)

Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 665
Nappasin tämän kommenttikampanjasta ja tämä vetäisi kyllä heti mukaansa. Lukijankin sydäntä kylmää, kun Toni tajuaa, mitä tuttua Punton rekisterinumerossa oikein on. Tämä on hieno kuvaus siitä, että koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja niinpä kesken tavallisen työpäivän tapahtuu käänne, joka pahimmillaan muuttaa koko elämän suunnan. Pidin myös siitä, miten kuvaat ensihoitajien työtä: miten huumori lentää ja toimii varmasti selviytymiskeinona rankassa työssä, miten kahvitauko voi keskeytyä hälytyksen tullen ja miten työparista voi tulla niin tuttu, että kutsutaan toista lempinimellä. Tonttu on hauska lempinimi ja tykkäsin siitäkin, miten Nikon puheessa pilkahti murretta<3

Tonin hetkellinen jäätyminen on mielestäni hyvin kuvailtu. Samalla aika jotenkin hidastuu ja ajatukset muuttuvat tahmeiksi, mutta kuitenkin mieli käy ylikierroksilla. Puunrungon kuolemanhalaus on kauhea mielikuva, joten vaatii varmasti uskomatonta tahdonvoimaa ja rohkeutta lähteä pelastamaan omaa läheisintä ihmistä ja toki myös muita osallisia. Hienosti kuvasit tuon kohdan, mikä saa Tonin havahtumaan ja toimimaan ja tykkään aina siitä, miten sidot tarinan otsikoita tarinaan, tässäkin se toimi todella hyvin ja otsikko avautui uudella tavalla lukiessa!

Hieno teksti ja onpa kiva, että olet saanut kirjoitettua kaikenlaista tuohon kirjoittamistyöpajaan! Ei tästä ollenkaan huomaa, että olisi "väkisin" kirjoitettu, vaan teksti on sujuvaa ja sinun tyylistäsi. Kiitos!

Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥