Nimi: MUTTA MINÄ TAHDON VESIMELONIN!
Kirjoittaja: tirsu
Beta: No, ainoastaan Word...
Genre: draama, slash, fluffy & romance
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Santtu, Mikael ja Jonna.
Summary: Vesimeloni on syypää kaikkeen, usko pois... Varoitukset: Kiroilua jonkin verran...
A/N: Tarina sai ihan yksinkertaisesti alkunsa lauseesta "MUTTA MINÄ TAHDON VESIMELONIN!". Sen siitä saa, kun ajatukset ja mielikuvitus käyvät ylikierroksilla.
MUTTA MINÄ TAHDON VESIMELONIN!
>> Minä olen raskaana >>, Jonna sanoo.
Tuijotan pinkkipäistä siskoani silmät pyöreinä. Siis miten se on mahdollista? Eikä mitään näsäviisautta kiitos, sillä kyllä minä tiedän miten raskaaksi tullaan. Mutta sitä en tajua, että 14-vuotias Jonna on raskaana. Haloo, olen aina pitänyt pikkusiskoani kilttinä ja viattomana ja nyt hän tulee sanomaan päin naamaa olevansa kaikkea muuta kuin viaton. Ja vieläpä 14 vuoden - 14!!! - iässä. Päästyään juuri
ripiltä.
Sissus, minä itse aloitin vasta 18-vuotiaana! Ei kai siis ihmekään, että Jonnan uutinen järkyttää minua.
>> Miten hitossa? >> kuulen suustani karkaavan. >> Pilkunviilaus ei auta. >>
>> Voinko tulla sisälle? >> Jonna kysyy.
Nyökkään, jolloin Jonna livahtaa ohitseni sisälle. Suljettuani oven menen siskoni perässä olohuoneeseen.
Jonna istuu tummansinisellä sohvalla Mikaelin vieressä.
>> Miten hitossa, Jonna? >> toistan jäädessäni seisomaan television eteen, mikä saa Mikaelin hermostumaan - vaikkei hän mitään sanokaan.
>> Ilman näsäviisautta. No, kerran yksissä bileissä päädyin sänkyyn yhden tyypin kanssa >>, Jonna sanoo.
>> Voi luoja, känniraskaus tästä puuttuikin >>, mutisen ja läimäytän käteni otsaan.
Auts, ihan liian kovaa. Toivottavasti siitä ei jää jälkeä; ei olisi mukavaa mennä töihin jälki otsassa. Ne vinoilisivat heti siellä.
>> No, ei periaatteessa. Olin juonut vain kaksi siideriä >>, Jonna kertoo.
Hemmetin alaikäiset. Pitääkö niiden aloittaa juomaan jo ennen amisikää? Kohta ne aloittavat juomisen jo päiväkodissa ja vauvat syntyvät meikit naamassa...
>> Kuka mahtaisi olla isä? >> kysyn niin kärsivällisesti kuin pystyn.
>> Eräs Eero, joka seurustelee nykyään naapurin Miian kanssa >>, Jonna vastaa.
>> Ole kiltti ja sano, että se tyyppi ei seurustellut silloin >>, pyydän.
>> Okei, se ei seurustellut silloin. Ei ainakaan Miian kanssa >>, Jonna myöntää.
>> Voi vittu, Jonna! Varattuihin ei kosketa >>, huudan kiukkuisena.
>> Hei, rauhoitu vähän >>, Mikael sanoo rauhallisella äänellä.
Nyökkään ja suljen silmäni. Vedän pari kertaa syvään henkeä. Okei, pitää rauhoittua ja miettiä asioita.
>> Tietävätkö äiti ja isä? >> kysyn.
Jonna pudistaa päätään.
>> Miksei? >> utelen, mutta Jonna kohauttaa vain olkiaan.
Huokaisen ja otan kännykän taskustani.
>> Aiotko pitää sen? >> Mikael kysyy.
>> En >>, Jonna sanoo, >> Tai siis, aion kyllä synnyttää sen, mutta ajattelin että jospa te adoptoisitte sen. >>
Jähmetyn paikoilleni. Kännykkä hälyttää vasten korvaani, mutta unohdan sen. Käännähdän hitaasti Mikaelin puoleen, joka näyttää jähmettyneen myös. Jonna taasen tuijottaa meitä vuoronperään toiveikkaasti.
Kuulen etäisesti äidin vastaavan puhelimeen, mutten tajua sitä. Yritän vain sulattaa Jonna sanoja, toivetta. Siis eikö raskaudesta kertominen riittänyt? Yrittääkö Jonna tappaa minut uutisillaan ja ideoillaan?
Ja tajuaahan Jonna, että sen adoption kanssa olisi iso ongelma? Vaikkakin, se ajatus rupeaa tuntumaan ihan kivalta.
Sissus sentään.
>> Santtu, oletko sinä siellä? >> äidin ääni kuuluu kysyvän.
Jonnan ehdotuksesta on kulunut nyt muutama kuukausi. Mietittyämme Mikaelin kanssa asiaa tovin ja tutustuessamme Googlella adoptioon, varsinkin homoparien kohdalla, tulimme siihen tulokseen, että voisimme adoptoida Jonnan vauvan. Vaikka siinä laillisuus puolessa onkin se iso ongelma.
Kuukausi sitten me - minä ja Mikael siis - muutimme kolmion kokoisesta kerrostaloasunnosta omakotitaloon, jotta mahtuisimme asumaan sitten vauvan kanssa. Tarvitseehan pikkuinen oman huoneen. Ei ehkä ihan heti, mutta on parempi olla valmiina kaikkeen. Ja sitä huonetta voi käyttää ensin hoitohuoneena.
Ja koska meillä on sen kerrostaloasunnon osake, niin vuokrasimme sen pikkuveljelleni Aatulle ja hänen tyttöystävälleen Leenalle.
Katson vaaleansinistä ja hieman tummemmansinistä kangaspalaa. Nostelen niitä eri korkeuksiin ja yritän arvioida niiden erilaisuutta.
>> Miksu, kumpi on parempi lastenhuoneeseen verhoksi? >> kysyn.
Mikael, joka nojaa oven pieleen, ryhdistäytyy ja katsoo kangaspaloja. >> Tuo vaaleampi. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että tämä sisustaminen on liian aikaista. Jonna on vasta viidennellä kuulla, vauva ei synny aikoihin. >>
>> Mutta mitä tahansa voi tapahtua. Vauva voi syntyä etuajassa >>, sanon ja laitan kangaspalat pöydälle.
>> Mahtaisikohan se selvitä, jos se nyt syntyisi - neljä kuukautta liian aikaisin >>, Mikael tuumii.
Mulkaisen Mikaelia, mutta annan asian olla. Katsotaanpas, mitä minulta vielä puuttuu. Tai siis meiltä. Vaippoja, peitto, vauvansänky, nalle, istuin, syöttötuoli, vaunut ja mobile.
>> Monelta pääset huomenna töistä? >> kysyn äkkiä.
>> Puoli neljältä. Kuinka niin? >> Mikael vastaa epäilevään sävyyn.
>> Okei, mennään sitten Sakuraan >>, ilmoitan ja sammutan tulevasta lastenhuoneesta valot.
>> Vauvan tarvikeliikkeeseen? >> Mikael kysyy.
Nyökkään ja suljen oven perässäni. Suuntaan keittiöön Mikael perässäni ja menen jääkaapin luo, jossa on magneettimuistitaulu.
Hmm, huomenna ei ole mitään erikoista, mutta ylihuomenna on Jonnan toinen - ja mitä luultavimmin viimeinen - ultra.
>> Menetkö sinä ultraan vai minä? >> kysyn ja alan kirjoittamaan huomisen kohdalle Sakuraan menoa.
>> Minä, sinä olit viimeksi >>, Mikael sanoo ja hänen kasvonsa alkavat loistaa innosta ja onnesta.
Voi kuinka söpö "aviomieheni" on. Aviomies lainausmerkeissä, koska suhteemme on vain rekisteröity. Mikä on minusta ihan väärin, meidänkin pitäisi päästä naimisiin. Mikael sanoisi tähän kohtaan, että on se edistystä sekin, että suhteemme saa rekisteröidä.
>> Tänään on kanaviilokkia ja lohkoperunoita >>, ilmoitan kun olen laittanut taulutussin korkin paikalle.
Mikael on edelleen yhtä hymyä ja omissa maailmoissaan - ja hän on olevinaan tämän suhteen kypsempi osapuoli.
Mikael istuu sohvalla, kun minä taas makaan. Pääni on Mikaelin sylissä ja hän leikittelee hiuksillani samalla, kun katsoo televisiota. Sieltä tulee jokin varhaisillan leffa.
Jonna lähetti tekstiviestin pari tuntia sitten ja lupasi tulla huomenna kylään, kun olen päässyt yhdeltä töistä. Minä laitoin hänelle takaisin vain ok ja näkyy. Melko köyhää, kun näin jälkikäteen ajattelee.
>> Kulta, nousisitko vähän? >> Mikael kysyy hellästi.
>> Mitä, loppuiko leffa jo? >> vastaan kysymyksellä ja tunnen itseni hieman pettyneeksi.
Oli niin mukavaa vain maata siinä ja antaa Mikaelin leikkiä tummanruskealla tukallani (tietyssä valossa se näyttää punertavanruskealta).
Mikael pudistaa päätään. >> Ei, se meni mainostauolle ja minä haluan keittiöön. >>
Nyökkään ja nousen istumaan. Mikael ponnahtaa pystyyn ja katoaa keittiöön.
Kaiken maailman mainoksia sitä nykyään onkin. On aika jännää huomata, että monissa mainoksissa käytetään vähäpukeisia, hoikkia ja kauniita naisia, joilla on pepsodenthymy. Se on hieman syrjintää, jos saan sanoa (tietenkin saan...). Missä ovat vähäpukeiset miehet?
Tykkäisin katsoa niitä mieluummin. Jonnakin sanoi kerran tuota samaa (mikä oli minusta aika järkyttävää, sillä hän on edelleen 14-vuotias).
>> Oh, Miksu, se jatkuu jo! >> huudahdan, kun ruutuun ilmestyy Martti Suosalon kasvot.
>> Hai >>, Mikael huutoa ja minua alkaa hymyilyttää.
On jotenkin hauskaa ja ihanaa, kun Mikaeliin on iskostunut muutamia tapoja minulta. Esimerkkinä nyt tuo "hai". Se on Japania ja tarkoittaa kyllä. Minä itse omaksuin aikoja sitten tuon tavan Aatulta, joka katsoi (no, katsoo hän edelleen) animea ja oppi sitä kautta muutamia sanoja Japania.
On minuunkin iskostunut joitakin tapoja Mikaelilta, esimerkkinä vaikkapa se, että käärin nykyään melko usein pitkähihaisista paidoistani hihat kyynärpäihin.
>> Kas tässä >>, Mikael sanoo tultuaan takaisin olohuoneeseen. Katsahdan mieheeni, joka ojentaa minulle täytettyä sämpylää ja isoa lasillista kaakaota. Oi, todella ihanaa.
>> Kiitos >>, sanon ja otan leivän ja lasin itselleni.
Mikael laskee oman kaakaonsa sohvapöydälle ja istahtaa sitten viereeni haukaten palan täytetystä ruisleivästään (hän ei jostain syystä tykkää sämpylästä). Nojaan päätäni Mikaelin olkapäätä vasten ja alan mutustella tyytyväisenä omaa iltapalaani.
>> Kiitos, hei >>, vanha mies sanoo.
>> Hei >>, huikkaan takaisin ja katson tyytyväisenä, kun hän katoaa ulos huoneesta.
Hän oli päivän viimeinen potilas. Nyt vain kirjoittaa raportti enää, sulkea kone ja mennä vaihtamaan vaatteet. Sitten olen valmis lähtemään kotiin.
Ei, minä en ole lääkäri vaan hoitaja. Valmistuin neljä kuukautta sitten sairaanhoitajaksi. Mikael taasen on lakimies (hän valmistui noin vuosi sitten). Hänen asiakkaitaan ovat yleensä sellaiset ihmiset, joilla ei ole varaa palkata itse lakimiestä. Tai jotain sellaista se oli. En mene ihan vannomaan.
Katsotaanpas, missä hitossa se tallennuspainike on? Ai tuolla. Napsautan sitä ja sitten voin sulkea koneen.
Suljettuani koneen, kerään tavarani ja lähden kohti pukuhuonetta. Sinne päästyäni avaan kaappini lokeron ja alan vaihtaa vaatteita.
Olen juuri vetämässä t-paitaa päälleni, kun pukuhuoneen ovi aukeaa.
>> Hei Santtu, työvuorosi näemmä loppui juuri >>, vaaleahiuksinen nainen sanoo ennen kuin pääni katoaa paidan syvyyksiin.
>> Hei Katrina. Joo, niin se loppui ja sinun taitaa alkaa >>, mutisen t-paitani syvyyksistä (miten niin toistoa?).
Että minä inhoan näitä väkipakolla käytyjä keskusteluja. Ne kuulostavat niin, niin... Väkinäisiltä.
>> Joo. Muuten, sinua odotetaan tuolla >>, Katrina toteaa.
>> Ai jaa >>, sanon ja alan napittamaan kauluspaitaani (älkää kysykö, että miksi minulla on t-paita siellä alla).
Hetken päästä olen valmis ja lähden pukuhuoneesta hyvästeltyäni Katrinan. Astelen portaat kiireettömästi alas vaikka tiedän, että joku odottaa minua. Se ei ole Mikael, sillä hän sanoi olevansa puoli neljään asti ja harvemmin hän on päässyt aikaisemmin. Varsinkaan näin paljoa, kello on hieman yli yhden.
Siitä keksinkin, että se voisi olla Jonna, sillä hänhän lupasi tulla tänään kylään. Tosin, hän taisi sanoa tulevansa meille, puhetta ei siis ollut tänne tulosta. No, ihan miten vaan, en jaksa välittää siitä. Kohtahan sen näkee kuitenkin.
Päästyäni aulaan näen tutun purppurapään (niin, pinkki on ehtinyt vaihtumaan purppuraan). Hymy leviää kasvoilleni, kun lähden sinisiin pukeutunutta pikkusiskoani kohti.
>> Mitä sinä täällä? >> kysyn.
Jonna, joka oli katsellut kanttiinin karkkivalikoimaa, käännähtää minua kohti. Hänen suunsa kohoaa puolikkaaseen hymyyn.
>> Hei vaan sinullekin. Jos et satu muistamaan, niin minun piti tulla luoksesi kylään >>, Jonna naurahtaa.
>> Kyllä minä muistan. Ihmettelen vain sitä, että tulit tänne; kuvittelin että olisit tullut meille suoraan >>, selitän.
>> Halusin tulla sinua vastaan >>, Jonna kertoo.
Nyökkään. >> Okei. Lähdetään sitten. >>
Lähdemme käsikynkässä oville päin. Ulos päästyämme koukkaamme vasemmalle. Kävelemme parin vaateliikkeen, parturin, apteekin ja pienen lähikaupan ohi. Sen jälkeen suuntaamme kulkemaan puiston läpi.
Jonna on epätavallisen hiljaa ja katsoo keinuissa keinuvia (itsestään selvyys, eikö?) lapsia.
>> Me menemme tänään Miksun kanssa ostamaan puuttuvia tarvikkeita vauvaa varten >>, sanon rikkoakseni hiljaisuuden.
>> Ai jaa >>, Jonna toteaa.
Hän ei ole oikein tykännyt puhua vauvasta mitään. Vain pari kertaa siitä kuinka iloinen on, kun me adoptoimme sen Mikaelin kanssa.
Jonna ei sanonut silloinkaan paljon mitään, kun kerroimme vanhemmillemme. Tai siis Jonna kertoi, minä olin tukena. Okei, myönnetään. Minä olin melko paniikissa jostain käsittämättömästä syystä, joten Mikael toimi sekä minun, että Jonnan tukena.
Isä oli aivan kauhuissaan prinsessansa raskaudesta ja äiti oli onnellinen, mutta huolissaan siitä, että olisiko Jonna valmis niin nuorena äidiksi. Isä helpottui suuresti, kun kuuli minun ja Mikaelin adoptoivan vauvan. Äiti oli sen jälkeen vain tosi iloinen, varsinkin siitä että vauva pysyisi suvussa.
Aatu ei ollut uskoa, että Jonna on raskaana vaan piti sitä erittäin hyvänä vitsinä. Nyt hänestä on hyvin hauskaa se, että minusta tulee äiti (Aatun mukaan minä olen suhteen nainen ja Mikael mies - mitä sekin on olevinaan, jos saan kysyä?).
Emil, meidän perheen esikoinen, oli äidin tapaa huolissaan ja onnellinen. Nyt hän on sitten vain onnellinen - samaan tapaan äidin kanssa.
Ukille ja mummille ei ole kerrottu. Heille kerrotaan vasta sitten, kun vauva on syntynyt.
Kaikkein jännintä minusta tässä on se, että Jonna kertoi raskaudestaan minulle ensimmäisenä (sille Eero-tyypille ei ole muuten kerrottu, eikä varmaan kerrotakaan). Niin, ja Mikaelille. Jonna höpisi jotain adoptiosta ja siitä, että minä olen ymmärtäväinen, enkä tuomitse helposti, kun kysyin asiasta. Siis miksi hän kertoi raskaudestaan minulle (ja Mikaelille) ensimmäisenä.
>> Mene edeltä, minä otan postin >>, sanon Jonnalle kun saavumme perille.
Jonna nyökkää. Avattuani postilaatikon lukosta (nykyään kun on postivarkaitakin - kyllä menee lujaa niillä tyypeillä) ojennan avaimen Jonnalle, joka lähtee kohti vaaleanliilaa taloa. Hi, hi, hi, meillä - Mikaelilla ja minulla - on kivan värinen talo. Tosin minä olisin halunnut joko valkoisen tai oranssin värisen talon, mutta Mikaelin mukaan valkoinen on melko yleinen väri taloissa, kun taas oranssi on liian erikoinen ja harvinainen. Joten päädyimme liilaan (me siis maalasimme talomme, se oli harmahtava, kun ostimme sen).
Hemmetti. Pitikö minun antaa avaimet Jonnalle? Nyt en saa postilaatikkoa lukkoon. Sissus, mikä idiootti minäkin olen.
Postia (lasku Mikaelille, Aku Ankka, tiliote minulle ja Mikaelille ja kirje Mikaelille) rintaa vasten puristaen ryntään Jonnan perään. Ikävä kyllä Jonna on ehtinyt sisälle; keittiöön asti.
Heitän postit tiskikoneen päälle. >> Avaimet? >>
Jonna ojentaa avaimet minulle, jonka jälkeen ryntään postilaatikolle ja lukitsen sen. Palatessani sisälle on Jonna ehtinyt olohuoneeseen. Hän istuu pähkinänruskean värisessä nojatuolissa ja katsoo televisiota. Jonna on nostanut jalkansa sohvapöydälle ja kädessään hänellä on Coca-Cola-pullo.
Menen tönäisemään pikkusiskoni jalat pois pöydältä. Jonna hymyilee minulle lammasmaisesti.
>> Oliko sinulla jotain asiaakin? >> kysyn istahtaessani sohvalle.
Jonna pudistaa päätään. >> Ei, halusin vain tulla käymään kylässä. >>
Nyökkään ja alan katsoa jotain ihme komediaohjelmaa televisiosta, johon Jonna näyttää ehtineen syventymään. Vaikuttaa ihan hauskalta ohjelmalta. Tuohon typerähköön tyyppiin on jotenkin helppo samaistua. Jännää.
>> Oh! Santtu, vauva potkaisi! >> Jonna huudahtaa. >> Ainakin luulisin niin. >>
>> Mitä? >> älähdän ja pomppaan ylös sohvalta.
Harppauksessa olen Jonnan vierellä ja lasken oikean käteni Jonnan selvästi pyöristyneelle vatsalle (vauva taitaa olla hieman isokokoinen). Hetkeen ei tunnu mitään ja juuri, kun olen ottamassa kättäni pois, tunnen jotain. Se voisi olla potku. Tunne oli ainakin jotenkin jännä.
Typerä virne leviää kasvoilleni. >> Tämä tuntuu mahtavalta! Harmi, kun Miksu ei ole kokemassa vauvamme ensimmäisiä potkuja. Ah, onko tämä ensimmäinen kerta? >>
>> Hmm, on se. En ole ainakaan ennen huomannut - siis jos nämä nyt olivat potkuja. Ja tuleehan niitä kertoja uudelleen >>, Jonna sanoo ilmeettömänä.
Nyökkään. >> Hai. >>
Viisi minuuttia yli puoli neljän seison Sakuran ulkopuolella. Katson kaupan näyteikkunaa Mikaelia odotellessa. Siellä on kaksi eriväristä turvaistuinta, yksi turvakaukalo ja katossa roikkuu kolme erimallista mobilea.
Tuo kirkkaanvihreä turvaistuin olisi kiva ja tuo mobile, jossa on pupuja roikkumassa. Kaukalo meillä on. Sellainen sinimusta. Se on tosi söpö.
>> Hei kulta >>, Mikaelin syvä ääni sanoo.
Käännyn näyteikkunasta Mikaelin äänen suuntaan. Hän tulee luokseni ja suikkaa suukon suulleni.
>> Hei >>, sanon. >> Arvaa mitä; vauva potki - luultavasti - tänään ensimmäistä kertaa! >>
>> Todellako? Höh, olisin halunnut olla paikalla >>, Mikael mutisee.
>> Niin. Toisella kertaa sitten >>, sanon lohduttavasti.
>> Joo, mutta mennäänkö? >> Mikael nyökkää kaupan ovea kohti.
>> Joop >>, sanon.
Sakura-vauvantarvikeliike on täynnä mitä erilaisimpia vauvantarvikkeita. Hyllyt on jaettu ikäsuositusten mukaan (vain 0-3-vuotiaat, sitä vanhemmille ei ole enää mitään).
Menemme mobileiden luokse ja minä etsin sen näyteikkunassa olleen mobilen. Löydettyäni sen, näytän sitä Mikaelille.
>> Ihan kiva. Paljonko se maksaa? >> Mikael kysyy ja ottaa laatikon käteensä tutkiakseen sitä.
>> Hmm, 55,60 euroa >> sanon.
Mikael viheltää. >> Ihan liian kallis. Eikö olisi halvempaa? >>
Vilkaisen hyllyllä olevia muita mobileita ja niiden hintoja nopeasti.
>> Olisi, mutta minä haluan tämän! >> sanon ja otan laatikon Mikaelilta takaisin itselleni.
Mulkoilen Mikaelia hetken ja sitten vaihdan kasvoilleni koiranpentuilmeen. Mikael huokaisee.
>> Olkoot, mutta minä valitsen sitten turvaistuimen, sängyn ja vaunun >>, hän toteaa.
Nyökkään. Se sopii minulle oikein hyvin, Mikael kun ymmärtää niiden päälle minua enemmän.
Mikaelin suunnatessa pinnasänkyjen luokse, minä menen etsimään peittoja. Sen jälkeen pitäisi löytää nalle, syöttötuoli ja vaippoja. Tähän voi vierähtää hieman aikaa.
>> Ei varmasti, siitä ei tule lapsemme nimeä >>, Mikael tuhahtaa.
>> Miksei? >> kysyn huulet mutrussa.
>> Ei varmasti edelleenkään, siitä ei tietäisi, että kumpi on kyseessä >>, Mikael toteaa.
Tuhahdan ja asetan käsissäni olleen hiekanruskean nallen sinertävän väriseen pinnasänkyyn, jonka Mikael kokosi aamulla. Nyt hän kokoaa syöttötuolia. Se on valkoinen.
>> Ei Kaino nimisistäkään tiedä - se kun on sekä naisen, että miehen nimi >>, sanon.
>> Ei on ei. Eikä tästä keskustella enää >>, Mikael ilmoittaa. >> Ja nyt minä lähden sinne ultraan. >>
Jään yksin lastenhuoneeseen, kun Mikael lähtee. Katson puoliksi koottua syöttötuolia ennen kuin päätän mennä keittiöön. Voisin yhtä hyvin ruveta tekemään ruokaa.
Kello on varttia vaille kaksi. Kahden ja puolen tunnin kuluttua minulla alkaa iltavuoro. Sitä ennen haluan saada lastenhuoneen kuntoon. Mutta sitä ennen teen sen ruuan. Eihän ultrassa kovin kauan mene, loppujen lopuksi.
Kännykkäni piiputtaa viestin merkiksi. Kaivan sen farkkujeni etutaskusta ja näppäilen viestin esiin. Se on Aatulta.
"
Tämä on kutsu minun ja Leenan kihlajaisiin nyt lauantaina, klo 14 -> A. P.S. äidin ja isän luona: enemmän tilaa. 
"
Vai sellaista. Täytyy muistaa ostaa lahja sitten.
Menen magneettitaulun luo ja kirjoitan siihen lahjan ostamisen, jotta se ei jää unholaan. Sitten pitää tekstata Aatulle, että silloin näkyy.
Jonnan ultrasta on kaksi päivää - eli nyt on lauantai - ja Mikael on käyttäytynyt siitä asti oudosti, samoin kuin Jonna. Kun kysyn heiltä mikä on, he sanovat että ei mikään. Minusta alkaa tuntua siltä, että vauvalla on jokin vialla.
Olemme matkalla vanhempieni luokse Aatun ja Leenan kihlajaisiin. Mikael naputtelee rattia hermostuneesti, kun seisomme liikennevaloissa. Kääntelen lahjaa käsissäni ärsyttävyyteen asti.
>> Miksu, onko kaikki oikeasti ok? >> kysyn.
>> On, on! Täytyykö kysyä koko ajan? >> Mikael murahtaa.
>> Anteeksi vaan, mutta käytöksesi antaa eri kuvan >>, totean loukkaantuneena.
>> Ei ole syytä huoleen, kaikki on kunnossa. Anteeksi tiuskiminen >>, Mikael sanoo pehmeästi ja hymyilee väkinäisesti.
Nyökkään ja käännän katseeni liikennevaloihin, jotka vaihtuvat juuri sopivasti vihreiksi. Lähdemme nytkähtäen liikkeelle ja vartin kuluttua olemme vanhempieni talon edustalla. Mikaelin parkkeerattua auto tien reunaan, kipuamme kiviportaat ylös. Minun ei tarvitse soittaa ovikelloa, kun äiti on jo avannut oven.
>> Hei kultaseni >>, äiti sanoo. >> Tulkaa sisälle, siellä on jo täysi tohina päällä. >>
Äiti katoaa saman tien, sillä jostain kuuluu epäilyttävä räsähdys, joten en ehdi vastaamaan mitään hänelle.
Astelen vanhempieni olohuoneeseen, joka on kalustettu antiikkisilla huonekaluilla. Tällä hetkellä jokainen istumiseen tarkoitettu huonekalu on varattu, sillä olohuone on täynnä kihlajaisvieraita. Pikaisen laskennan suorittamisen jälkeen kehtaan väittää vieraita olevan liki kolmekymmentä.
Annan katseeni kiertää vieraissa. Hilda-täti on näyttävästi syypää epäilyttävään räsähdykseen, sillä äiti näyttää raivoavan hänelle.
Hillityllä tavalla tietysti, onhan nämä nyt kihlajaiset.
Takan edustalla isä juttelee Aki-enon ja Harri-sedän kanssa. Itse kihlapari istuskelee kahden hengen sohvalla ja juttelevat vastapäisellä sohvalla istuville ukille ja mummille.
Räpsäytän silmiäni hetken, sitten etsin nopeasti Jonnan katseellani. Löydän hänet seisoskelemasta hyvin ison ikkunan (puolet yhdestä seinästä) edestä. Jonnalla on yllään pinkkimusta mekko, joka yltyy polviin asti, mutta on todella väljä. Eli vauvavatsa jää kivasti piiloon mummilta ja ukilta. Ja muilta vierailta, vain Hilda-täti miehensä Mikon kanssa, Harri-setä avovaimonsa Pian kanssa ja Aki-eno Hennansa kanssa tietävät (äidin ja isän oli saatava kehuskella jollekin toisesta lapsenlapsestaan - Emilin tytär on ensimmäinen lapsenlapsi). Muille asia saa tulla sitten yllätyksenä. Tosin heille annetaan ymmärtää, että me Mikaelin kanssa adoptoimme lapsen jostain... Kukaan muu ei saa tietää Jonnan olevan biologinen äiti.
>> Eikö mentäisi onnittelemaan kihlaparia? >> Mikael kysyy, sillä olemme seisseet tovin olohuoneen oviaukossa.
>> Kuka tuo on? Tuo Jonnan seurassa >>, kysyn vastaamisen sijasta huomattuani tummaan pukuun pukeutuneen pitkän miehen.
Mikaelilla menee muutama sekunti Jonnan paikantamiseen. >> Ai tuo. Hän on Alexi. >>
>> Mistä sinä hänet tiedät? >>
>> Hän on pikkuveljeni kaverin pikkuserkku. >>
Nyökkään ja katson Alexia hetken vielä. Hän näyttää Jonnaa vanhemmalta. Kuinkas vanha Mika onkaan? Mikael on 24-vuotias, ja hänellä ja Mikalla on kuuden vuoden ikäero eli Mika on 18-vuotias. Joten Alexi on varmaan siinä paikkeilla...
Olen hieman suojelevainen, mitä pikkusisaruksiini tulee. Siksi yritän analysoida Alexia, ei muuten.
>> Santtu >>, Mikael sanoo. >> Kihlapari, lahja. >>
>> Ai niin >>, sanon ja käännyn katsomaan Aatua, joka juttelee edelleen mummin ja ukin kanssa.
Menemme heidän luokseen. Mummi on heistä ensimmäinen, joka huomaa minut ja Mikaelin. Hän kohottaa ryppyistä kättään.
>> Oi hei Santeri ja Mikael >>, mummi tervehtii. >> Mitä teille kuuluu? Siitä on pitkä aika, kun olemme nähneet. >>
>> Viimeksi taisimme nähdä teidän suhteenne rekisteröintijuhlissa. Vai oliko se sittenkin jouluna? >> ukki sanoo.
Hymyilen lammasmaisesti ukille ja mummille. He ovat sitten ihastuttavan lutusia (vauvat ovat taasen lutusen ihania).
Niistä rekisteröintijuhlista vielä sen verran, että äiti halusi järjestää ne meille, kun meillä ei ollut mahdollisuuksia oikeisiin häihin.
Arvatkaako järkyttyikö mummi kuullessaan siitä? Kyllä järkyttyi.
Siis ei siitä, että minä olen homo vaan siitä, että me emme saa oikeita häitä lain takia. Mummi ja ukki suhtautuivat kaapista ulos tulooni (joka tapahtui ollessani 15-vuotias, näin ohimennen) yllättävän hyvin...
>> Hei Ella ja Rami. Meille kuuluu ihan hyvää. Entä teille? Ja näimme kyllä viimeksi Jonnan rippijuhlissa nelisen kuukautta sitten >>, Mikael selittää.
Hän käyttäytyy isovanhempiani kohtaan oudon vieraskoreasti. Ja isovanhempani pitävät siitä kovasti. Heistä Mikael on "loistava löytö pikku Santerillemme". (Ei saa nauraa!)
>> Aivan, niinhän se olikin >>, ukki myöntää.
>> Hei mummi ja ukki >>, sanon ja käännyn Aatun ja Leenan puoleen. >> Onnea kihlaparille. >>
Ojennan lahjan Leenalle, joka alkaa heti avata sitä.
>> Kiitoksia paljon >>, hän sanoo, kun kääreiden alta paljastuu videokamera (voitin sen kerran arpajaisissa, mutta meillä oli jo videokamera, joten...) ja lahjakortti kylpylään.
Videokamera oli Mikaelin idea, lahjakortti minun. No okei, myönnetään, toisinpäin se oli vaikka minä olenkin suhteemme romantikko. Mikaelilla on jalat aina maanpinnalla ja hyvä niin. Hän tasapainottaa siten minua.
Aika kuluu kuin siivillä. Aatun ja Leenan kihlajaisista on kohta jo kuukausi. Siinä ajassa on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Siis kuukaudessa...
Suurin osa siitä ajasta kyllä meni töissä, jotenka enimmät tapahtumat sattuivat siellä. Ja koska minulla on vaitiolovelvollisuus, niin en voi kertoa niistä. Mutta vapaalla tapahtuneista asioista voin kertoa. Tosin niitä on hyvin vähän.
Ensimmäiseksi kerrottakoon, että minulla oli eilen syntymäpäivät. Joten, nyt olen 22-vuotias. Toiseksi sitten se, että lastenhuone on valmis (hurraa!). Ja kolmanneksi se, että Mikaelin viimeaikaisten käytösten perusteella olen aivan varma, että hänellä on suhde. Eikä meidän suhteen rekisteröinnistä ole edes vuottakaan.
Mikael on hälyttävän usein pois kotoa ja sitten, kun hän on kotona, niin hän on poissaolevainen. Hän äyskii melkein joka asiasta minulle. Ihmettelin suuresti eilen, kun hän muisti syntymäpäiväni. Lahjaa Mikael ei tosin antanut.
Alan olla hermoromahduksen partaalla. Eikä sitä auta ollenkaan se, että Jonnakin käyttäytyy oudosti. Hän välttelee minua. Ellen paremmin tietäisi, niin väittäisin Jonnalla ja Mikaelilla olevan suhde. Mutta koska Mikael pitää enemmän pojista kuin tytöistä, niin se ei olisi mahdollista.
Oh, anteeksi. Pitäisiköhän sanoa mieluummin miehistä kuin naisista? Ehkäpä. No kuitenkin.
Kävelen kaupasta kotiin, sillä auto on Mikaelilla. Eikä minulla ole edes ajokorttia, joten mitä minä autolla. Yleensä käytän pyörää, mutta se on nyt korjauksessa. Ollut kohta kaksi kuukautta, pitäisiköhän tässä huolestua?
Niin, kävin ostamassa hernekeittoa, sillä se on nopea valmistaa. Mikael tulee puoli viideltä töistä ja huomasin vasta vartti sitten, ettei meillä ole oikein mitään syötävää. Nuo liittyvät yhteen sillä, että kello on kohta neljä eli en ehtisi valmistamaan enää mitään muuta. (Tai ehtisin kyllä varmaan valmistamaan jotain muuta yhtä helppoa kuin hernekeitto, mutta se oli alennuksessa.)
Käännyn juuri kulmasta, kun silmäni osuvat R-kioskin eteen pysäköityyn autoon. Se on sinertävänhopea Volvo (S80-mallia), aivan samanlainen kuin meillä. Eikä mikään ihme, sillä se on meidän. Tai Mikaelinhan se oikeasti on. No kuitenkin (toistanko minä joitakin sanoja hieman?).
Mikael istuu autossa jonkun minulle tuntemattoman tyypin kanssa. Eikä se tyyppi todellakaan ole nainen vaan mies. Vaaleapäinen mies. Ihan kuin jokin Gary Stu!
Käännyn kulmasta takaisin ja jään nojaamaan tiiliseinää vasten. Suljen silmäni ja hengitän sisään ja ulos hitaasti yrittäen rauhoittaa itseni.
Ei voi olla totta! Mikaelilla on ihan oikeasti suhde. Ainakin melko varmasti.
No, nyt se on varmaa. Mikaelilla on toinen.
Hernekeitto on hellalla (pohjaan palaneena) ja kello on kymmenen minuutin kuluttua kuusi. Eikä Mikaelia näy missään. Vaikka hänen piti tulla kotiin puoli viideltä eli aikoja sitten.
Istun sohvalla peukaloani purren ja katson mitään näkemättömin silmin televisiota, josta tulee jokin ohjelma. En oikein tiedä mikä.
Huokaisen raskaasti. Miten tämä on mahdollista?
Ovikellon pimputus saa minut takaisin nykyhetkeen. Nousen vaivalloisesti pystyyn ja menen avaamaan ovea.
>> Hei >>, Jonna sanoo hiljaisella äänellä, kun päästän hänet sisään.
>> Hei >>, sanon ja tunnen itseni hieman piristyneeksi. >> Käy peremmälle, keitän kaakaota. >>
Jonna pudistaa kirkuvanoranssia päätään. (Kyllä, tällä hetkellä hän on porkkanapää.) Hän ei liikahda eteisestä mihinkään ja se estää minua sulkemasta ulko-ovea.
>> Onko kaikki ok? >> kysyn huolestuneena.
Jonna nyökkää. Luojan kiitos! En olisi kestänyt, jos vauvalla olisi ollut jokin vialla.
>> Minä... Minä seurustelen >>, Jonna kertoo.
Ilahdun. >> Niinkö? Mahtavaa! Kenen kanssa? >>
>> Alexin >>, Jonna vastaa. >> Ja Alexi on valmis ryhtymään vauvalle isäksi. Pitkän harkinnan jälkeen päätin, että kasvatan vauvan Alexin kanssa. >>
Tuijotan Jonnaa pöllästyneenä. Siis, hän haluaakin pitää vauvansa itsellään? Hän ei annakaan sitä meille?
>> Siis adoptio karsiutuu tähän >>, Jonna toteaa. >> Olen pahoillani. >>
Sitä se sitten tarkoitti. Suljen silmäni ja hieron ohimoitani. Koetan vakuutella itselleni, että Jonnalla on oikeus tehdä niin. Että kaikki on ok.
Paskat, mikään ei ole okei! Kaikki on päin helvettiä!
>> Pitäisikö tuon muka auttaa? Olen pahoillani? Se on ihan sama kuin sanoisit, että ei millään pahalla. Se on kuin puukon isku selkään ja suolan heittoa haavoihin! Se ei auta ollenkaan! >> kiljun naama (takuuvarmasti) punaisena.
>> Mutta >>, Jonna yrittää sanoa.
>> Painu pois. En halua nähdä sinua >>, sanon kylmäkiskoisesti, mutta Jonna ei tee elettäkään lähteäkseen. >> Painu vittuun täältä! >>
Karjuminen auttaa, sillä Jonna säpsähtää ja lähtee. Paiskaan oven kiinni ja valun sitten eteisen lattialle.
Hitto, kun menee hyvin. Mikaelilla on suhde ja Jonna perui adoption. Voi hemmetti.
Alan itkeä pettymyksestä. Painan pääni polviini ja alan ulvoa kuin pieni vauva. Helkkarin ironia!
>> Santtu, avaa se makuuhuoneen ovi >>, Mikaelin ääni pyytää oven läpi ties monettako kertaa. >> Puhutaan kulta. >>
Katson digitaalisen kellon numeroita. 04.07 vilkkuu ärsyttävän iloisesti päin näköä.
Mikael tuli kotiin seitsemän paikkeilla. Häntä odotti vain hellalla kylmänä (ja pohjanpalaneena) hernekeitto. Minä olin ehtinyt koota itseni jotenkin ja rynnännyt makuuhuoneeseen. Kun kuulin auton saapuneen pihaan, niin lukitsin itseni tänne.
>> Älä ole lapsellinen, Santeri. Puhutaan, jooko? >> Mikael sanoo.
>> Ole hiljaa, senkin pettäjä >>, tuhahdan tehden itsestäni vielä lapsellisemman.
>> Mitäh? Äh, nyt riitti; minä haen vara-avaimen >>, Mikael murahtaa.
Hups. Minä unohdin koko vara-avaimen. Se on keittiön astiakaapissa muiden vara-avainten joukossa. Himputin himputti.
Eh, portaissa kuuluu askelmia. Hypähdän sängyltä alas ja kiirehdin avaamaan oven lukosta. Mikael on puolessa välissä portaita, juuri kierre kohdassa.
>> Ei tarvitse hakea >>, huikkaan.
Mikael pysähtyy, kääntyy ja palaa takaisin portaiden yläpäähän. Hän katsoo minua ruskeat silmät sirrillään. Kasvoillani on kuivuneet kyynelvanat, joten minulle tulee epämukava olo hänen tuijotuksestaan.
>> Santtu >>, Mikael sanoo.
Minä alan itkeä jälleen jostain syystä ja lyyhistyn porrastasanteelle.
>> Kulta rakas >>, Mikael sanoo ja tulee luokseni.
Hän istahtaa viereeni, aivan kiinni minuun ja kietoo kätensä ympärilleni. Hän silittää käsivarttani.
>> Ihan epäreilua >>, nyyhkäisen.
>> Sh, kulta, sh >>, Mikael hyssyttää.
Nielaisen nyyhkäyksen jos toisenkin. >> Adoptio peruuntui... >>
>> Tiedän >>, Mikael sanoo.
>> Ja sinulla on toinen >>, jatkan välittämättä Mikaelista.
>> Minulla on mikä? >> Mikael kysyy, mutta jatkaa ennen kuin ehdin vastata. >> Typerys, en pettäisi sinua ikinä. >>
Hikkaan, kun nielaisen jälleen nyyhkäyksen. Pyyhin kasvoiltani kyyneleet, mutta niitä tulee koko ajan lisää.
>> Mutta entä se mies? >> kysyn.
>> Mikä mies? >> Mikael kysyy kummastuneena.
>> Autossasi, R-kioskin edessä >>, valaisen.
Voin aistia kuinka Mikaelin kulmat menevät ryppyyn. Aivojen raksutuksen voi kuulla, kun hän miettii ketä tarkoitan.
>> Ai Rafael? >> Mikael sanoo kysyvään sävyyn.
Hitsi mikä nimi. Ilmiselvää Gary Stu-tyyppiä. Huutomerkki, huutomerkki, huutomerkki (ei, en ole seko).
>> Rafael on työkaverini töistä, perheasianajaja >>, Mikael sanoo.
>> Ja sen takia viivyit kauan poissa - sinun piti tulla puoli viideltä >>, mutisen ääni tukkoisena.
Mikael naurahtaa. >> Ei, sanoin pääseväni silloin, en sanonut tulevani silloin. Minun olisi pitänyt ehkä täsmentää hieman, anteeksi Santtuseni. Mutta, olet tainnut kuitenkin katsoa liikaa Luovia & hehkuvia, kun tuollaista sait päähäsi. >>
Nyökkään ja hikkaan jälleen. Mikael pyyhkii kyyneleet pois korkeilta poskipäiltäni.
>> Emmekä me olleet kaksin, meitä oli kolme. Hän oli luultavasti R-kioskilla silloin, kun näit minut ja Rafaelin autossa >>, Mikael höpöttää.
>> Jonna perui adoption >>, sanon ja kyyneleet uhkaavat jälleen karata silmistäni.
Tulee hiljaista. Mikael ei sano mitään. Hänkin on ilmiselvästi järkyttynyt ja pettynyt.
>> Tiedän >>, Mikael sanoo hetken kuluttua. >> Siksi minä olinkin Rafaelin ja sen kolmannen tyypin, Evan, kanssa. >>
Mitä? Kuulinko nyt aivan oikein? Mikael on tiennyt? Miten? Ja kuinka kauan?
>> Koska sinä...? >> aloitan, mutta Mikael keskeyttää minut.
>> Ultrasta asti. >>
Kuukauden päivät jo. Siitä se outo käytöskin johtui molemmilta. Eikä minulle kerrottu.
Jonna olisi voinut kertoa minulle silloin, kun vauva (luultavasti) potki, mutta ei. Mikael olisi voinut kertoa ultran jälkeen, mutta ei. Minusta tuntuu petetyltä.
Ainoa hyvä puoli asiassa on se, että Mikaelilla ei ole suhdetta. Lohduttava tieto.
>> Miksei minulle kerrottu? >> kysyn.
Hikkakin on näyttävästi lakannut.
>> Koska me- tai no, minä - arveltiin että ottaisit tiedon raskaasti. Kielsin Jonnaa kertomasta ennen kuin annan luvan, mutta hän ei sitten totellut. Ja sinä otit tiedon raskaasti >>, Mikael mutisee lopun lauseesta.
>> Miksi Jonna kertoi sinulle? >> utelen.
>> Koska Alexi oli ultrassa myös ja kysyin mitä hän siellä tekee. Siitä pääsemmekin Rafaeliin ja Evaan >>, Mikael sanoo.
Adoption perumisesta on nyt kulunut viikko. Olemme Mikaelin kanssa rivitalo yksiön keittiössä. Mikael seisoo tiskialtaan edessä tutkimassa jotain, kun minä istun jäykkänä paikoillani. Olemme sen Eva-nimisen naisen kotona.
Mikael kertoi - silloin viikko sitten - että Jonnan peruessa adoption, hän oli päättänyt ruveta etsimään toista, joka olisi valmis antamaan lapsensa epäviralliseen adoptioon homopariskunnalle. Siitä pari päivää myöhemmin Mikaelille oli tullut juttua asiasta vahingossa Rafaelin (joka on täysi hetero) kanssa. Rafael oli sitten tiennyt erään mahdollisen ehdokkaan. Ja niin Eva oli tullut kuvaan mukaan.
Mikael oli käynyt tapaamassa Evaa Rafaelin kanssa ja pari kertaa yksin. R-kioski päivänä he olivat menossa lääkäriin ja ultraan, sen
jälkeen heidän oli pitänyt tulla meille, jotta Eva olisi voinut tutustua minuun. Mutta Jonna oli ehtinyt soittaa siinä välissä ja kertoa hieman tapahtumista. Siis että hän oli kertonut minulle ja minä olin raivostunut. Joten tapaamista siirrettiin sen takia.
Tänään on siis se päivä, jolloin tapaan Evan. Tänään Eva tekee päätöksen, että antaako hän lapsensa meille.
>> Rentoudu hieman, Santtu >>, Mikael naurahtaa hivenen hermostuneesti.
>> Niin, en minä pure >>, hento ääni sanoo.
Nostan katseeni pöydän pinnalta, jota olin tuijottanut mukavan tovin, ja kohtaan sinivihreät silmät. Sinivihreiden silmien lisäksi Evalla on lyhyet mustat hiukset, jotka hapsottavat sinne tänne. Sydämenmalliset kasvot ovat maidonvaaleat. Hän näyttää oudolta ohuiden jalkojensa ja hyvin ison vauvamahansa kanssa. Mikaelin sanojen mukaan Eva on viimeisillään raskaana.
>> Saako olla kahvia? >> Eva kysyy.
Pudistan päätäni, kun Mikael istahtaa viereeni. Eva nyökkää ja astelee vaikeasti istumaan vastapäätämme.
>> Mistä aloitamme? >> Eva puhuu itselleen ilmiselvästi.
>> Miksi annatte lapsenne adoptioon? Epävirallisesti? >> kysyn silkasta uteliaisuudesta.
>> Santeri! >> Mikael parahtaa.
>> Oh, anteeksi! Siis, jos saan kysyä >>, lausahdan pahoittelevasti.
Mikael pudistaa päätänsä vierelläni, kun Eva taas alkaa nauraa. Hänen naurunsa on aika vinkuvaa jännällä tavalla.
>> Virallinen adoptio ei tuntunut oikealta ja halusin antaa mahdollisuuden seksuaalivähemmistölle >>, Eva hymyilee. >> Ja mitä siihen tulee, miksi annan lapsen adoptoitavaksi, niin se johtuu siitä, että minulla on huono ennuste. Kai se oli nyt järkevästi kerrottu? >>
Eh, huono ennuste? Tarkoittaako se...? Voi luoja.
>> Anteeksi! Minä ja suuri hölösuuni >>, vaikeroin.
Ei ihmekään, jos Mikael pudisteli päätään. (Mutta mitäs jätti kertomatta tuollaisen seikan minulle. Jos olisin tiennyt, niin en olisi kysynytkään.)
>> Ja pyh. Hyvähän sinun on tietää, asian oikea laita >> Eva sanoo rauhoittavalla äänellä.
Nyökkään epävarmasti. >> Entäs vauvan isä? >>
Mikael huokaisee ja mutisee käsiinsä jotain tyyliin "toivoton hölösuu".
>> Perheellinen mies, joka ei halua jäädä kiinni syrjähypystä? >> suustani lipsahtaa.
Mikael vaikeroi vaikeroimistaan, mutta Eva nauraa taas.
>> Voi ei. Hän on mennyt jo >>, hän sanoo jokseenkin arvoituksellisesti.
Voi että. Tosi karmeaa. Lapsen vanhemmilla on kovat kohtalot. Tai oli. Tai jotain.
>> Te olette ihana pariskunta. Juuri sellaiset kuin haluankin lapselleni adoptiovanhemmiksi. Oikeanlaiset >>, Eva sanoo. >> Rakastatte toisianne ja sitä rataa.
Silmäni pyöristyvät. >> Tarkoittaako tämä...? >>
Eva nyökkää. >> Tarkoittaa, valitsen teidät. >>
Vain neljä päivää myöhemmin Evan lapsivedet meni ja meille syntyi pieni tummapäinen vauva. Nyt minä ja Mikael olemme pienen pojan vanhemmat (epävirallisesti, mutta mitä sitten?).
Kaikki ovat samaa mieltä Aatun kanssa; minä olen äiti ja Mikael isä. Jopa Evakin oli sitä mieltä. Ja Mikaelini! En tajua, mikä minusta tekisi äidin. Tai äiti-isän, niin kuin ukki naureskeli. (He mummin kanssa tietävät muuten jo Jonnan raskaudesta. Ja luulevat Alexia vauvan isäksi.)
Kävelemme Mikaelin kanssa alas sairaalanmäkeä. Mikael kantaa vaaleansiniseen puettua vauvaa ja minä heiluttelen kaukaloa (vauva piti laittaa siihen, mutta joku halusi välttämättä kantaa) iloisesti vihellellen. Saimme luvan viedä vauvan kotiin nyt - synnytyksestä on kaksi päivää. Sairaalan henkilökunta (minä olen töissä terveyskeskuksessa, en sairaalassa) luulee Mikaelia vauvan isäksi ja minua enoksi. Niin Eva selitti.
>> Siitä nimestä vielä >>, sanon palaten autossa käymäämme keskusteluun, kun lähdimme hakemaan poikaamme (hemmetti, että tuon sanominen tuntuu mahtavalta -
meidän poikamme!).
>> Ei Santeri. Lasta ei todellakaan kasteta siksi >>, Mikael sanoo päättäväisesti.
>> Miksei? >> kysyn huulet mutrussa.
>> Siksei. Miksi minä haluaisin, että lapseni piestäisiin jo hiekkalaatikolla? Puhumattakaan koulusta >>, Mikael nyökyttelee.
>> Mutta minä tahdon Vesimelonin! >> huudahdan.
Mikaelin suu vääntyy veikeään virnistykseen. Hän pysähtyy ja katsoo minua pitkään.
>> Voi kyllä sinä vesimelonisi saat - kaupasta. Pojasta tulee Rasmus tai joku muu normaali niminen >> Mikael heittää ja lähtee nauraen auton luokse.
Seison paikoillani hölmistyneenä. Mitä? Tekeekö Mikael pilkkaa minusta?
>> Hoi! >> huudahdan ja lähden juoksemaan Mikaelin, vauvan ja auton luo.
Päästessäni heidän luokseen, Mikael virnistää, suutelee minua pikaisesti ja ottaa sitten kaukalon käsistäni. Sitä ennen hän tosin antaa vauvan minulle.
Kun kaukalo on kiinnitetty, vauva sen sisällä, minä takapenkillä pelkääjän paikan takana, Mikael ratin takana ja matkaamme kohti kotia, virnistän pienesti. >> Muista pysähtyä sitten ostamaan se vesimeloni. >>
