OSA #2.
Seuraava, mitä muistin, oli se, että heräsin sairaalassa. Huomasin äitini nukkuvan sänkyni
viereisellä tuolilla. "Äiti", Sanoin mahdollisimman kovalla äänellä, joutuen kuitenkin yskimään
sanojeni perään. Äiti heräsi, ja hänen muuten niin liidunvalkeille kasvoilleen kohosi hymynkaare.
"Jazzie ! Sinä heräsit. " Äiti sanoi, silittäen poskeani. Siirsin hänen kätensä pois hellästi, katsellen
hämmnetyneenä ympärille. "Miksi minä olen täällä, Missä Sam on?" Samassa huoneeseeni astui sisään joku (hyvännäköinen) mieslääkäri. "Missä Sam on, Haluan nähdä Samin". Toistin, purren huultani etten olisi pillahtanut itkuun. Lääkäri katsoi epäuskoisena äitiäni, vääntäen kuitenkin kasvoilleen ymmärtäväisen hymyn. "Sam on viereisessä huoneessa - hän palasi juuri leikkauksesta, hän ei ole vielä herännyt, häntä ei saisi häir.." En kuunnellut lääkärin sanoja loppuun, vaan nousin ylös sairaalansängystä, ja läksin niin kovin ahdistavasta huoneestani.
Saavuin huoneen 652 ovelle. Sam. Nielaisin, tönäisten oven varovasti auki. Sam ei herännyt.
Istahdin jakkaralle, ja asetin sen miltei kiinni Samin sänkyyn. Silitin poikaystäväni hiuksia, muutaman kyyneleen valuessa pitkin poskiani. "Sam. Me selviämme tästä, lupaan sen", Suukotin
Samin karheaa otsaa, ja kuulin kuinka hänen huoneensa ovi narahti avautumisen merkiksi.
Käänsin katseeni ällöttävänsiniselle ovelle, kykenemättä kuitenkaan erottamaan kuka ovella oli, koska silmäni olivat täynnä kyyneleitä. Hieraisin silmiäni, ovella oli lääkäri. Minun lääkärini.
Hänen liidunvalkeat kasvansa olivat vakavat, mutta samalla jotenkin .. kovin kiehtovat. Hän jäi ovelle, odottamaan miten reagoisin. "Voit sinä tulla tännepäinkin". Tiesin kyllä puhuvani Lääkärille
liian tuttavallisesti, mutten välittänyt. Omapahan oli elämäni. Lääkäri (mikähän hänen nimensä edes oli), tuli vierelleni, pitäen kuitenkin katseensa Samissa. Ilmassa leijui kysymys 'Selviääkö Sam', mutten saanut sanaa suustani: siispä me molemmat vain katsoimme Samin unta.
Lopulta nousin ylös, "Minun pitäisi kai palata huoneeseeni", Sanoin varovasti, kääntäen selkäni
ruveteksani tekemään pikkuhiljaa lähtöä. Kuitenkin päädyin kääntämään katseeni takaisin Lääkärin sinisiin silmiin, "Mikä sinun nimesi on?" Lääkäri naurahti, siristäen epäuskoisena silmiään.
"Michael", Hän sanoi. "Jazz. Sinä varmaan tulet vielä huoneeseeni - siis, puhumaan äidilleni kunnostani ja semmoisesta?" Michaeliksi esittäytynyt lääkäri nyökkäsi, silmissään pikkuisen jotain
ilkikurisuuden tapaista. "Tulempa hyvinkin", Ja niin me molemmat suuntasimme huonettani, 651'tä kohti. Samin huoneen ovella käännyin vielä katsomaan poikaystävääni, hymyillen pakostakin.
Lääkäri ja äitini vaihtoivat sanan jos toisenkin kunnostani, mutten ymmärtänyt sanaakaan mitä he sanoivat. "Normaalikielellä, kiitos", Sanoin virnistäen. Michael siirsi katseensa yllättäen minuun, hymähtäen. "Pääset huomenna kotiin, Jazz". Säpsähdin. "Se-Sehän on hienoa. Entä Sam?" Äitini katsoi Lääkäriä haikeasti, siirtäen sitten katseensa minuun. "Sattumalta, olen
Saminkin lääkäri. Hänen tilansa on toistaiseksi vakaa, mutta hänen täytyy jäädä vielä tarkkailuun." Nyökkäsin, ja nukahdin. Seuraavan kerran kuin heräsin, kello näytti 03.00 yöllä.
En meinannut saada millään unta, mietin vain Samia ja Michaelia. Hölmöähän se oli, ihastua omaan lääkäriinsä mutta minkäs teit. Lopulta koitti aamu. Huoneen oveltani kuului koputusta.
Laitoin hiukseni siistille poninhännälle, rykäisten. "Sisään". Äiti oli ovella. "Hei Jazzie-kulta".
Hän sanoi ylipirteästi, roudaten mukanaan täyteenpakattua laukkua. "Toin sinulle vaatteita, voit pukea ne päällesi nyt kun pääset kotiinkin", Nappasin laukusta mitä käteeni sattui: Musta, tiukka
narutoppi, ihonväriset sukkahousut ja farkkushortsit. Siirryin vessaan pukemaan niitä, napaten
vielä laukusta muut tarvitsemani tavarat - hiusharjan, hajuveden ja meikit. Painoin vessan oven
lukkoon, riisuen yltäni niin kammottavan, turkoosin potilaanasun. Vaihdoin narutopin, sukkahousut ja shortsit päälleni. Sitten meikkasin sopivasti, en kovin paljoa, ja asetin
hiukseni söpölle nutturalle. Raotin ovea auki, katsoen itseäni vielä viimeisen kerran peilistä.
"Välttää", Totesin itsekseni, astellen sitten äitin luokse. "Tässä vielä nämä", Äiti sanoi, roikottaen käsistään kukkasinkoristeltuja ballerinojani. Lopulta kaikki oli valmista, ja lähdin kulkemaan autollemme päin, äiti oli sanonut odottavansa siellä. Näpräsin kaikessa rauhassa puhelintani,
johon oli tullut lähemmäs 100x 'Ootko kunnossa, kävikö pahasti', viestiä. Huokaisin, tuntien kuitenkin pian törmääväni johonkuhun.
Nostin katseeni vaisuna ylös, kiroten mielessäni. Kenenkäs muuhunkaan olin törmännyt kuin
Michaeliin, lääkäriini. Hän oli - hei haloo - puolet minua pidempi ja katsoi minua nyt oudoksuen
vaaleansinisillä silmillään. "Ai, hei. " Sanoin, tuntien punastuvani. Hemmetti. "Minä tästä lähden
pikkuhiljaa kotiin päin". Mike nyökkäsi ymmärtäväisenä, hymyillen (joka sai minut punastumaan lisää.) "Minä kyllä vaadin että tulet vielä tarkastukseen - ettet vain ole saanut aivotärähdystä tai jotain pyörtymisesi johdosta. Löit kuitenkin pääsi aika kovaa." Hän sanoi, minun painaessani toisen käsistäni pääni päälle. Se todella oli kipeä. "Hyvä on, lupaan. Käyn kyllä katsomassa Samiakin, ja kun sinä olet hänen lääkärinsäkkin niin..," Pidin pienen hengähdystauon sanojeni välissä, mutten kuitenkaan antanut Mikelle puheenvuoroa. "Nähdään siis, Mike", huikkasin, kuullen vielä kuinka hän sanoi "Odotan innolla", kun olin jo jatkanut matkaani.
Mitä hemmettiä minä pelleilin.