Ensimmäinen tarina, jonka tänne laitan, joten kommentit olisivat suotavia, ja tekstin ulkoasusta en ole varma, koska todella eka kerta on tämän käytössä.
Nimi: Hukkumassa
Ikäraja: K11
(turkinpippuri lisäsi ikärajan myös otsikkoon)Genre: Jännitys/Kauhu
Oikeudet: Purkkapala
Huom: Kertoo mielisairaasta, ei välttämättä sovellu kaikein herkimmille
____________________________________________________________________
Hukkumassa
Riutuneet kasvot tuijottivat häntä värähtämättä. Kasvojen silmistä paistoi sanoinkuvaamaton hulluus sekä raivo, ja miehen vaaleankuulaan ihon alta paistoi poskipäät läpi. Mies oli nälkiintyneen näköinen, ja suuret pupillit kielivät huumeiden käytöstä. Mies hykerteli itsekseen pyöritellen kädessään tummanpunaisen veren ympäröivää veistä, jonka musta tuppi oli tiukasti miehen otteessa.
Se mies oli hän itse. Hän oli tuo mielipuolelta vaikuttava mies verisessä valkoisessa kaulapaidassa, jalkaansa vedettynä tummat farkut. Hän tuijotti kuvajaistansa suuresta kokovartalopeilistä valkoisessa makuuhuoneessa, josta hallitsi suuri kahden ihmisen makuuvuode.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen hän antoi itsellensä luvan kääntää katseensa kuvajaisestansa, joka uhkui vaarallisuutta, valtaa sekä tyytyväisyyttä. Käännyttyään ympäri miehen katse kiinnittyi lattialla makaavaan naiseen. Hän kyykistyi naisen viereen lattialle.
Naisen rauhallisilta kasvoilta oli paennut väri, ja lisäkontrastia loivat sysimustat, laineikkaat hiukset, jotka kehystivät nuoren naisen kulmikkaita kasvoja. Tummat kulmat sekä ripset yhdistettynä punaisiin täyteläisiin huuliin toivat miehen mieleen prinsessasatujen prinsessan. Naisen laihaa kroppaa verhosi vitivalkoinen yömekko, ja sen keskiosaa peitti samanvärinen suuri läntti, kuin mitä miehen kättä vasten puristuvassa veitsessäkin oli.
Mies kumartui nuoren vaimonsa ylle suudellen hänen kylmää otsaansa viimeisen kerran.
”Minun oma Lumikkini, sinä olet niin kaunis”, mies mutisi hiljaisella äänellään haltioitunut katse silmissään. Hän sipaisi vaimonsa Amalian kasvoilta mustat hiuskiekurat tämän korvan taakse. Mies risti naisen kädet tämän mahalle, veriläntin päälle, samalla tavalla kuin Lumikkikin nukkui syvää untaan haukattuaan palan myrkkyomenasta. Asento, johon mies oli vaimonsa asetellut, ja hänen lisäämänsä punainen huulipuna nostattivat hänen huulillensa hymyn. Hän halusi nimittäin, että hänen vaimonsa muistuttaisi Lumikkia nukkuessaan ikuista unta, koska kyseiseksi prinsessaksi mies oli häntä aina kutsunut. Mies suoristautui seisomaan pitäen ihailevan katseensa edelleen Amaliassa, josta oli luonut kauniin satukuvan.
Yhtäkkiä kauhun aalto lävisti miehen ja veren tahrima keittiöveitsi kolahti tummaan puulattiaan. Mitä ihmettä hän olikaan tehnyt? Mies katsoi ikuisuudelta tuntuvan ajan kuunvalossa kylpevää kaunista olentoa, joka makasi liikkumatta hänen edessään. Hiljaisuus oli ympäröinyt miehen pehmeään vaippaansa, eikä mitään muuta kuulunut kuin hänen oma raskas hengityksensä ja kellokaapin kumahtelu.
Hiljaisuuden rikkoi miehen korviin kantautuva itku, joka tuli yläkerrasta. Rusehtavahiuksinen mies havahtui itkun korvia raastavaan sävyyn. Vasta hetken kuunneltuaan hän tajusi, mikä tuota ääntä oikein piti. Hänen lapsensa. Hän lähti harppomaan pois Amalian luota täysikuun valaiseman huoneen poikki ovelle, joka avautui isoon, heidän pimeään asuntoonsa. Itse asiassa heidän talonsa vaikutti enemmän kylläkin pieneltä kartanolta koristeellisine huoneineen ja näyttävine ulkosivuineen.
Hiljaiset, narisevat askeleet yhdistettynä uhkaaviin kellon kumahduksiin ja vauvan korvia raastavaan itkuun saivat miehen hykertelemään itsekseen. Miehen mieleen muistui elävästi kauhuelokuvat, joissa murhaaja asteli kohti pahaa-aavistamatonta uhriaan. Mutta tässä ei nyt ollut sellaisesta kyse. Ensinnäkin, eihän mies ollut murhaaja. Ja toiseksi, hän oli menossa katsomaan rakasta lastaan, jonka vuoksi tekisi mitä tahansa.
Mies avasi narisevan lastenhuoneen oven astuen sisään. Vaaleanpunaseinäisen huoneen perällä oli puinen, jo antiikkiajalla käsintehty kehto, josta itku tuli. Hän asteli kehdon luokse ottaen parkuvan nyytin syliinsä. Isällisesti hyssytellen hän piteli lasta yrittäen saada hänet hiljaiseksi. Nyt kun lapsella ei ollut enää äitiä, oli hänellä vain isänsä.
”Hys, rakas lapsoseni. Pienokaiseni, rakas Kathlyn”, mies leperteli hiljentyneelle lapselle, joka nyt vain lepäsi rauhassa hänen sylissään. Laskien hellästi lapsen takaisin kehtoon mies suoristautui seisomaan koko mittaansa. Mies tuijotti ilme värähtämättä pientä tytärtään, joka oli kapaloitu ohueen peittoon.
Mies rymähti yhtäkkiä lattialle polviensa varaan. Hän yritti käsittää, mitä kaikkea tänä kyseisenä iltana oli oikeastaan tapahtunut. Mies oli jo aikansa tiennyt vaimonsa suunnitelmista, mutta oli päättänyt salata tietämyksensä viime tinkaan asti. Aina tähän iltaan saakka.
Heillä oli tullut riitaa Amalian kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa. Amalia oli mennyt jo aikaisemmin valmistautumaan petiin menoa, kun mies oli mennyt hakemaan keittiöstä veitsen, jota oli nykyään pitänyt mukanaan vastaavia tilanteita varten. Riidan tuoksinassa mies oli ilmoittanut tietävänsä kaiken vaimonsa suunnitelmista.
Niistä suunnitelmista, kuinka Amalia oli aikeissa ottaa Kathlynin mukaansa ja muuttaa ulkomaille, kertomatta miehelle kuitenkaan mitään. Kuinka nainen oli erottamassa miehen rakkaasta lapsestaan, jonka vuoksi mies olisi tehnyt mitä tahansa. Nainen, jota mies oli rakastanut koko sydämestään, oli hylkäämässä hänet.
Amalia oli itkien rukoillut miestänsä antamaan hänelle anteeksi. Hän oli kertonut syyksi miehensä ailahtelevan persoonan, sekä huumeiden käytön, johon mies oli sortunut heidän avioitumisensa jälkeen. Amalia oli myös vahingossa puhunut ohi suunsa: Nuori nainen oli tahattomasti maininnut miehensä mielenvikaisuuden, joka oli saanut naisen pelkäämään aviomiestään.
Se oli ollut liikaa miehelle, joka oli vetänyt selkänsä takaa keittiöveitsen. Hullunkiihko silmissään mies oli lähestynyt Amaliaa, joka oli painautunut huoneen kaukaisinta seinää vasten. Mustahiuksinen nainen oli rukoillut aviomieheltään, ettei tämä olisi tehnyt mitään typerää. Hän oli vedonnut heidän avioliittoonsa, mutta tämä ei ollut vakuuttanut miestä.
Seuraavat hetket olivat täyttyneet ilmassa viuhahtaneen teräksen, parahtaneen huudon ja maahan rojahtavan ruumiin ääniin. Nainen oli maannut maassa kuunvalon valaistuksessa keskellä suurta huonetta selällään. Siihen hänen aviomiehensä, hänen murhaajansa, oli hänet raahannut.
Nyt mies nousi takaisin ylös kääntäen katseensa takaisin Kathlyniin. Nyt hän näki tyttäressään mitä parhaiten kaikki ne piirteet, jotka hän oli äidiltään perinyt. Ja niitä piirteitä oli paljon. Sinivihertävät silmät, joita reunustivat runsaat ripset; mustat hiukset, jotka kihartuivat laineiksi kuten äidillään; kalpea iho, jota kuunvalo vielä korosti. Itse asiassa miehestä tuntui kuin mikään hänen tyttäressään ei olisi hänen omaansa.
Adrenaliini roihahti miehen suoniin, ja hän puristi kätensä nyrkkiin niin, että hieman liian pitkät kynnet porautuivat hänen kämmeniinsä jättäen jälkeensä veriset jäljet. Nyt hän näki tyttäressään kaiken, mitä hän ei halunnut nähdä: vaimonsa, joka yritti lähteä häntä pakoon. Ja sillä hetkellä mies tiesi, että tämäkin olento pitäisi poistaa elävien kirjoista, kuten äitinsä.
Mies otti läheiseltä nojatuolilta koristeellisesti kirjaillun tyynyn astellen sitten takaisin kehdon luokse. Hän kumartui pienen vauvan puoleen hullun kiilto silmissään. Hän painoi nukahtaneen lapsen pään päälle tyynyn luoden katseensa ulos suuresta ikkunasta. Mies sulki mielestään lapsen tietoisuuden loppuvasta hapesta ja hänen epätoivoisista liikehdinnöistä tyynyn alla.
Mies oli tuossa asennossa monta minuuttia lapsen tukehtumisenkin jälkeen, kuin vain varmistuakseen siitä tosiasiasta, että hänen alle vuoden ikäinen tyttärensä oli kuollut. Minuuttien kuluttua mies nosti tyynyä varovaisesti vilkaisten pieneen ruumiiseen. Sappi nousi hänen kurkkuunsa. Mikä häneen oli oikein mennyt? Mikä oli ajanut hänet tähän hirvittävään tekoon, lapsenmurhaan?
Mies painoi kätensä korvilleen kuullessaan ääniä. Ne olivat hänen vaimonsa rukouksia, joissa hän aneli aviomiestään olemaan tekemättä mitään typerää, riistämättä hänen henkeään, jotta he voisivat jatkaa onnellisesti elämäänsä unohtaen tämän illan. Hän myös kuuli tyttärensä itkua ja ääntä, joka hänellä olisi ollut hänen kasvaessaan ja oppiessaan puhumaan. Hän kysyi tältä, miksi hän oli riistänyt häneltä hengen ja mahdollisuuden elämään.
Mies näki myös heidän molempien kasvot ja muistot heistä molemmista tulvahtivat hänen mieleensä. Hänen ja Amalian ensitapaaminen, miehen kosinta, heidän häänsä, Kathlynin syntymä. Mies painoi käsiään tiukemmin korvilleen puristaen samalla silmänsä kiinni. Hän huusi kovaa yrittäen saada äänet päästään pois. Mutta se oli turhaa.
Mies havahtui yhtäkkiä yrittäen kestää äänet tajutessaan, ettei voisi jäädä tähän taloon. Hän tulisi hulluksi täällä, vaikka tosin jotkut väittivät hänen olevan jo sitä. Mies juoksi minkä jaloistaan pääsi läpi pimeän asunnon aina kylmään yöilmaan päästyään asti. Nyt oli jo loppusyksy, ja kylmä tuuli ulisi puissa. Mies hytisi pelkässä valkoisessa, veren tahrimassa kauluspaidassaan ja farkuissaan, mutta ei antanut tuon seikan häiritä hänen astellessaan kohti autotallia.
Kohta mies istahti mustan urheiluautonsa vaalealle nahkapenkille vetäen sieraimensa täyteen nahan tuoksua. Se tuoksu oli aina rauhoittanut miestä ja sai hänen mielensä selkeytymään aavistuksen. Hän käänsi avainta virtalukossa ja moottori jyrähti hiljaa.
Vauhdilla mies peruutti autotallista lähtien ajamaan kovaa vauhtia kotikortteliaan pitkin. Siitä, mihin hän oli menossa, suoraan sanoen miehellä ei ollut siitä harmainta aavistustakaan. Mies ei todellakaan tiennyt, mitä tehdä tällaisessa tilanteessa. Tällä hetkellä hänelle tuli mieleen pari vaihtoehtoa: hän ajaisi jyrkänteeltä alas autollaan tai hän katoaisi vähin äänin maasta jonnekin kauas, jossa hänen tekonsa eivät seuraisi häntä. Mutta kumpikaan niistä ei tuntunut miehestä fiksulta kuitenkaan.
Minuuttien päämäärättömän ajamisen jälkeen sekaiset ruskeat hiukset omaava mies parkkeerasi virtaviivaisen urheiluautonsa jalkakäytävän reunaan. Mies astui ulos autosta jättäen moottorin hyrräämään päälle. Miehen pää nytkähteli sivulle hänen vilkuillessaan ympärilleen synkkään yöhön. Hänen nopea hengityksensä täytti ilman. Mies ei tiennyt, miksi hän oli tullut tänne.
Mies asteli kiviportaat ylös avaten jykevän puuoven tasanteella. Mies astui ovesta sisään. Hän käveli karun huoneen poikki tiskille, jonka takana seisoi jykevärakenteinen, virkapukuinen mies. Hän katsoi epäluuloisesti miestä, joka saapui hänen luokseen verinen paita päällään. Liekö mies ollut tappelussa tai jotain sinne päin.
”Voinko jotenkin auttaa teitä?” hän kysyi kohteliaaseen sävyyn möreällä äänellään. Rusehtavahiuksinen mies katsoi häntä liikkumatta ja hitaasti, sana sanalta sisäistäen hänen kysymyksensä. Hänen perheensä äänet ja häilyvät kasvot olivat täyttäneet suurimman osan hänen tajunnastaan tällä hetkellä.
”Minun.. Minun pitää tunnustaa”, mies aloitti lopen uupuneella äänellään. Hänellä oli ollut rankka ja pitkä päivä takanaan, ja hän olisi vain halunnut kaatua punkkaan, unohtaa mielessä kimpoilevat äänet ja muistot ja nukahtaa.
”Mitä teidän tulee tunnustaa?” komisario kysyi mieheltä puristaen pöydän reunaa rystyset valkoisina. Hän vilkaisi miehen paitaa ja sitten hänen riutuneita kasvoja. Luultavasti mies käytti huumeita, ainakin mitä hänen pupilleistaan saattoi päätellä.
”Murha”, mies vastasi yhdellä ainoalla sanalla. Ja se yksi ainokainen sana sai komisarion vetämään terävästi henkeä. Pari hetkeä myöhemmin miehen molemmin puolin seisoi kaksi poliisia ja he johdattivat hänet valkoisen paljasseinäisen käytävän läpi aina kuulusteluhuoneeseen asti.
”Nimi?” tummahiuksinen naispoliisi kysyi mieheltä istuen häntä vastapäätä toisella puolella teräspöytää. Hänen edessään oli muistio, johon hän oli valmis tekemään muistiinpanoja kuulustelun edetessä.
”Mark Parkinson”, mies vastasi näpräten sormiaan lakkaamatta. Häntä hermostutti, eikä syyttä. Olihan hän juuri tunnustamassa kahta murhaa: vaimonsa ja tyttärensä.
Minuutit kuluivat rutiinikysymyksillä, joihin kuuluivat syntymäaika sun muuta. Mies hörppi vesilasistaan melkein tauotta kylmää vettä. Hänen kurkkuaan kuristi koko ajan. Sitten tuli aika puhua miehen tunnustuksesta. Mies istui pöydän takana yksin: hän ei ollut halunnut asianajajaa, olihan hän tullut tunnustamaan.
”Onko siis totta, että sinä olet murhannut tänään aikaisemmin vaimosi, sekä tyttäresi?” nainen kysyi lukien muistiostaan tämän kysymyksen. Sen hän oli tässä jo rakentanut miehen vastauksien perusteella aikaisempiin kysymyksiin. Mies nyökkäsi hitaasti, tyynesti, naisen kysymykseen.
”Mutta miksi, herra Parkinson?” nainen esitti kysymyksen yrittäen tavoittaa miehen katsekontaktin pystyäkseen lukemaan miehen tunteita tämän kasvoilta. Nainen oli esittänyt juuri kysymyksen, jota mies itseltäänkin kysyi. Hyvä kysymys, mutta ei hyvää vastausta.
”En tiedä”, mies vastasi ja iloton nauru pääsi hänen huuliltaan. Miehellä oli sillä hetkellä kovin ristiriitaisia tunteita: koko sydämestään hän suri vaimoaan ja tytärtään, mutta kuitenkin hän oli helpottunut heidän kuolemastaan.
”Miksi?” poliisi kysyi uudestaan painottaen sanaa. Hän katsoi miestä tiiviisti, kun tämä puolestaan harhaili katseellaan pitkin karuja seiniä. Hän tiesi kokemuksesta, että yleensä kuulusteltuja piti painostaa, vaikka he olisivat omasta tahdostaan tulleetkin tunnustamaan.
”En minä tiedä!” mies huusi paiskaten oikean kämmenensä metallipintaa vasten nousten seisomaan. Hän seisoi aloillaan sekuntien ajan hengittäen raskaasti, katsoen naista silmiin ensimmäisen kerran. Sitten hän lysähti takaisin koottavalle retkipenkilleen. Hän hautasi päänsä kämmeniinsä hieroen ohimoitaan.
Tätä kesti ikuisuudelta kestävän ajan. Kun mies lopulta kertoi syynsä niin hyvin kuin itsekin vain tiesi sen, alkoi jatkokysymykset. Mitä ruumiille tapahtui?
Mies asteli hitain askelin valkoista, karua käytävää pitkin, jota oli mennyt jo kerran mennessään kuulustehuoneeseen. Tällä kertaa mies oli tosin käsiraudoissa. Saapuessaan aulaan hän veti terävästi henkeä pysähtyen paikalleen.
Eräällä penkillä istui mustahiuksinen kaunotar, jonka kirkkaanpunaiset huulet melkein hehkuivat vaaleaa ihoa vasten. Hänen valkoisen puseron verhoamaa rintakehää vasten oli puristettu pieni lapsi. Pieni tyttö roosaposkineen katseli häntä suurilla silmillään. Siinä istuivat hänen vaimonsa ja tyttärensä. Henkilöt, jotka mies oli vielä tunteja sitten vasta murhannut julmasti heidän kodissaan.
Amalian poskea pitkin vieri kyynel. Hän näytti surulliselta, hän oli surullinen. Aivan kuin hän olisi pettynyt nähdessään miehensä käsiraudoissa. Mutta nuo kaksi henkilöä olivat niin todellisia, ettei mies enää tiennyt, oliko tämä todellisuus, ja vain mielikuvia viimeisten tuntien tapahtumat. Mitä, jos hän ei olisikaan koskaan murhannut ketään ja hän olisi vain kuvitellut kaiken aikaisemman? Mutta mitä, jos nämä olivat vain henkiä, jotka tulivat riivaamaan häntä?
Mies ei enää tiennyt, mihin olisi pitänyt uskoa. Kaikki tuntui samaan aikaan todelta, samaan aikaan unelta tai tarkemmin ottaen painajaiselta. Mies tunsi, kuinka kaikki hänessä alkoi murtua. Pirstale pirstaleelta hänen sisimpänsä alkoi hajota, ja hän alkoi menettää otteen itseensä. Hän ei enää tiennyt, mihin uskoa.
Hän tunsi, kuinka musta tyhjyys veti häntä sisälleen hetki hetkeltä enemmän. Kuinka pohjaton tyhjyys saavutti häntä. Ja hän tiesi, ettei sieltä olisi palaamista. Hän tulisi vajoamaan ikuiseen mielentilaan, missä millään ei olisi mitään merkitystä.
Hän asteli eteenpäin tönäisyn pakottamana kohti käytävää, josta avautuivat ovet selleihin. Hänen oli pakko kääntää katseensa pois perheestään, olivat he sitten elossa tai ei. Mielipuolinen nauru kajahti hänen kurkustaan poliisien sulkiessa sellin oven hänen takanaan. Nauru voimistui ja jäi kaikumaan huoneen seinille. Enää millään ei olisi mitään merkitystä. Pimeys oli saanut hänet.
// Kommentit olisivat suotavia, kiitos
- neme editoi viestit yhteen
