Pimeänpelkoja | S, raapaleita | 5. Pikajuoksija

[Solembum]

Author: Sole
Rating: S

Ajatuksenani on siis kirjoittaa pimeänpeloista erilaisista näkökulmista, toivottavasti pidätte!

Mörkö
Sanoja x 250

Mun sängyn alla asuu mörkö. Mä tiedän sen, vaikka en uskalla katsoa sinne silloin kun on yö ja mun huoneessa on pimeää. Päivällä sitä ei voi nähdä, se on näkymätön. Läpinäkyvä. Siitä jää lattialle vain vaaleanharmaa varjo. Ja silti mä tiedän, ettei aurinko pysty haalistamaan sitä kokonaan pois näkyvistä. Se istuu paikoillaan mun sängyn alla ja odottaa, että mä menen nukkumaan.

Mä en uskalla nukkua, koska tiedän että se saattaa milloin tahansa tarttua isoilla käpälillään mun sängyn laitaan ja kiivetä sen yli. Mä kuulen sen hengityksen. Sillä on musta naama ja vielä mustemmat silmät, pimeääkin mustemmat. Ne ovat kuin kaksi aukkoa, jotka menevät sen pään läpi ja joissa on suurennuslasin linssit. Vaikka mä en näe sitä, tiedän että se katselee mua. Ja odottaa kärsivällisenä.

Mörkö odottaa että mä nukahdan. Että mä suljen silmäni ja putoan tiedottomuuteen, joka puuduttaa mut kokonaan, enkä tunne mitään kun se iskee muhun hampaansa ja syö mut. Mä olen niin pieni, että se nielaisisi mut kokonaisena. Kylmät väreet valuu mun vatsaan saakka kun mä vain ajattelenkin sitä, millaista sen sisällä olisi – mustaa silmän kantamattomiin.

Koska mä lopetan nukkumisen yöllä, musta tulee unissakävelijä, ja mörkö alkaa seurata mua myös päivällä. Se piiloutuu mun varjoon, joka venyy pitkäksi katulamppujen valokeilassa. Silloin mörkökin venyy ja siitä tulee isompi ja pelottavampi. Ja kun mä käännyn ympäri tarpeeksi nopeasti, voin nähdä sen kasvot jalkakäytävässä. Sen silmät ja leveän suun, jossa on ainakin sata hammasta.

Se tietää mun lopulta antavan periksi ja nukahtavan.

Mä olen niin väsynyt, että se syö mut päiväunessa.

[Ametrine]

Tykkään sun raapaleista paljonpaljonpaljon ja nyt kun teit kokonaisen ketjun niin mun on kerrassaan pakko kommentoida. Tämä pätkä oli otsikosta ihan viimeiseen lauseeseen saakka hieno kokonaisuus. Yleensäkin sun raapaleet ja muutkin tekstit on. Niistä löytyy aina sitä jotain (milloin mitäkin) mikä saa lukijan ihastumaan tekstiin. Tässä niitä juttuja oli aihe, sopivanlainen kuvailu ja kerronnan sujuvuus.

Mua henkilökohtaisesti miellyttää tekstit joissa on mukana jonkinlaista vertailua tai rinnastamista asioiden välillä. Mitä epätavallisemmat vertailukohteet, sen parempi. Tässä oli mörön silmät ja suurennuslasin linssit - itselleni ei olisi koskaan tullut mieleenkään että näiden välillä olisi joku yhtäläisyys. Lisäksi olit tuonut klassiselle mörköaiheelle uuden ulottuvuuden. Tavallisestihan möröt asuu sängyn alla eikä tule pois päivisin, mutta tässä se liikkui myös varjoissa, mikä tehosti yliluonnollista fiilistä joka tekstissä oli läsnä.

Koska mä lopetan nukkumisen yöllä, musta tulee unissakävelijä, ja mörkö alkaa seurata mua myös päivällä.

Tästä kohdasta pidin kovasti, koska siinä on jotain arvoituksellisuutta ja tulkinnanvapautta. Jäin miettimään, että ehkä se päähenkilö lopetti nukkumisen kokonaan ja väsyneisyyden takia siitä tuli ikään kuin unissakävelijä. Tai sitten se ei vaan nuku sängyssään vaan vaeltelee öisin. Oli sitten kumpi vaan, musta tää on tosi jännästi keksitty.

Nyt jää jäljelle vain miettiä, mitä muita näkökulmia olet keksinyt pimeänpelkoon, ja odotella seuraavaa raapaletta. Kiitos! ♥

[Crywell]

Olen tainnut kehua otsikointitaitojasi ennenkin? No ne olivat taas vauhdissa. Jännittävänkuuloinen otsikko sai klikkaamaan tekstin auki ja heti kun tunnistin avasi vasemmassa kulmassa, täytyi tämä totta kai lukea läpikin. Ja laiskuuskin piti saman tien voittaa ja kommentoida heti, että ehtii ennen kuin heität perään seuraavaa raapalettasi. : D

Tämä oli tosi hieno. Kärsin itse nuorempana hirveästä pimeänpelosta. Vasta vuosi sitten aloin nukkumaan eteisen valo pois päältä, ja siihenkin totuttelin kesäaikaan, että oli valoisampaa. Joten aihe on kiinnostava ja tuttu, mutta ehdottomasti tosi harvinainen. En muista koskaan lukeneeni pimeänpelosta, ja nyt saa vielä lukea monta eri näkökulmista ja sinun kirjoittamanasi? Nam.

Tästä ensimmäisestä tekstistä: ihana. Kertojaksi lensi alussa pieni tyttö pitkässä yöpaidassa, mutta tekstin edetessä se tyttö jotenkin kasvoi kuvitelmissani, kuin olisi vanhentunut joka lauseella vuosien kuluessa mutta pimeänpelon pysyessä. Kuvailit mörön kivaksi, tuommoiseksi perinteiseksi mutta silti niin pelottavaksi ja kauhistuttavan "todelliseksi". Pidin siitä kun veit sen myös sängyn alta ulos, asfaltille piirtyviin varjoihin. Se antoi mukavan erilaisen näkökulman verraten siihen jos olisit vain pitäytynyt sängyn alla.

Lopetus oli ihana! Rakastuin ihan täydellisesti, tosi kaunista!

Mä olen niin väsynyt, että se syö mut päiväunessa.

En malttaisi odottaa seuraavaa raapaletta : D haha

[Drizzle]

Aww, onko sulosempaa kun pimeänpelko? Fobia, josta kaikki ollaan kärsitty joskus(tai ainakin useimmat) Odotan innolla mitä tästä syntyy! 

Se piiloutuu mun varjoon, joka venyy pitkäksi katulamppujen valokeilassa. Silloin mörkökin venyy ja siitä tulee isompi ja pelottavampi. Ja kun mä käännyn ympäri tarpeeksi nopeasti, voin nähdä sen kasvot jalkakäytävässä. Sen silmät ja leveän suun, jossa on ainakin sata hammasta.

Suloista kuvailua♥

Lisää raapaleita odotellessa:3

~Kiddo-sama

[Solembum]

Ame: Kiitos kommentista! Kiva että tykkäät mun raapaleista, niitä on kiva kirjoittaa, etenkin kun olen löytänyt tuon lyhyiden tekstien ihanuuden vihdoinkin ihan tosissani. Ne tarjoaa kivaa vaihtelua ja raapalesarjassa pystyy sanomaan tosi paljon kaikenlaista. Ja kiva että tykkäät kielikuvista, niitä on vielä tulossa ja paljon, luulisin.

Crywell: Kiitos kommentista! Ihanaa, että otsikot kelpaa. Yleensä en jousu miettimään niitä kovin kauan ja vain joskus vaihtelen raapaleiden työnimiä (tämän seuraavan nimi piti vaihtaa kks kertaa, mutta poikkeus vahvistaa säännön). Pimeänpelot on hauska aihe, koska olen itse päässyt niistä yli vasta muutama vuosi sitten. Kiitos kaikesta positiivisesta, on kiva tietää, että jaksat lukea mun tekstejä.

Kaito: Kiitos sinullekin kommentista. Katsotaan, mitä tästä tulee.

Varjoteatteri
Sanoja x 200

Pimeys on kuin mustaa massaa, muovailuvahaa, josta voi muotoilla hahmoja. Kun avaan silmäni pimeässä, minä näen ne. Kaikki pimeydestä muotoillut hahmot, niiden venytetyt vartalot, kädet ja jalat. Ne ojentelevat raajojaan minua kohti ja minä suljen nopeasti silmäni. Luomeni ovat verhot, varjoteatterin esirippu. Mutta väliaika ei koskaan kestä ikuisesti, esityksen täytyy jatkua.

Avatessani silmäni ne ovat edelleen siinä. Niiden muodottomat päät ja suut, jotka roikkuvat ammollaan. Niillä ei ole kieliä, ne eivät osaa puhua. Silti minä kuulen niiden äänet. Pimeyden ääni on hiljaista hyrinää, soittorasian sävelmä. Hahmojen kasvoissa ei ole silmiä, vain tyhjät silmäkuopat. Silti minä tiedän niiden näkevän minut, aivan kuten minäkin näen ne, vaikka kukaan muu ei näe.

Hahmot tarttuvat minuun, niiden sormet sivelevät vartaloani. Kun yritän huutaa, yksi niistä painaa kätensä suulleni ja tukehduttaa huudon kurkkuuni. Minä olen avuton, riipun niiden otteessa käsistäni ja jaloistani, kunnes valo pyyhkii ne pois ja sulattaa niiden sormet yksi kerrallaan. Ne sulkevat suunsa ja niiden suupielet liimautuvat yhteen. Niiden kasvot alkavat valua ja silmäkuopat täyttyvät nestemäisellä pimeydellä, joka on kuin tahmeaa steariinia. Minä nielen katkaistut sormet ja huudan.

Tiedän, että jonakin aamuna ne eivät enää päästä minusta irti.

Silloin minustakin tulee sellainen kuin ne. Pala mustaa yötä, josta pimeys muovailee oman kuvansa.

[Ametrine]

Wooaa, hei taas. o/

Joskus tosiaan pitää vaihdella tekstin nimeä kunnes löytää sen ainoan ja täydellisen. Tämä valinta on mun mielestä varsin onnistunut. Varjoteatteri on hieno sana, ja tässä se esitetään pimeimmässä ja pelottavimmassa tulkintamuodossaan. Tässä oli vähän lyhyiden virkkeiden aiheuttamaa tökkivyyttä, mutta toisaalta kuvailu oli toimivaa ja piti yllä tunnelmaa.

Luomeni ovat verhot, varjoteatterin esirippu. Mutta väliaika ei koskaan kestä ikuisesti, esityksen täytyy jatkua.

Hui miten ihanan creepy kohta. ♥ Loistavia vertauksia taas (miten ihmeessä sä oikein keksit näitä, kerro mullekin) ja ahdistava tunnelma tiivistyy näihin kahteen lauseeseen - jokin pakottaa avaamaan silmät vaikka pelottaa.

[Solembum]

Ame: Kiitos kommentista! Hih, kiva että tykkäsit nimestä, vaikka se taitaakin olla vähän kliseinen. Olen raapaleilla opetellut lyhyitä virkkeitä ja siksi tässä lauseiden pätkintä tuntui varmasti korostetulta.

Näkymätön
Sanoja x 160

Pimeässä ei voi nähdä eteensä. Se heittää mustan peittonsa maailman päälle. Se on vähän kuin toinen taivas, mutta pimeämpi. Sellainen, jossa ole tähtiä. Pimeys työntyy silmiin, korviin, nenään ja suuhun. Se liimaa laput silmille ja tukehduttaa, valuu kehkoihin ja saa yskimään. Pimeässä on helppo eksyä, koska siellä ei ole tienviittoja.

Minä olen yksi eksyneistä. Niistä, jotka eivät löydä polkua, joka on tallattu pimeyden keskelle. Sen läpi kulkee suora tie, mutta jos tieltä astuu harhaan, sille ei löydä takaisin koskaan. Se pakenee ja kiemurtelee taaksepäin minun ottaessani haparoivan askelen eteenpäin.

Autojen valokeilat sammuvat pimeyteen, katulamput poksahtelevat sen reunan venyessä vielä vähän pidemmälle, imiessä kaiken valon itseensä. Pimeys takertuu asvalttiin ja pinttyy taivaaseen. Tähdet alkavat sammua, kuu putoaa taivaalta heijastukseensa vedenpinnalla. Muutama hopeinen pisara piirtää kaaren pinnalle, kunnes pimeän laimentama vesi nielee ne.

Mitä tapahtuu sellaisille kuin minä?

Minä ojennan käteni ja kosketan niillä pimeyttä. Sitä ei voi tuntea, sillä ei ole muotoa. Siitä ei saa kiinni, eikä se päästä irti.

Hukkumiskuolema.

[Drizzle]

Taas vaihteesta ajattelin kehittää jonkinmoista kommenttia, kun ei edelliseen raapaleeseen onnistunut... Pidin siitäkin, mutta sulla kun tuntuu olevan hallussa tuo sanattomaksi teko. Ja vasta nyt todella huomaan, kuinka hankalaa raapaleitten kommentointi on_{, ei sillä, mulle kaikki kommentointi on vaikeaa.}

Välillä mua ihmetyttää mistä sä keksitkin nämä kaikki taiteelliset kuvaukset ja muut vastaavat, jotka tekee sun tekstistä niin ihanaa. Periaatteessa kirjotat tavanomaisista asioista, mutta se kuvailu tekee siitä niin erityistä ettei pysty edes ajattelemaan sitä tavalliseksi. Yksi niistä asioista joista pidän sun tektissä.

Tässä raapaleessa pidin erityisesti lopusta. Kuinka sen -pimeyden- voi ilmaista vain yhdellä sanalla, ja sä olet osannut ilmaista sen niin täydellisesti.

Kiitos tästä!♥



~Kiddo-sama
_{Vielä sun avasta; Se on ihana♥ As Adam Always}

[Ametrine]

Heyy. Tykkäsin tästä(kin) raapaleesta (ja tämänlaisesta tykkäämisihkutusrumbasta on näköjään tulossa rutiini sun tekstien kohdalla ♥).

Se on vähän kuin toinen taivas, mutta pimeämpi. Sellainen, jossa ole tähtiä. Pimeys työntyy silmiin, korviin, nenään ja suuhun. Se liimaa laput silmille ja tukehduttaa, valuu kehkoihin ja saa yskimään. Pimeässä on helppo eksyä, koska siellä ei ole tienviittoja.

Tämä pätkä on ihanuus ja viimeinen lause rakkaus. "eksytään -- ei tienviittoja" -kuviota olen nähnyt käytettävän monissa teksteissä, mutta minusta sen yhdistäminen pimeyteen ja pimeydenpelkoon toi tähän jomelkeinkliseiseen ideaan jotain omaperäistä.

Lukiessa mun huomio kiinnittyi yhtäkkiä yhteen asiaan: tahattomaan sanantoistoon. Jotenkin vain tuntui hyppivän silmille kaikki kohdat, joissa esiintyi tiheään sana "se" tai sen eri taivutusmuodot. Ehkä se on se juttu mikä saa tekstin tökkimään aina välillä. Nyt kun luin koko pätkän uudelleen, huomasin ettei siellä olekaan niin paljon sitä toistoa. Vaikutelmaa vaan mahdollisesti tehostaa se, että monessa lauseessa esiintyy samanlainen rakenne: "se teki sitä ja tätä.. jne". Olen varmaan ihan outo ja hassu kun selitän jotain randomia randomeista huomioistani, plus olen toki paraskin puhuja koska äskeisessä kappaleessa oli 8 kertaa "se"... : D

Ja takaisin aiheeseen, nimittäin tämä:

Tähdet alkavat sammua, kuu putoaa taivaalta heijastukseensa vedenpinnalla.

on aivan upeaa kuvailua, kuten oikeastaan koko kolmas kappale, eikun koko raapale siksi koska tässä on joka välissä jotain pieniä ihania ilmauksia, ja tekee mieli lainata ne kaikki.

Hukkumiskuolema tapahtui täälläkin, jos siis oletetaan että hienojen tekstien luomaan tunnelmaan voi hukkua ja kuolla. ♥

[Solembum]

Kaito: Kiitos kommentista! Oli kiva kuulla että tykkäsit noista kahdesta viimeisimmästäkin, olen ollut vähän laiska tämän topicin kanssa, katsotaan jos motivaatio paranisi jatkossa.

Ame: Kiitos kommentista, saa ihkuttaa ja tykätä, tuun hyvälle mielelle. Musta oli kivaa lukea sun huomioista, ehkä sanatoisto tulee pimeyden personifiomisen mukana vähän kuin kaupanpäällisenä, tiedä siitä sitten.

Peilikuvakasvot
Sanoja x 200

Kun mä herään keskellä yötä siihen, että mulla on jano, mä kuvittelen olevani vampyyri. Mä kuljetan mun kieltä vasten mun ylähampaita ja mietin, miltä veri maistuu. Mä tuijotan mun huoneen kattoa, jonka pimeys maalaa mustaksi, vaikka se on oikeasti valkoinen. Vampyyrit eivät pelkää pimeää, mutta mä pelkään. Mutta enhän mä olekaan oikea vampyyri.

Mä työnnän peiton pois mun päältä ja nousen sängystä. Mä seison pimeässä ja yritän saada mun jalat liikkumaan niiden tärinältä. Mä livahdan mun huoneen ovenraosta ja hiivin kylpyhuoneeseen herättämättä äitiä. Mä nimittäin tiedän, että se nukkuu muutenkin unilääkkeillä. Mä otan peilikaapista muovimukin silmät kiinni, koska pimeässä mä pelkään jopa mun omaa peilikuvaa.

Mä lasken mukiin vettä ja nostan sen mun huulille. Mä juon sen nopeasti tyhjäksi, vaikka pimeys mun ympärillä puristaa mun laihaa rintaa niin lujaa, että mua oksettaa. Mä lasken mukin lavuaarin viereen pöydällä ja palaan takaisin mun huoneeseen peiliin katsomatta. Mä vedän peiton mun pään yli ja puristan silmät kiinni.

Mä kuulen hiljaisen askelet, ja tunnen jonkun kiipeävän mun päälle sängyssä. Sen jonkun sormet raottaa peittoa mun kasvoilta ja avaa mun silmät ottaen kiinni ripsistä. Mä näen mun omat kasvot, jotka irvistää silmät lautasen kokoisina ja pupillit suurina ja mustina.

Mä huudan äitiä.

[NicuQ]

Juu, arvaa kuka on ihan innoissaan, kun löysi sinulta taas raapalesarjan.
Eli iik (köhköhniinmitä?), apua. Eli nyt, koska sinä ja pimeänpelko. ♥ Mörkö oli hyvä aloitusraapale, vaikkakin otsikosta tuli heti mieleen Muumien mörkö, joten ajattelin sitä koko raapaleen ajan. Piti lukea toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran, ennen kuin kykenin karistamaan sen piirrettyjen mörön mielestäni. Mutta onneksi mörön onnistunut kuvaus sai sen violetin (jokseenkin pelottavasti tuijottavan) möhkäleen pois ajatuksistani. 

Eli sitten raapaleeseen: puhekieli toimi mielestäni hyvin tässä. Se jotenkin vain sopi, en tiedä miten, mutta se vain sopi.

Koska mä lopetan nukkumisen yöllä, musta tulee unissakävelijä, ja mörkö alkaa seurata mua myös päivällä. Se piiloutuu mun varjoon, joka venyy pitkäksi katulamppujen valokeilassa.

- Siis jotenkin .. uskomatonta. Taas on pakko ihkuttaa tuota kykyäsi keksiä kaikkea tuollaista ja leikitellä sanoilla. Toistan itseäni, mutta niin se vain on. Ja rakastin lopetusta, kuten aina.

Varjoteatterin tunnelma oli läpitunkeva. Pidätin useassa kohdassa hengitystäni ja unohdin jopa räpsäyttää silmiäni. Veljeni hieman ihmetteli, miksi yhtäkkiä rupesin haukkomaan henkeäni ja suolavesi kirposi silmiin. Mutta siis .. pelkkää loistavuutta. Alan taas muistaa, miten ihania vuorosanattomat raapaleet voivat olla ja kuinka pelkkä kuvailu voi vaikuttaa sieluun ihan valtavasti.

Tiedän, että jonakin aamuna ne eivät enää päästä minusta irti.

- Yksinkertaista, mutta kaunista. Kaikki tiivistettynä yhteen lauseeseen ja se on mielestäni aivan mahtavaa.
Mutta siis ihanaa, ainutlaatuista kuvailua jälleen kerran.

Näkymätön oli .. ihana. Olenkos jo maininnut, miten rakastan tapaasi kuvailla, kirjoittaa ja kekseliäisyyttäsi ylipäätänsä. No en tietenkään ole (tai sitten olen .. parituhatta kertaa, kenties). Jäin vain sanattomaksi .. kertakaikkisen sanattomaksi, koska tuo oli vain jotakin niin uskomatonta. Anteeksi ihkutukseni, mutta oikeasti. Apua.

Ja viimein pääsemme Peilikasvoihin. No en olisi kyllä koskaan uskonut, että kukaan voisi yhdistää vampyyrit, nuo yön verenhimoiset otukset ja pimeänpelon toisiinsa, mutta kerta se on kai ensimmäinenkin. Ja tiedätkös mitä? Pidän, pidän, pidän, ellen rakasta. Herranjestas, alan jo pelätä tätä kiintymystäni teksteihisi.
Tosin tuossa yhdessä kohdassa:

Mä kuulen hiljaisen askelet, ja tunnen jonkun kiipeävän mun päälle sängyssä.

- Joko olen tyhmä ja en vain tajua tätä lausetta, mutta kuuluisiko tuon olla "hiljaiset askeleet"?
Mutta lopetus oli vain sykehdyttävä. Apua, tuli heti mielikuva jostakin pienestä (tai ehkä vähän suuremmastakin) lapsesta, joka ihan peloissaan huutaa äitiään apuun. Se vain oli .. apua, sanoinkuvaamatonta.
Mutta jospa nyt lopettelisin ja toistaisin vielä hiukan itseäni: olet ihana, nämä ovat ihania, kaikki on ihanaa. Ihkutusta, tiedän, mutten voi sille mitään.

Eli kiittäen taas näistä.

[Ametrine]

Hui elämä. Apua. Tuli semmonen tosi säikähtänyt ja puistattava olo kun luin tuon viimeisen. Semmonen tosi realistinen. Okei, ehkä valvotuilla öillä ja kofeiinin yliannostuksella on vaikutusta asian, mutta en ole ikinä kokenut mitään tämäntapaista koskaan aikaisemmin lukiessani jonkun tekstejä. Vau. Oon täysin out of words.

Vampyyreja! Tykkään niistä tositosipaljon oli ne kuinka kliseisiä tahansa. Komppaan edellista kommentoijaa siinä että on jännä idea yhdistää pimeyden olennot ja pimeänpelko samaan raapaleeseen. Ne on jollain tavalla toistensa vastakohtia, eikä tuossa tekstissäkään ilmene mitään juttua joka saisi nämä liittymään toisiinsa, mutta ihan hyvä kokonaisuus tämä on siitä huolimatta.

Mä kuulen hiljaisen askelet, ja tunnen jonkun kiipeävän mun päälle sängyssä. Sen jonkun sormet raottaa peittoa mun kasvoilta ja avaa mun silmät ottaen kiinni ripsistä. Mä näen mun omat kasvot, jotka irvistää silmät lautasen kokoisina ja pupillit suurina ja mustina.

Niin siis tässä mulle tuli erittäin creepy fiilis. Ensin säikähdys siitä että joku vaani sittenkin huoneessa, ja toinen sitten kun se paljastuikin peilikuvaksi. Sitä saakin miettiä, oliko siellä oikea yliluonnollinen olento, vai painajaiskuva. :p

Ja loppu. "Mä huudan äitiä." Aivan upea, koska raapaleen keskivaiheilla päähenkilö ei halua herättää äitiä vaikka mielessä on abstrakti pelko, ja kun peilikuva saavuttaa hänet, päähenkilö ei voikaan estää itseään huutamasta. Tuossa on jotain psykologista - konkreettinen pelko sumentaa järjenjuoksun, etc. Nam. ♥

Rupesin muuten miettimään, minkäikäinen tuo päähenkilö mahtaa olla. Ei varmaan aikuinen, jos se kerran turvautuu äitiin sillon kun pelottaa. Toisaalta se ei voi olla ihan pikkulapsikaan, koska sellaiset ei yleensä tiedä paljoa vampyyreista (tai ainakaan luule olevansa sellaisia). Olisko joku varhaisteini? En edes tiedä miksi mietin tätä. : D

[Solembum]

NicuQ: Kiitos kommentista, hymyilin kun näin sun kommentoineen tätä. Oli ihanaa saada taas positiivista palautetta, mutta sulla on myös hieno taito sanoa kaikenlaista rakentavaa ja älykästä kommenteissasi. Ja kiitos virhebongauksesta, korjailen!

Ame: Kiitos sinullekin kommentista! Hih, vampyyrit vain putkahti mieleen kun aloin kirjoittaa tätä. Hyvä että ne sopi mukaan. Ja voin vastat tuohon ikäkysymykseen: ajttelin tuota kirjoittaessani suunnilleen kaksitoistavuotiasta tyttöä : )

Pikajuoksija
Sanoja x 200

Vaikka mä juoksisin kuinka kovaa, se saa mut kiinni. Mä sidon lenkkareiden nauhat niin tiukalle, että en tunne mun varpaita ja vedän mun takin vetoketjun kiinni. Mä huudan heipat Artulle ja tiedän, että se tulee sen huoneen ikkunaan vilkuttamaan mulle. Ja se tietää, että mä en koskaan vilkuta takaisin. Mä en voi kääntyä. Silloinhan pimeä saisi mut kiinni.

Kun mä astun pimeyteen, musta tulee pikajuoksija. Mun jalat lentää mustalla asvaltilla, johon pimeys sulaa kiinni. Kengänpohjat takertuu kiinni asvalttiin, mutta mä revin ne irti ja juoksen kovempaa. Mä en voi antaa sen saada mua kiinni. Ja silti mä tiedän, että vaikka juoksisin kuinka kovaa, se kiertää sormensa mun jalkojen ympärille ja kamppaa mut maahan.

Joskus mä pääsen kotiin asti ja ehdin hyppäämään valokeilaan ennen kuin se ehtii työntää sormensa mun korviin. Mutta niin tapahtuu tosi harvoin. Yleensä pimeys sujauttaa sormensa mun kurkkuun heti kun se on saanut musta otteen ja mä makaan asvaltilla raajat levällään. Se muuttuu nestemäiseksi ja valuu mun vatsaan ja keuhkoihin ja mä huudan, vaikka tiedänkin, että isot pojat ei pelkää pimeää.

Pimeys päästää musta irti vasta kun mä olen repinyt ihoni naarmuille. Kun mä nousen ylös asvaltilta ja juoksen kotiin, mun vatsassa hölskyy pimeä.

Ja silloin mua pelottaa, pelottaa ihan tosissaan.