Nimi: Liian laiha rakkaani
Kirjoittaja: Kuurankukka
Tyylilaji: Draama, slash, pieni angst
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: Ihanaiset hahmot luonteineen kuuluvat Rowlingille, lainaan heitä ainoastaan enkä hyödy tästä rahallisesti
Paritus: Remus/Severus
A/N: Inspiraation sain SMG:n Liian laiha rakkaani biisistä, josta ficin otsikko on myös napattu; sanat kannattaa lukaista läpi ficin lopusta. Remus on tässä vähän erilainen kuin yleensä, toivottavasti ei liikaa!
Liian laiha rakkaani
Oli yksi asia, mistä Remus Lupin oli talossaan erityisen ylpeä. Se jokin oli pieni, mutta sitäkin rehevämpi sisäpiha. Pienen talon nurkat ja seinämät piirittivät puutarhaa tiivisti joka puolelta; sen takia hän olikin talon ostanut, silloin muutama vuosi sitten. Joskus hän hoiti pientä puutarhaansa, mutta useimmiten ei, Remus vain rakasti kasviensa villiä eloa ja antoi niiden siksi kasvaa rauhassa. Puutarhaan pääsi ainoastaan pienen terassinpätkän ja lasioven kautta, juuri nytkin talon omistaja istui pehmustetulla puupenkillä. Kitaran kanssa.
Sointu kertoi kaipauksesta, surusta ja jostain muustakin mitä ei koskaan nimetty. Ääni valtasi hyvin alaa itselleen hämärtyvässä, mutta yhä kuumia henkäyksiä päästelevässä alkuillassa, silmät puoliksi ummistettuina Remus kuljetti hoikkia, vuosien harjoittelun jälkeen soittimen kanssa yhteen sopivia sormiaan kitaran kaulaa pitkin. Ohikulkumatkalla oleva hyönteinen lenteli nuppuaan sulkevaan siniseen orkideaan, jatkoi matkaansa ja oli kadonnut. Mutta sävel ei hukkaantunut, vaan väijyi kärsivällisesti odottamassa kuulijaansa.
Ehkä se oli mielenvikaisuutta, soittaa siinä voimakkaasti tuoksuvassa puutarhassa keskellä laiskasti sormiaan ojentelevaa loppukesää kun kukaan ei ollut kuuntelemassa. Mutta missä sitten oli järkeä, jollei siinä? Hän uskaltautui jopa hyräilemään, laulamaan lähestulkoon ääneen muttei aivan kuitenkaan. Ehkä Remus oli huumattu, siltä hänestä ainakin tuntui. Sirius oli ottanut muutama vuosi sitten, huonoimpina päivinään heroiinia, ja selittänyt hänelle puolikkaan aamun verran kokemukseen liittyneitä tuntemuksia. Aina siihen asti, kunnes hän Remus oli ärähtänyt jälkivaikutuksista ja saanut siten ystävän suun napsahtamaan kiukkuisesti kiinni.
Hänet oli juovutettu rakkaudella, niinkö? Vahvempia aineita hän ei ollut koskaan koettanut, ei niin kuin Sirius, koska ei ollut mitään tarvetta sellaiseen. Mutta rakkaus olikin vahvempaa mitä heroiini, siinä oli omat hyvät ja huonot puolensa, mutta yhtä ainutta päiväänsä Remus ei olisi vaihtanut toiseen, vaikka olisi siihen kyennytkin. Ilma oli moninaisista tuoksuista raskas, jokaiseen soppeen soluttautuva ja painostava; elämisestä äänekäs. Remus oli soittanut jo aikansa kaiken sen keskellä, hyvin hitaasti hän avasi ääntään ja muodosti hyminästä kokonaisia sanoja.
”Milloin oikein opit vaihtamaan laulua?” kuului hidas, syväsävyinen puhe Remuksen selän takaa, sieltä auki jääneen lasioven suulta. Miehen ääni rikkoi hänen tasaisen rytminsä, sai aikaan virhesointuja ja vääriä sävellajeja; Remuksella meni hetki saada oikeasta rytmistä ote ja jatkaa kielten näppäilyä, mutta taakseen hän ei edes vilkaissut. Severus ei koskaan astunut sisäpihan puolelle, vaan lymysi aina oviaukon luona sopivasti varjoissa, ja kuunteli lähestulkoon äänettömänä.
”Haluaisitko sitten kuulla jotain tiettyä?” Remus kysyi synkiltä, vaaleilta kasvoilta takanaan ja hapuili uudenlaisen soinnun syntymää luokseen.
”En”, Severus vastasi kuivasti ja oli siinä samassa kadonnut pois hänen läheisyydestään. Mustahiuksinen (hopeaakin löytyi jo) velho käveli hetken otsa rypyssä ympäri pienehköä asuntoa, tutki ihmissuden uusimmat kirjahankinnat kirsikkapuisesta kirjahyllystä ja mietti, millaista olisi asua sellaisessa paikassa. Remuksen kanssa. Sisälle meno ei estänyt velhoa millään tavalla kuulemasta toisiinsa törmäileviä säveliä; Kalkaros ei ollut koskaan pitänyt musiikista, mutta Remuksen soittamana mikä tahansa laulu kuulosti jopa hänen korviinsa menettelevältä. Melkein ainakin. Mutta sitä hänen ylpeytensä ei sallinut sanoa ääneen.
”Sinä olet liian laiha”, Remus totesi tunteja (vai minuuttejako?) myöhemmin ollessaan kumartuneena entisen luihuisen ylle, ja sai vastaukseksi äkäisen silmien pyöräyttämisen. Hänen kätensä piirsi terävästi erottuvat kylkiluut uudelleen, juoksi selväpiirteisen lantion harjanteen yli ja palasi takaisin kyljen luokse. Severus tuijotti silmä kovana, mitä kahareisin päällä istuva mies teki. Mielessään Remus avasi toisen velhon sulkeutuneen olemuksen pala palalta, sai tämän synkkyyden katoamaan ja soitti tämän kylkiluita kuten kitaraansa, kunnes ohuen ihon kuulaus olisi korvattu terveellä punalla, kovuus syrjäytetty jollakin pehmeämmällä.
”Sinä käyt liian harvoin, minä ehdin melkein kaivata sinua”, supisi Remus alla makaavan korvaan ja näykkäsi kevyesti. Hän tiesi, että Severus torjuisi, jos hän yrittäisi nyt suudella. Vielä hetki siis, heidän kahdenkeskistä peliään.
”En minä ole yksinäinen”, mustahiuksinen velho murahti, valehteli itselleen ja toiselle; silti salli itsensä vetää ihmissuden myskistä ominaistuoksua sisälleen, säilöen sitä aina seuraavaan tapaamiseen saakka.
”Viipyisitkö silti kauemmin, jos kysyisin?”
”Älä ole typerä, tiedät itsekin, etten jäisi vaikka kysyisit”, Severus vastasi siihen ja hillitsi kovalla vaivalla itseään murahtamasta, hyökkäämästä suoraan Lupinin suuhun.
”Kysyn silti, etkö muuttaisi tänne edes loppuvuodeksi?” Remus kysyi hiljaa, veti sormiaan hellästi liukkaiden hiuksien läpi ja tunnusteli tiensä toisen sydämen lyöntien luokse. Hän painoi päänsä kapealle rintakehälle, kuunteli veren humua suonistossa ja odotti hiljaa.
”En.” Sanojen myötä huoneeseen vaelsi raolleen jääneestä ovesta pimeitä varjoja vaivihkaisine pelkoineen; Remus ei välittänyt siitä eikä saamastaan vastauksesta. Se, että Severus oli edes hetken hänen, siinä aivan vieressä, riitti juuri silloin.
Aamu oli ääriään myöten ja enemmänkin täynnä sumua, kun Severus löysi tiensä keittiöön. Yleensä hän oli lähtenyt ennen entisen rohkelikon heräämistä, jättänyt jälkeensä vain pienen aavistuksen lämmöstä, sitäkin enemmän toiveita toivottomuudessa, tunteita ja ajatuksia. Mutta nyt jokin oli toisin, tässäkö alkoi näkyä menneiden vuosien painaumat, merkit siitä että hän oli edelleen yksinäinen ja onneton, sekä läheisyyttä tarvitseva? Monimutkainen ajatuskytkeymä hajosi pisaroiksi, kun hän näki Remuksen lieden luona, paistinlasta kädessään, virkeä hymy värisemässä suupielessä.
”Kai sinä syöt? Nämä ovat ihan pian valmiita”, vartaloltaan arvekas velho kertoi ja sohaisi samalla kohti pannulla tirisevää kahta kananmunaa.
”Älä turhaan vaivaudu, en aikonut syödä”, Severus mutisi jonnekin seinän ja lattian rajamaastoon, kurkotti vaaleapuisesta keittiökaapista kahvimukin itselleen ja joi juomansa pöydän kulmaan nojaten. Nopeasti, hänelle oli äkisti tullut kiire, tarve paeta. Ennen kuin tekisi jotain sellaista, mitä takuulla katuisi myöhemmin.
”No hyvä, että kahvi edes kelpaa.”
”Samanlaista se on kuin muuallakin”, mustahiuksinen sanoi välttävästi ojentautuessaan samalla asettamaan tumman, nyt tyhjän kahvimukin tiskialtaaseen. Remus seurasi liikettä silmäkulmastaan, ja lähti sitten saattamaan toista ovelle asti.
Severus veti mustaa, muotoon leikattua takkia ylleen kun Remus yllätti hänet takaapäin ja pukkasi kevyesti vasten seinää. Aivan kuin haluten rikkoa kaikki mahdolliset äänettömät perinteet ja normit heidän suhteessaan Remus liikahti lähemmäs, tarttui häntä molemmista olkapäistä vakaalla otteella, katsellen vain. Aamun kosteassa harmaudessa miehestä välittyvä lämpö sai paljon kokeneen sydämeen kivistämään jostain patoutuneesta eikä hän vastustellut huulien kohtaamista.
”Kai sinä tulet taas?”
”En tiedä”, Severus lausui hyvästeiksi, eikä jäänyt katsomaan itse perässään kiinni painamaa ulko-ovea; silti jokin sai hänet värähtämään kun Remuksen lämpö kaikkosi aivan kokonaan keholta, jokin joka olisi pitänyt kai vain unohtaa.
Remus katseli sälekaihtimen välistä alati liikuskelevaan sumumassaan katoavaa selkämystä, jäi hetkeksi tarkkailemaan kuvajaistaan eteisen peilistä. Ikäistään vanhemman ja väsyneemmän näköinen hän oli, silmät tapailivat jotain saavuttamatonta, täydellistä onnea ehkä. Keittiössä aprikoosin makuinen tee jäähtyi nopeasti siinä mukissa, josta myös Severus oli juonut. Kahvikupin korva irtosi ensimmäisenä, kun se hetkeä myöhemmin lensi suoraan seinään. Severus ei ollut koskaan hänen, ei kokonaan, juuri se sai hänet hajottamaan tavaroita vielä kuukasienkin kuluttua.
Scandinavian Music Group - Liian laiha rakkaani
Mies on yksinäinen, tiedän sen tai niin luulen.
Mies on nähnyt kuoleman ja erämaan näin kerrotaan.
Ei se ketään moikkaa se oven suussa kuuntelee,
jos vielä hetken laulan mitä teet?
Mies on toisenlainen, tiedän sen tai niin luulen
synkkä ja mielimaassa olkoon vaan jos haluaa
ei se vitseilleni naura, eikai nuku eikä syö
jos vielä hetken laulan mitä teet
oi kuule liian laiha rakkaani
niin kuin kitaraani soitan kylkiluitasi
silloin teiden varsien sirkat unohtavat viulunsa
ja oopperoiden diivat huokailevat hartaina
mies on kuivanlainen, tiedän sen tai niin luulen
valmistettu puusta ja se syttyy tuon tuosta
nyt ei ole se ilta, mies katsoo kelloaan
jos vielä hetken laulan mitä teet
oi kuule liian laiha rakkaani
niin kuin kitaraani soitan kylkiluitasi
silloin teiden varsien sirkat unohtavat viulunsa
ja oopperoiden diivat huokailevat hartaina
oi kuule liian laiha rakkaani
niin kuin kitaraani soitan kylkiluitasi
silloin teiden varsien sirkat unohtavat viulunsa
ja oopperoiden diivat huokailevat hartaina
silloin teiden varsien sirkat unohtavat viulunsa
ja oopperoiden diivat huokailevat hartaina
