Nimi: Elämän reiluudesta
Kirjoittaja: Nide
Oikolukija: Word
Tyylilaji: Angst, romance..
Ikäraja: Luultavasti se K-11
Paritus: Sirius/Remus, James/Lily ja Remus/Nymphadora
Varoitukset: tavallaan kuolema
A/N: Ööh, tämä on sitten pelkkää tajunnanvirtaa, että jos niitä epäkohtia löytyy, syyttäkää sitä kun en viitsinyt alkaa muuttelemaan lopputulosta... Ja tämä on kirjoitettu jossain syyskuun alussa. Omistettu
wolf-girlille, joka pakotti julkaisemaan tämän luettuaan ensin. Ja otsikko on mitä on, enpä keksinyt parempaakaan. Niin ja Siriuksen PoV.
Elämän reiluudesta
Mielestäni se olisi voinut olla vaikkapa sininen. Miettikää, sininen korppi. Mutta ei, hänestä korpit tai muutkaan eläimet eivät voineet olla sinisiä, se on vastoin luonnonlakeja, Sirius, hän oli sanonut ja pyörittänyt silmiään. Tietenkin minä väitin vastaan, periaatteesta toki, enhän minä vielä silloin voinut olla väärässä. Kuinka väärässä olinkaan, ironista, eikö totta?
Me aloimme seurustella viimeisen vuoden aikana, muistaakseni James taisi lukita meidät luutakomeroon tai jotain, oli kuulemma kyllästynyt hänen rakkaudenkipeisiin huokaisuihinsa ja minun sekopäisyyteeni. Minä, sekopää? Ei ikinä, korkeintaan hieman villi.
Mutta Remus, hän oli ihastunut minuun, siis minuun, yhteen parhaista ystävistään. Minä en tietenkään tajunnut, mutta muut Kelmit kyllä. James kyseli jatkuvasti minulta, että ettenkö huomannut? Ja kun kysyin huomannut mitä, hän vain puuskahti turhautuneena ja häipyi sanomatta sanaakaan. Peter hoiti asian toisella tavalla, hän tuli kerran luokseni, kun olimme riidelleet Jamesin kanssa taas minun huomiokyvystäni, ja veti minut lähimpään salakäytävään. Siellä hän raivostui ja alkoi huutaa ja kirota minua, ja sitä, ettenkö minä oikeasti välittänyt Remuksesta mitään? Tietenkin välitän, olin vastannut jolloin Peter kysyi minulta miten Remus voi.
Siihen en osannut vastata. Remus oli etääntynyt minusta vähitellen enkä ollut edes huomannut sitä! Peter näytti tajuavan epätoivoisen ilmeeni, pyysi peiliä lainaan ja oli huutanut Jamesin viidennessä kerroksessa olevan luutakomeron luo. Hän otti minua hihasta kiinni ja paiskasi minut komeroon kuin esineen ja samassa Remuskin lensi sinne. James lukitsi oven.
No me olimme ensin aivan hiljaa, kunnes kyllästyin siihen, enhän ole ollut ikinä kovin kärsivällistä tyyppiä, ja kysyin melkoisen vaativasti että mitä James ja Peter tarkoittavat ja miksi Remus ei enää jutellut minulle. Hän kertoi lopulta ja muistan kuinka hämmästynyt olin, Remus punastui. Sitten jonkin ajan päästä kun olin ehtinyt hieman sulatella asiaa, hän suuteli minua ja minä kiedoin käteni hänen ympärilleen.
Me olimme yhdessä koko seitsemännen luokan, James näytti onnelliselta, olihan hänellä tyttöystävänä täydellinen Lily Evans ja hänen ystävänsä olivat onnellisia. Peter näytti eksyneeltä, ei kai tiennyt mitä tekisi. Voi kunpa olisin tiennyt silloin, että hän vain päätti puolta. Päättäjäispäivänä me näytimme onnellisilta ja iloisilta, ehkä hieman haikeiltakin, päättyihän koulu.
Muistan kuinka hankimme yhteisen asunnon Remuksen kanssa, teeskentelimme muille olevamme vain ystäviä, edes Remuksen vanhemmat eivät tienneet. Mitä paljastumisesta olisi seurannut, heidän poikansa olisi homo ihmissusi, olisiko niin hyvä asia? Me emme kertoneet.
Sitten Lily tuli raskaaksi ja sai pojan, Harryn, Peter katoili yhä useammin ja Remusta epäiltiin vakoojaksi. Minusta kukaan ei välittänyt, olinhan vain pahamaineisen suvun valkoinen lammas joka tuli erotetuksi suvustaan. Remus halusi erota.
Voldemort alkoi metsästää Harrya, oli kuullut jostain ennustuksesta, en tiennyt enkä tiedä siitä vieläkään paljoa, mutta ei kiinnosta. Ja sitten se sai heidät kiinni ja surmasi Jamesin sekä Lilyn, ja Harry jäi eloon, ihmeellistä johtui kai Lilyn uhrauksesta, tai jotain. Se tuhoutui. Minä jouduin Azkabaniin syytettynä kahdentoista jästin ja yhden velhon, Peterin, surmaamisesta. Olin Azkabanissa kaksitoista vuotta, aika sopivaa, Peter murhasikin kaksitoista ihmistä.
Pakenin vankilasta ainoana tiedettynä henkilönä ja koetin päästä Tylypahkaan surmaamaan Peterin, ystävän joka ei kuollut vaan pääsi kuin koira veräjästä. Sain Peterin kiinni Harryn ja kumppaneiden kolmantena kouluvuonna, keväällä, mutta hän pääsi pakoon kiitos Remuksen ja täysikuun.
Olin vuorilla vuoden ennen kuin jouduin nykyiseen vankilaani, entiseen kotiini josta karkasin kuusitoista kesäisenä, täydellistä, ihanaa. Homehdun kotona samalla kun muut tekevät Killan juttuja ja etsivät petturia. Kukaan ei oikeasti välitä minusta olen huomannut. Ne vain teeskentelevät ja nyrpistävät nenäänsä kun en huomaa, kyllä minä huomaan, mutta uskovatko ne? Eivät.
Vihaan Peteriä koska hän petti meidät, vihaan Voldemortia koska se julisti sodan, vihaan Remusta koska ilman häntä vuosista Azkabanissa olisi voinut tulla siedettäviä. Tai sitten ei. Remus luulee että olen täysjärkinen palattuani vankilasta, niin luulee myös muutkin Killasta mutta ne ovat väärässä, kukaan ei palaa sieltä täysjärkisenä.
Vihaan ja rakastan Remusta joka tahtoi erota viisitoista vuotta sitten vaikka itse ensin ihastui minuun. En ole vieläkään päässyt eroon tunteistani häntä kohtaan, mutta hän ei välitä, ja Tonks on ihastunut häneen. Onnellista loppuelämää no ei ainakaan, miksi teille kun ei minullekaan?
Elämäni yksi harvoista tyytyväisistä hetkistäni oli kun kaaduin verhon taakse. Helvetin Remus ja muut luulivat että kuolin, en kuollut vaan jäin ikuiseen rajatilaan elämän ja kuoleman välille. Eivät luultavasti edes sure kuin hetken, niin kauan kuin on sopivaa surra vanhaa ystävää ennen unohtamista. Siellä osaan olla aidosti onnellinen ja kylpeä muistoissani, jotka luulin unohtaneeni, muistoissa Tylypahkan ajoilta ennen Remuksen ihastumista ja silloin kun olin aidosti onnellinen. Ja kaikkein parasta on ettei kukaan muu pääse tänne, minun mieleni sisään, joten voin olla täällä yksin, aina.
Ja paskat vanhoissa muistoissa on elää, mitä onnellista siinä on, mutta minkäs teet elämälle? Todistaa hyvin sanonnan elämä on epäreilua, ainakin minun kohdallani.
