// Alaotsikko: K-11, Fred/George, Seamus/George, angstromance
Kirjoittaja: Börje
Paritukset: Fred/George, George/Seamus
Genret: Angst, Romance, Drama
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: Kaikki Potteriin liittyvä kuuluu Rowlingille, loput on min
Yhteenveto:
"Fred olisi ylpeä sinusta."Varoitukset: Kiroilua, insesti
Haaste: Pöytälaatikon Puhdistukseen osallistuin ja tää on sieltä heitetty haaste
Miten George pääsi yli(vai pääsikö?) kaksoisveljensä kuolemasta, miten jatkaa elämää(vai jatkaako?).
Paritus ois mukana Fred/George, mutta saa olla myös lisäparituksia. Row kun jätti nämä asiat kertomatta.Elämäni tärkein askelRakastin sinua, mutta silti lähdit luotani. Se tuntui pahalta, haluan sinut takaisin ja toisaalta en halua. Sinä olet nyt poissa ja minun on tyydyttävä siihen. Muu perhe on kuitenkin jo jatkanut elämäänsä eteen päin. Älä pelkää Fred, olen minäkin. Olen minä, parin ystävän avustuksella. Kaipaan sinua kuitenkin usein. Ennen kaipasin sinua joka päivä, joka ikinen minuutti, joka sekunti. Mutta en enää. Olen päässyt jaloilleni ja sinä olet jäänyt taka-alalle. Silloin kun kuolit luulin, etten enää pystyisi jatkamaan eteen päin, en ilman sinua.Nyt olen pystyssä, tukevasti omilla jaloillani, enkä kenenkään muun tukemana.
Pyydän Fred. Älä vihaa minua, vaikken pystynyt pelastamaan sinua silloin. Antaminen itselle silloin anteeksi oli rankkaa, enkä uskoisi selviytyväni siitä uudestaan.
Siirryn nyt eteen päin tai oikeastaan olen jo siirtynyt, mutta nyt otan sen viimeisen, isoimman askeleen. Vierelläni on ihminen jota rakastan, perhe joka tukee ja tietämätön tulevaisuus. Tulevaisuus johon sinä kuulut rakkaana muistona.
Rakastin sinua, rakastan edelleen Fred.
GeorgeGeorge kirjoitti nimensä tarkaan pergamentille. Hän oli ostanut kalleinta ja hienointa mitä oli löytänyt. Vain parasta Fredille - periaatteella. Hän hymyili itsekseen. George tulisi ottamaan, ehkä tärkeimmän askeleen elämässään. Hän jättäisi Fredin lopullisesti taakseen ja hyväksyisi menetyksensä.
***
"Tule jo George! Äkkiä!" Fred huutaa hymyssä suin. Iloisuus paistaa läpi kasvojen 8-vuotiaalla kaksoisveljelläni. Juoksen nopeasti hänen peräänsä nopeasti. Äiti on todella vihainen.
Rikoimme Fredin kanssa hänen perimän vaasin. Ei äiti siitä tykännyt mutta se oli kulkenut jo monta vuotta suvussa.
"En tajua miksi äiti suuttui siitä niin kamalasti", puussa keikkuva Fred sanoo mietteliäästi.
"Äiti kertoi minulle joskus, että se vaasi on vanha ja kulkenut pitkään suvussa", valaistan veljeäni.
"Mutta voihan äiti korjata sen taialla", Fred sanoi ja mulkoilee minua syyttävästi kun olin mennyt muistuttamaan häntä kuinka arvokas se vaasi oli.
"Fred, äiti ei pysty korjaamaan sitä taiallakaan", huokaan tuskastuneesti. Fred unohti joskus niin nopeasti asioita.
"Miksei muka?" Hän kysyy minulta hölmistyneenä, silmät lautasen kokoisina.
"Koska siihen on langetettu, joku taika mikä estää sen korjaamisen!" Tuhahdan äänekkäästi ja Fred näyttää katuvalta. Hän laskeutuu alas puusta minun viereeni istumaan ja istuu ihan kiinni kylkeeni.
"Äiti kiroaa meidät kun menemme kotiin", Fred huokaa ja painaa päänsä olkapäätäni vasten.
"Emmekö me ole semmoisia kauhukakaroita jotka olisi syytä kirota?" Kysyn huvittuneena kaksoisveljeltäni ja näen, että hänenkin suupieliin eksyy hymy.
Aurinko laskee hitaasti, mutta varmasti horisontin taakse. Fred nojaa edelleen minuun, eikä se minua häiritse. Minun on turvallinen tunne hänen lähellään. Otan hetken mielijohteesta hänen kasvot käsieni väliin ja painan suudelman hänen otsalle. Fred katsoo minua hetken hölmistyneenä mutta hymyilee sitten taas iloisesti. Hän kietoo kätensä minun ympärilleni ja rutistaa itsensä kiinni minuun.
"Ethän koskaan hylkää minua, George?"
"En tietenkään."
Nousemme kummatkin ylös ja lähdemme kohti kotia. Tietäen, että saisimme äidiltä huudot karkaamisesta ja vaasin rikkomisesta. Fred painuu minuun taas kiinni.***
George hymyili tuolle muistolle. He olivat niin läheisiä Fredin kanssa. Kummatkin tiesivät miten toinen liikkui, ajatteli. Nyt Fred oli kuitenkin poissa. Nyt ja aina, eikä tulisi koskaan takaisin.
George taitteli kirjeen ja laittoi sen hellä varoen kuoreen. Se tuoksui aavistuksen ruusuille, ruusuille ja savulle. Hän kirjoitti kauniimmalla käsi-alallaan veljensä nimen kirjekuoren päälle ja sulki kuoren.
***
Perjantain viimeinen tunti on aina kamalin. Mutta senkin kestää kun tietää, että viikonloppu on tulossa. Katson vieressäni istuvaa Frediä. Hän yrittää keskittyä muodonmuutoksen tuntiin. Hymyilen ilkikurisesti ja lasken käteni hänen reidelleen. Fred kurtistaa kulmiaan ja mulkaisee minua käskevästi. McGarmiwa selittää jotain animaagien historiasta ja kuinka se on vaikuttanut nykypäivän animaagien elämään. Onneksi istumme takimmissa pulpeteissa, täältä näkee koko luokan. Käteni siirtyy silittelemään Fredin sisäreittä, hän kohentaa hiukan asentoa. Tuntia on vielä puoli tuntia jäljellä, eli ikäisyys. Tunnin jälkeen saisin kuulla kunniani mutta miten? Sen näkee sitten. Kun käteni siirtyy lähemmäs Fredin haaroja, hän läppää kättäni ja mulkaisee minua uudestaan käskevästi, mutta tällä kertaa siihen on sekoittunut aavistus ärtyneisyyttä ja himoa.
Loppu tunti valuu toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Härnään välillä Frediä, saaden hänet välillä leikkiin mukaan mutta lopulta hän aina terästäytyi kuuntelemaan professoria. Kun tuvanjohtajamme päästää meidät tunnilta, minä olen ensimmäisenä poistumassa luokasta, vetäen Frediä perässäni.
Juoksemme ulos, kevät on jo pitkällä ja päivät ovat tarpeeksi lämpimiä ulkona loikoilemiseen. Juoksen järven rannalle vanhan tammen alle Fred perässäni. Puun luona painan hänet runkoa vasten ja suutelen tulisesti. Huulet leikkivät keskenään ja tutkivat vuoronperään toisen suuta. Suudelman loputtua kumpainenkin hengitti astetta raskaammin. Katsoessani Fredia olisin voinut vajota sulana lätäkkönä tämän alle. Siniset silmät puoliksi auki himosta tummenneina, suu hiukan auki. Seuraavat suudelmat olivat helliä ja täynnä tunnetta.
"Minä rakastan sinua, Fred."
"Niin minäkin sinua, George."
Valumme maahan makaamaan. Fred jää alleni ja kravaatit, paitojen kanssa häviävät nopeasti päältämme.***
Tuon pidemmälle George ei pystynyt muistelemaan. Enää ei kyyneleet alkaneet kirvellä silmäkulmissa mutta sydäntä särki silti. George joutui ottamaan tukea seinästä, ettei olisi kaatunut laittaessaan kenkiä jalkaansa. Hän heitti lempihupparin päälleen ja ilmiintyi eteisestään Viistokujalle.
"Täytyy käydä ostamassa Fredille kukkia", punapää mutisi itsekseen ja lähti tallustamaan kohti kukkakauppaa.
***
"Katso, George. Se on meidän. Meidän ikioma ja se on vihdoin ja viimein valmis", Fred sanoo ylpeänä. Seisomme Weasleyn Welho Witsit - kauppamme edessä, katsellen tyytyväisinä lopputulosta. Loput valaisimet ja hyllyt oli laitettu tänään. Huomenna me Fredin kanssa laittaisimme kaikki tuotteet paikoileen ja ylihuomenna olisi avajaiset.
"Oletko tyytyväinen?"
"Olen", Fred vastaa ytimekkäästi ja kääntää hymyilevät kasvonsa minuun päin. Fred on aina ollut meistä se kauniinpi mutta vain minä ja hän tunnumme huomaavan erot meissä. Muiden mielestä olemme saman näköisiä ja luonteeltammekin yhtä kieroja.
Vilkaisen nopeasti ympärille ja teen huomion, ketään muuta ei ole liikenteessä enää tahan aikaan illasta. Annan nopean pusun Fredin nenän päähän, ennen kuin painumme sisälle nukkumaan.***
George astui takaisin Viistokujan vilskeeseen kaksi ruusua kädessään. Ruusuistahan Fred piti eniten. Tulipunainen ruusu, kuvaamaan Georgen rakkautta häntä kohtaa ja valkoinen ruusu, kuvaamaan tämän kuolemaa sankarina. George hymyili ja harppoi ihmismassaan.
***
Sydämeni tuntuu pysähtyvän. Näen Fredin kaatumassa maahan elottamana, hidastettuna ja se tuntuu toistuvan monta kertaa, ennen kuin tajuan mitä on tapahtunut.
"FRED!" Huudan ja yritän juosta hänen luokseen. Jotkut kiltalaiset kuitenkin estävät pääsyni veljeni luokse, rakkaani elottoman ruumiin luokse. Kirouksia suhahtelee ohitseni mutta en tajua enää mitään. Fred makaa kuolleena maassa noin kymmenen metrin päässä minusta. Ei, ei se voisi olla totta. Juurihan hän oli taistellut keskittynyt ilme kasvoillaan kuolonsyöjää vastaan. Aivan äsken hän oli nauranut minulle, halannut minua ja vannottanut minua pysymään hengissä. Hän itse lupasi samaa! Ei hän saa kuolla!
Myöhemmin, Harryn voitettua Voldemort, perheemme on kokoontunut Fredin, että Billin ruumiiden ympärille suremaan. Minä olen ainoa joka on ajautunut syrjään. Miten voitosta voi muka riemuita, jos se on viennyt elämältäsi pohjan, sen rakkaimman ihmisen? Ei mitenkään.
Heidät viedään pois. Minun Fredini on peitetty valkoiseen lakanaan, odottamaan viimeistä matkaansa leposijalleen.
"Tule ja sano, että tämä on pilaa. Maailman huonointa pilaa", mutisen itsekseni ja kyyneleet tanssivat poskillani. ***
Kotikolossa on hiljaista. Äitikään ei hössätä niin paljoa kuin tavallisesti. Ruokailussa tunnelma on painostava ja surullinen. Isä yrittää virittää keskustelua ja Percy on ainoa, joka edes yrittää piristää tunnelmaa. Siitä päivästä on jo kaksi viikkoa. Enkä vieläkään pysty sanomaan sitä ääneen, että hän on kuollut. En halua myöntää, että Fred on kuollut.
"Eivät he ole kuolleet. He elävät ikuisesti sydämissämme", Percy sanoo. Nostan vihaisen katseeni häneen.
"Älä puhu paskaa Percy! Pidä se vitun kaikki tietäväinen lärvisi edes joskus kiinni!!" Huudan, raivoan. Olen noussut seisomaan ja puristan rystyset valkoisina käsiäni nyrkkiin. Koko muu porukka on pelästynyt raivoamistani ja Percy on valahtanut lakanan valkoiseksi. Poistun paikalta nopeasti ulos kun kyyneleet alkavat kuumottaa silmiäni. Fred ei ole kuollut!!***
"Pääsisit jo elämässäsi eteenpäin!!"
"En! En ilman Fredia!"
"Fred on kuollut, George! Hän tule takaisin! Vaikka kuinka sitä toivoisit!"
"Ron, ole hiljaa. Pyydän ole hiljaa", pyydän nikotellen. Kaksi kuukautta Fredin kuolemisesta. Kaksi vitun tuskallista kuukautta. Olen laihtunut hirveästi mutta mitäpä tuolla väliä. Weasleyn Welho Witsit on ollut Ronin hoidossa, kun en ole itse kyennyt mihinkään. Putoan polvilleni. Kiedon käteni heikon ruumiini ympärille.
"Ole hiljaa."
Ron seisoo hiljaa paikoillaan ja katsoo minun itkemistäni. Enhän minä muuta enää teekkään. Itken ja nukun. Syön jos huvittaa tai silloin kun äiti pakottaa.
"George, sinun on päästävä yli. Fred ei haluaisi, että ryvet pohja mudissa. Hän haluaisi, että jatkat elämää eteenpäin."
"Ron, pidä se saatanan turpasi kiinni! Tuolla on ovi! Ala vetää!" Huudan. En halua, että muut puhuvat minulle mitä Fred haluaisi. Eivät he edes tiedä mitä hän halusi tai kuinka läheisiä me oikeasti olimme.
"George, en..." Ron aloittaa mutta mulkaisuni katkaisee hänen takeltelunsa ja hän poistuu vähin äänin luotani.***
"George kiltti, söisit nyt. Edes minun mielikseni?" Seamus sanoo rauhallisella äänellä ja yrittää tarkota minulle ruokaa.
Seamus on käynyt katsomassa, tai oikeastaan melkein asunut luonani, sen illan jälkeen kun hän kävi täällä Harryn ja Ronin kanssa. Hänelle oli helppo puhua, eikä hän kysellyt niitä ainaisia kysymyksiä. Seamus puhui arkisista asioista, kuten huispauksesta, töistä, valon puolen voitosta, siitä kuinka hienoa oli, että McGarmiwasta oli tullut Tylypahkan uusi rehtori ja jalkapallosta. Hän jopa yritti selittää minulle jalkapallon sääntöjä mutta en ymmärtänyt mitä hauskaa siinä on kun ei siinä ole kuin yksi pallo, eikä pääse lentämään.
"Mitä haluaisit huomenna syödä?" Hän kysyy ja korjaa astiat pöydästä, kun olin vihdoin suostunut syömään edes vähäisen ruokaani. Olen saanut painostani osan takaisin ja Seamus on tuonut elämääni muutakin ajateltavaa kuin Fred.
"Päätä sinä", vastaan ja hymyilen vaisusti. ***
"George! Älä ole noin tylsä! Lähtisit nyt mukaan, ei se ole hauskaa käydä elokuvissa yksin!" Seamus yritti houkutella minua mukaan elokuviin, jokin jästien juttu mitä en taas vaihteeksi käsitä.
"Pyydä joku muu. Minä en niin välittäisi tänä iltanan lähteä minnekkään", vastaa ja haukottelen. Seamuksen ilme kirkastuu. "Mieluiten kääriytyisin vilttiin sohvan nurkkaan ja lukisin jotain kirjaa."
"George, jos me emme tänään lähtisi minnekkään vaan jäisimme kotiin. Viettäisimme rauhallisen koti-illan ja menisimme huomenna elokuviin?" Seamus ehdottaa ja kiehnää kainalooni. Hän katsoo minua suurilla, toiveikkaisilla silmillään, enkä voi olla myöntymättä. Ei kai elokuvissa käynti niin paha voi olla, kun kerta tämän illan saa viettää sohvalla maaten Seamus kainalossa.
Makaamme sohvalla, Seamus on ängennyt itsensä sohvan selkänojan ja minun kylkeni väliin. Silittelen hänen hiuksiaan ja toivon, että voisin olla siinä aina. Puolitoista vuotta on kulunut Fredin kuolemasta ja olen jälleen voimissani. Omilla jaloillani. Mutta ilman Seamusta, en vielä pärjäisi. Enkä tule enää pärjäämäänkään.***
Fredin kuolemasta oli nyt kolme vuotta. George hymyili ajatukselle. Kolme vuotta ilman Frediä. Se aika tuntui mahdottomalta. Oliko siitä oikeasti jo niinkin kauan? Ainakin Fredin hautakiveen oli ilmestynyt pieniä palasia sammalta.
"Hei veliseni", George sanoi vaikka tiesi, ettei Fred voinut kuulla häntä.
"Toin sinulle ruusuja. Kuten aina mutta ruusujahan sinä rakastat", hän totesi ja laski punaisen ja valkoisen ruusun Fredin haudalle. George suoristautui ja jäi katselemaan kaikessa hiljaisuudessa näkyä edessään. Kuitenkin hän kaivoi hetken kuluttua kirjoittamansa kirjeen taskustaan.
"Kirjoitin tämän sinulle. Siihen meni koko yö mutta sinä olet sen arvoinen", George selitti ja kaivoi nyt toisesta taskustaan taikasauvansa. Hän sytytti kirjeen palamaan ja katsoo kuinka savu kohosi ylös taivaaseen.
"Toivottavasti sanat löytävät perille."
Seamus tuli rakkaansa viereen ja kosketti hänen kättä hellästi. George veti nuoremman kainaloonsa ja painoi hellän suukon tämän otsaan.
"Fred olisi ylpeä sinusta."
"Tiedän."
