Ne lupaukset
Lupaa, lupaa, laula hänelle laulu, lupaa parempi huominen, anna pojan uskoa, käske hänen uskoa, koska se on totta ja kaikki kääntyy parempaan päin.
Miehiä kulkee hänen ohitseen ovesta sisään, Orange sulkee silmänsä ja hengittää syvään.
Ja hän avaa ne, mutta nyt mr. Orange on kuollut, Freddy on palannut ja Freddy on peloissaan. Kaikki on punaista, kuuluu huutoa, käsi pitää kättä.
"Et sinä kuole."
Freddy ei usko, ei ikinä. Larry (Larry! Se on taianomainen nimi, karu krapulainen talviaamu ja hymyillen laskeutuva aurinko, se on Larryn nimi, se on juuri hänen) ei voi luvata, lupauksia ei voi pitää, hän sanoi ne vain saadakseen Freddyn hiljenemään, ei hän voisi välittää hänestä. Kaiken pitäisi olla ohi, kaikkien pitäisi olla hiljaa. Pelko on kauheaa, sitä ei tahdo kokea yksin. Eikä Freddy ole yksin, hänellä on Larry, mies jota rakastaa ja mies joka rakastaa häntä hänen mielikuvitusmaailmassaan (ja todellisuudessakin, Freddy ei vain tiedä).
Se automatka on ikuinen, ihan varmasti, ikuisuus jolla kuitenkin on jollain hassulla tavalla loppu. Ja pian Freddy löytää itsensä vinkumassa varastossa, ja hän pyytää jotain mistä oli haaveillut niin kauan eikä koskaan uskonut pyytävänsä sitä tässä todellisessa maailmassa:
”Voisitko pitää minua sylissä?”
Larry vastasi myöntävästi, Larry piti Freddyä sylissä, se oli niin ihanaa, se oli uskomatonta.
”Pelkää vain, olet ollut tarpeeksi rohkea yhdelle päivälle.”
Kunpa tietäisit, Larry, kunpa vain tietäisit.
”Sinä et ole vittu kuolemassa, pian olet kunnossa.”
Ja he katsoivat toisiaan silmiin, jotain mitä Freddy oli aina tahtonut tapahtuvan. Kun vihreä kohtasi hopean, maailma syttyi tuleen, lunta satoi, vesi liplatti, sielu karkasi. Miksi ihanat asiat tapahtuivat kaaoksen keskellä? Onnea onnettomuudessa.
Musertava luovuttamisen tunne valuu hänen sisälleen kuin sula rauta, Freddy tajuaa, Freddy herää kuoleman tajuamiseen, hän ei selviäisi. Larry ei kyennyt pitämään lupaustaan, johon Freddy oli uskonut kielloista huolimatta.
Freddy kärsii ja tahtoo ensimmäistä kertaa elämässään kuolla, koska nyt hän oli onnellinen ja saanut katsoa Larrya suoraan silmiin.
Ne sanat
Siinä sinä nyt olet Freddy, rakastamasi miehen sylissä, paikassa johon olit uneksinut pääseväsi. Nauti nyt, niin kauan siitä haaveilit, nauti. Ihan sama kuoleeko joku pian, ihan sama vaikka joku huutaisi. Saitte nyt luvan olla Freddy ja Larry, nyt voitiin sanoa te.
Tähän ollaan tultu, lapsuuden kesän pyssyleikeistä olet kiivennyt ylös kunniaan ja ylpeyteen, kuolemaan kuolevan miehen syliin. Tätä halusit ja tämän sait, enemmän kuin uskoit olevan mahdollista.Olit saanut mahdollisuuden värjätä haavemaailmasi kauniiksi, tahtoisit luoda sille kauniin lopun ja siihen saat mahdollisuuden. Ehkä ette koskaan pyörittäisi rulettia Las Vegasissa tai näkisi Vapaudenpatsasta tai ihailisi länsirannikon merta, mutta teillä on toisenne loppuun saakka.
Mutta mikä meni pieleen, kuka kertoi mitä, mikä sai toisen rakastumaan. Niin paljon kysymyksiä ja niin vähän aikaa. Äh, Freddy, olisitpa jossain muualla. Terveenä, fiksuna, rakastumattomana. Jossain missä tajuaisit ettei mikään mennyt pieleen. Mitään ei tarvitse katua.
Mikset kertoisi hänelle, Freddy rakas, eihän hän välitä sinusta. Hänen silmissään olet nuori ja hölmö, täysi amatööri. Ei hänellä ole aavistustakaan kuinka paljon janoat hänen katseitaan. Tee se, Freddy, revi itsesi irti peitehommasta, sano vain kaksi sanaa.
Hitto Freddy, ehkä nyt on aika, kuulitko mitä hän sanoi? Joutuisitteko vankilaan, niin, hän joutuisi. Kerro Freddy, ole kiltti, kerro! Hän ansaitsee sen vaikkei sinusta välittäisikään, koska sinä olit häntä ja kaikkia muita huijannut. Hänet olit saanut sen takia elämääsi ja sen hän ansaitsi tietää. Simppeli homma, jokainen osaa sen, lausu kaksi huteraa sanaa, siinä se. Tee se rakkautesi takia.
"Olen kyttä."
Nuo sanat jotka olivat säälittävän yksinkertaiset, kuuluivat kilometrien päästä, ne eivät olleet totta, ne eivät voineet olla mutta silti ne niin hyvin sattuivat olemaan. Kilometrien päästä ne kuuluivat ja heidän edessään ne nyt tanssivat pilkaten.
Freddy katsoi Larrya, Larry tajusi kaiken. Se katseenvaihto kertoi enemmän kuin tuhat sanaa tai miljoona kuvaa. Freddyn olisi pitänyt kertoa aikaisemmin, ihan sama vaikka Larry olisi satuttanut sanoilla, mutta ilman kertomista Larry ei olisi saanut mahdollisuutta herätä ja myöntää rakkauttaan itselleen.
Freddy pyysi anteeksi, ei hänen tarvitsisi, ilman hänen rohkeuttaan (tai ylpeyttä tai mikä ikinä oli saanut hänet lähtemään siihen mukaan) he eivät olisi koskaan tavanneet. Ja Larry pyysi anteeksi, anteeksi ettei ollut koskaan sanonut mitään, anteeksi ettei ollut antanut heille kahdelle aikaa, anteeksi että oli antanut Freddyn ymmärtää ettei välittänyt miehestä pätkän vertaa. Mutta ei hänenkään tarvitsisi pahoitella, koska ikuisuus oli edessä ja siellä aikaa olisi loputtomiin.
Nyt he viimein saivat rakastaa toisiaan, he olivat toistensa, tasavertaisina. Ei ollut Joeta, ei ollut arvokkuutta eikä kunniaa, ihana tyhjyys. Likainen ja verestä punainen varasto on heidän. Heidän oli pitänyt tappaa ihmisiä päästäkseen tähän, ja päästäkseen pidemmälle ehkä pitäisi vieläkin.
Tämän hetken he kuitenkin nauttivat.
Tämä on se hetki kun he ovat rehellisiä toisilleen, saavat rakastaa ja haaveilla siitä mitä heistä olisi voinut tulla. Niin, ehkä huomenna he eivät voineetkaan ajaa joelle kauas ongelmista, eivät voineetkaan laulaa niitä 70-luvun hittejä ja nauraa toistensa tupakankäheille ja kauneille äänilleen. Heidän rakkaudelleen ei olisi enää aikaa, juuri kun se oli saanut mahdollisuuden alkaa. He olisivat voineet pyörittää rulettia Vegasissa, nähdä Vapaudenpatsaan, kävellä käsi kädessä länsirannikon lämpimässä aallokossa, mutta ei nyt, ei tässä elämässä.
Maaliviiva häämöttää ja elämä jaksoi silti olla vaikeaa, hemmetti, mutta eihän kukaan muukaan ole elämän ihmeellisestä polusta selvinnyt?
Eikö olisi helpompaa aloittaa kaikki alusta? Pum pum ja pöytä olisi taas puhdas.
He ottavat riskin, se on uskomattoman helppoa, Larry laukaisee. Luoti ajaa heidät ikuiseen uneen josta ei herätä, he voisivat kahdestaan uinua ikuisesti. Kaksi erittäin erilaista miestä, kahdelta eri sukupolvelta, kahdesta eri maailmasta.
Freddy, mies, melkeinpä poika, joka oli pelännyt, ollut sokea ja rakastunut, luonut ihmeellisen maailman ja saanut hetken elää sitä todessa, hurmioon langennut mies.
Larry, mies joka oli kokenut ja saanut eteensä jotain upouutta, rakastunut, tajuamatta että se voisi olla molemminsuuntaista.
Virheiden avuilla he olivat toisensa löytäneet, virheiden takia heille niin vähän jäi aikaa.
No, Freddy, hyvästi, sielusi sinut jättää, sisällesi jää vain jokin pieni osa joka sitä miestä rakastaa. Olit rohkea, olit pelkuri, olit yksi miljoonista joka rakastui. Mutta rakkautenne oli ainutlaatuista, muista se, Freddy. Rakkautta on ilman vastakaikuakin.
Paljastit, sanoit kaksi sanaa jotka eivät jossain toisessa maailmassa liittyisi mitenkään rakkaudentunnustukseen. Kerroit vain mitä olet, mutta sille miehelle se oli sama asia kuin "rakastan sinua".
Miksi juuri sinulle kävi näin? Koska elämä on yhtä suurta näytelmää ja rakkaus käsikirjoittaa sen tavalla tai toisella. Se tulee jokaisen tielle jollain tavalla.
A/N 2 Niin, loppu. Mitäpä sen kummempia kirjoittamaan, loppu on todella sekava näin omasta näkökulmasta, jotain synkkää mielen perukan tuotosta.