Ikäraja: sallittu
Lajityyppi: draamaa, femmmeä, kaupunkitunnelmointia
Yhteenveto:
Pidän vähäiset tavarani hyvässä järjestyksessä, jotta ne on helppo pakata ja kuljettaa muualle sopivan hetken sattuessa. Johonkin sellaiseen paikkaan, missä en tunne itseäni vieraaksi koko aikaa. A/N: Pahoittelen jo valmiiksi yliopistohakua koskevista mahdollisista asiavirheistä.
Puolitiessä
Sella herää aamuisin yleensä paljon ennen minua. Joskus havahdun siihen, kuinka hän hymisee korvaani
kaunista huomenta, vastaan suudelmaan ja vajoan sitten takaisin unimaailmoihini kevyt hymy huulillani. Minua lohduttaa ajatus siitä, että tuo pieni vaivaton rutiini pitää hänet onnellisena keskimäärin seuraavat viisi tuntia.
Minä ravistelen itseni jalkeille kolme tuntia sen jälkeen, kun tyttöystäväni on kolistellut ulos asunnosta. Silloin on jo valoisaa vaikka olisi talvi ja parvekkeen alapuolella on rauhallista. Kurkottelen varpaillani kaiteen ylitse, katselen alas kadulle ja saan itseni kiinni ajattelemasta, millaista olisi nojata niin kauas että tasapaino pettää ja yks kaks huomaa lähestyvänsä kiitävällä vauhdilla asfalttia.
Sella rakastaa parveketta. Ilmojen lämmetessä hän viettää kaiken aikansa joko risti-istunnassa lattialla koulukirjojensa kanssa tai sitten kylvämässä eriväristen kukkien siemeniä pieniin saviruukkuihin. Hän rakastaa maisemaa, joka avautuu hänen silmiensä eteen iltaisin kun keskustan valot syttyvät. Silloin hän huutaa minuakin katsomaan ja ellei mieleeni juolahda sillä hetkellä hyvää tekosyytä, tottelen ja myötäilen hänen mielipiteitään, vaikka tosiasiassa ne pienet valopisteet ovat mielestäni täysin väärässä järjestyksessä.
*
Iltapäivällä ovi kolisee jälleen.
”Olen kotona!”
Minä säädän lieden hieman pienemmälle ja annan pannulle heiteltyjen vihannesten paistua rauhassa. Sella ilmestyy keittiöön puolet ulkovaatteista yhä päällä ja hymyilee nähdessään minut pukeutuneena. Pukeutuminen tarkoittaa sitä, että olen ollut reipas ja aktiivinen jo usean tunnin ajan enkä tuhlaa aikaani lojumalla sängyssä. Se taas olisi merkki siitä, että kärsin vakavasta masennuksesta.
”Miten meni päivä?” Sella kysyy ja yrittää napata paljain käsin porkkananpalan suoraan liedeltä. Minä läppään hänen sormensa tottuneesti pois, hän ei kuitenkaan osaa olla polttamatta niitä enkä minä halua tyttöni näppien muuttuvan koviksi ja rakkulaisiksi. Silloin ei tunnu yhtään hyvältä, kun hän silittää niskaani.
”Siinähän se”, vastaan epämääräisesti ja sorkin puolivalmista ruokaa lastalla. Se on vartin päästä valmista, suunnilleen sen verran menee aikaa siihen, että Sella purkaa kirjat laukustaan ja istuu keittiöjakkaralla kertomassa päivänsä kohokohdat. Olen ajoittamisen mestari ja osaan aloittaa ruoanlaiton niin, etten koskaan ole valmis sillä samalla hetkellä kun ovi käy.
En olisi koskaan kuvitellut pystyväni kehittämään itselleni näin tiukkoja rutiineja. Lukioaikoina minä söin silloin kun oli nälkä eivätkä tekemiseni olleet sidottuna kelloon pienissäkään määrin. Se raastoi vanhempieni hermoja, he eivät pitäneet siitä, että kolmelta yöllä huoneeni oven alta paistoi vielä jalkalampun valo. Olisin kuvitellut tilanteen vain pahenevan kotoa muuton ja välivuoden myötä, mutta normaalin kouluarjen puuttuessa minusta on tullut lähes orjallinen sille vähäiselle rytmille, johon vielä on mahdollista takertua.
*
Tämä kaupunki ei houkuttele minua seikkailuihin.
En ole moneen kuukauteen enää lähtenyt ulos ja kävellyt vailla päämäärää tai jaksanut kiertää niitä museoita, joihin on ilmainen sisäänpääsy tai ainakin halpaa myös ilman opiskelijakorttia. Lista on piilotettuna päiväkirjan väliin, mutta nimistä on vedetty yli ainoastaan pari ja nekin aivan alkusyksystä.
Lähinnä minä liikun puolen kilometrin päähän kauppaan ja samalla matkalla saatan käydä palauttamassa kirjoja, elokuvia ja musiikkitalletteita, joita en enää tarvitse. Istun olohuoneessa selaamassa lävitse yliopistojen ja ammattikorkeiden sivuja, laskemassa kuinka monta viikkoa hakuaikaa on vielä jäljellä. Kuljeskelen ympäri asuntoa, imuroin, pyyhin pölyjä yhteisestä kirjahyllystä ja saan iltapäivällä palkinnoksi Sellan pehmeän kehon omaani vasten, kun hän kaataa minut sohvalle ja kuiskaa ettei tiedä mitä on tehnyt ansaitakseen näin ihanan tyttöystävän.
Sellaisina hetkinä kaikki hitaasti laahaavat yksinäiset tunnit tuntuvat jonkin arvoiselta.
*
Sella haki kahteen yliopistoon ja pääsi sisään kumpaankin. Minulle posti toi viisi kirjettä, kaikissa sama teksti:
valitettavasti emme voi tarjota sinulle opiskelupaikkaa… Ainoa näennäisesti hyvä puoli oli siinä, ettei meidän tarvinnut muuttaa asumaan kauas toisistamme. Päätös tuntui itsestään selvältä – Sella pääsi sisään, minä en. Todistettavasti fiksumpana hänellä oli myös valta päättää kaupunki, pakata muuttolaatikkoihin vaatteet, kirjat, astiansa ja minut, jolta ei kysytty tahdonko muuttaa Tampereelle. Totta kai minulla olisi ollut oikeus mielipiteeseen, mutta mitä sen ääneen sanomisesta olisi seurannut? Vaikka kuinka olisin yrittänyt asetella sanani oikein, Sella olisi ajatellut vain sitä, etten minä tahdo hänen kanssaan samaa osoitetta.
Ovessa lukee meidän kummankin sukunimet siististi vierekkäin, mutta asunnossa on Sellan valitsemat värit, tuoksut ja valokuvat. Hän on päättänyt kotiutua, tehdä viidennestä kerroksesta itselleen pesän seuraavan kuuden vuoden ajaksi. Minäkin yritin aluksi, mutten ole onnistunut pääsemään eroon siitä tunteesta, että tämä on vain välipysäkki. Pidän vähäiset tavarani hyvässä järjestyksessä, jotta ne on helppo pakata ja kuljettaa muualle sopivan hetken sattuessa. Johonkin sellaiseen paikkaan, missä en tunne itseäni vieraaksi koko aikaa.
”Pääkirjaston remontti on kuulemma valmistunut”, Sella kertoo ja heittää eteeni lehden auki siltä sivulta, jossa kerrotaan laajentumisen mukanaan tuomista eduista. Minä selaan nopeasti artikkelin pääkohdat ja vastaan, että ehkäpä siellä voisi jonakin päivänä käydä. Voisin nousta aikaisin ja lähteä kävelemään vastasulaneita teitä pitkin kohti keskustaa. Kun aurinkokin paistaa. Hetkeksi ajatus saa minut innostumaan, mutta sitten muistan keskelle meluista puistoa pystytetyn rakennuksen ja rintaani syttynyt kipinä hiipuu.
Oulussa minä voisin lainata
Säätiedotus merenkulkijoille, ostaa torilta jäätelöä ja kulkea sillan ylitse Pikisaareen lukemaan suosikkinovellejani suolaveden tuoksuessa kasvoillani.
*
Sukunimi:
Hirvensalo
Etunimet:
Elena Marjaana
Kotipaikkakunta:Sormeni pysähtyvät enkä pysty enää jatkamaan. Nojaan työtuolissa taaksepäin, katselen niska kenossa kohti kattoa ja mietin, mikä minun kuuluisi ilmoittaa. Nykyinen asuinkuntani? Vai se, jonka tunnen omakseni?
Selaan listaa Akaasta Äänekoskeen ja leikittelen ajatuksella, että pysäyttäisin nuolen Merikarvian tai Rautalammen kohdalle. Paikkoja, joita tuskin osaisin edes osoittaa kartalta, mutta jokin niiden nimissä nostaa hymyn huulilleni. Niissä tuoksuu elävä vesi ja lämpimät kesät. Tampere tuo mieleeni lähinnä valtavat tehtaat ja sateiset lokakuuaamut.
Hetkeksi jätän vastaukseksi Rovaniemen, mutta otan sen pois. Enhän minä voi ilmoittaa kotikaupungiksi paikkaa, jossa en ole koskaan edes käynyt. En sittenkään vaikka osaisin asemakaavan ulkoa unissani ja keskustaan jätettynä minulla ei olisi minkäänlaisia ongelmia suunnistaa paikasta toiseen. Täällä tuskin löydän Hämeenkadulta linja-autoasemalle.
Kotipaikkakunta:
HämeenlinnaSe tuntuu yhtäkkiä ainoalta oikealta vaihtoehdolta, vaikken ole joulun jälkeen ottanut rautatieasemalta bussia Aulangon suuntaan. Siellä minä kuitenkin olen kasvanut, käynyt peruskoulun, lukion ja haaveillut muutosta muualle. Jonnekin missä vesistö olisi jotain muuta kuin keskustan halkova joki ja ihmiset puhuisivat toisella tavalla. Seitsemänkymmentäviisi kilometriä on liian pieni välimatka siihen, että maisema ehtisi täydellisesti muuttua.
Puolen tunnin kuluttua painan lähetysnappulaa ja suljen tietokoneeni kannen. Katselen taivaalle ja mietin, että jossain tuolla arvosanat ja toiveeni lentävät miljooniksi bittitavuiksi purettuna kohti ihmisiä, joilla on valta hyväksyä tai hylätä minut muutaman rivin perusteella. Olen tehnyt suuren myönnytyksen vaihtamalla pääaineeksi psykologian sijaan muita, sellaisia, joihin ei ole aivan niin vaikea päästä sisään.
Illalla makaan pää Sellan sylissä ja puhaltelen ilmavirtoja hiussuortuviin, jotka laskeutuvat kasvoilleni. Kesken säätiedotusten minä avaan vahingossa suuni ja annan sanojen karata hampaiden välistä.
”Hain tänään yliopistoon.”
Sella katsoo minuun kasvoillaan onnellinen ilme ja silittää poskeani.
”Ensi syksynä voit tulla minun pyöräni tarakalla kouluun”, hän kuiskaa lempeästi.
Minä hymyilen vastauksesi ja nostan ylävartaloani vetääkseni hänet suudelmaan. Mielessäni päätän jo etukäteen hyvittää sen pettymyksen, jonka tiedän aiheutuvan kun postilaatikosta tipahtaa kutsuja pääsykokeisiin Joensuuhun, Ouluun, Vaasaan ja Jyväskylään, mutta ei Tampereelle. En ole aivan varma, kuinka oikein aion selittää asian sillä tavalla, että hän tahtoisi yhä rakastaa minua.
