Title: Epätoivoisia tekoja
Author: Violet Baudelaire (minut tunnetaan myös intohimoisena Arty/Holly shipperinä)
Genre: Romance ainakin, angst
Fandom: Artemis Fowl
Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.Pairing: Artemis/Holly
Ikäraja: PG-11 (K-11)
12/12, valmis.
Summary: Unia, ajatuksia, jotka varkain hiipivät tajuntaan... Miksi Artemis edes ajatteli sellaisia asioita? Vieläpä kun ne kaikki tuntuivat häiritsevästi liittyvän erääseen tiettyyn keijuun.
A/N: Tämä ficci on vanha kuin aika itse. Tarkoittaa tässä sitä, että tämä on ficeistäni ensimmäisiä koskaan valmistuneita, taitaa olla peräisin vuodelta 2005, ainakin aloitettu silloin (tai vuoden 2006 alussa) ja fini kakkosen tuhoutumisesta lähtien tämä on homehtunut koneeni syövereissä.
Olen kuitenkin elänyt koko sen ajan vakaassa uskossa, että vielä joskus kirjoitan koko trilogian valmiiksi ja kolmas osa onkin jo aluillaan (on ollut jo varmaan vuoden verran...). Ennen julkaisuvalmista lopputulosta on kuitenkin vielä rutkasti töitä, mm. kahden ensimmäisen osan retusoiminen lukukelpoisiksi (niin että itsekin kehtaan lukea ne ilman jumalatonta myötähäpeää, joka painaa minut pöydän alle, niin että työ ei koskaan valmistu).
Tosin tämän ensimmäisen korjaamisen jälkeen pidän tästä, pidin jo ennen korjauksia, mikä on ihme sinänsä.
Lukijan on myös syytä ottaa huomioon, että olen kirjoittanut ainakin trilogian ensimmäiset osan luettuani Artemis Fowleista ainoastaan kaksi ensimmäistä, niiden jälkeisiä tapahtumia ei siis ole syytä yrittää ujuttaa loogisesti tarinaan. Se ei nimittäin tule onnistumaan.
Ja vielä viimeinen sana (älkää te lukeko, jotka ette ole lukeneet aikaparadoksia ja ette halua spoilaantua):
Arty/Holly on canonia.Artemis Fowl Sydän ymmärtää sen mitä mieli ei tajua Ensimmäinen osa.
Fowl Manor
Artemis vaelteli päämäärättömästi kotinsa käytäviä pitkin keskellä yötä.
Hän ei olut saanut unta ja oli päättänyt lähteä yökävelylle. Äkkiä hänen edessään oli raskas kultakoristeinen ovi, jota hän ei muistanut ennen nähneensä.
Mitähän oven takana on? Artemis mietti käsi taidokkaasti hiotulla ovenkahvalla.
“Uteliaisuus kissan tappoi”, hän varoitti itseään, mutta ovi veti puoleensa liian vahvasti. Hän avasi narisevan ja jylhän oven, joka oli niin raskas, että hänen täytyi ponnistella saadakseen se auki.
Huomenna rupean nostelemaan puntteja, Artemis lupasi itselleen päästyään oven takana avautuvaan käytävään.
Käytävän seinistä loisti sinertävää valoa, vaikkei hän nähnyt ainuttakaan soihtua missään.
Tämä paikka tuntuu jotenkin tutulta… niin kuin olisin ollut täällä ennenkin, Artemis pohti tunnustellen lähintä seinää. Seinä hohkasi lämpöä, joka sai hänen sormensa kihelmöimään.
“Outoa”, Artemis sanoi tarkastellen sormea, jolla oli koskenut seinään. Pienet siniset kipinät kieppuivat hänen sormensa ympärillä kuin tulikärpäset.
Hän ravisti kättään, mutta kipinät vain jatkoivat kieppumistaan.
Yksi kipinä leijui aivan hänen sormensa kärkeen ja laskeutui. Artemis älähti kivusta, kun hän tunsi vesikellon alkavan muodostua sormensa päähän. Kipinä poltti kipeästi hänen ihoaan ja muutkin kipinät alkoivat laskeutua. Toiset hänen käsilleen, osa kasvoille.
Pian Artemis oli kokonaan sinisten kipinöiden peitossa ja huusi kivusta.
“Rauhoitu! Minä hoidan ne pois”, sanoi tuttu ääni hänen korvansa juuresta.
Artemis kääntyi nähdäkseen puhujan ja huomasi katsovansa suoraan Holly Shortin pähkinänruskeisiin silmiin. Holly kohotti kätensä ja napsautti sormiaan. Siinä samassa kipinät syöksyivät hänen kimppuunsa. Artemis tuijotti järkyttyneenä Hollya, joka pikkuhiljaa peittyi kipinöihin.
“Eeeiii!” Artemis huusi, kun Holly roihahti sinisiin liekkeihin.
“Arty! Artemis!” kuului ääni jostakin kaukaa.
Artemis avasi silmänsä.
“Holly?” hän kysyi sekavana tuijottaen naista edessään.
“Miten olisi äiti?” Angeline Fowl kysyi katsoen huolestuneena poikaansa.
“Ai, äiti. Minä näin vain painajaista”, Artemis sanoi pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan.
“Kuka se Holly on?” Angeline kysyi kiusoittelevaan sävyyn varmistuttuaan siitä, että hänen pojallaan oli kaikki hyvin.
Artemis punastui. Mikä minua oikein vaivaa? hän ajatteli yrittäen kätkeä punastuksensa tuijottamalla lattiaan.
Angeline hymyili tietävästi.
“Äiti, ei se ole mitään sellaista”, Artemis sanoi.
“Ei hän ole edes - ” hän aloitti, mutta vaikeni sitten. Hän oli aikonut sanoa: “Ei hän ole edes samaa lajia“, mutta sulki viime hetkellä suunsa.
“Miten vain, mutta kyllä minä tiedän…” Angeline sanoi hellästi, suuteli Artemista otsalle ja lähti huoneesta.
“Mitä sinä meinasit tehdä?” Artemis sätti itseään heti kun äidin askelten ääni oli kaikonnut.
“Melkein paljastit keijujen maailman ihmisille!” hän sanoi puhuen kalpealle peilikuvalleen.
Miksi hän oli edes nähnyt Hollysta unta? Heidän edellisestä tapaamisestaan oli kulunut jo kolme vuotta. Silloin Artemis oli kolmentoista, nyt hän oli jo kuudentoista.
Hänen teki jostakin syystä mieli hakata päätä seinään, mutta koska hän oli nero, hän ei tehnyt sitä. Pään hakkaaminen seinään tuhoaisi aivosoluja.
Marssittuaan hetken ympäri huonettaan, hän meni takaisin nukkumaan, mutta kirjoitti sitä ennen unen unipäiväkirjaansa.
Seuraavana aamuna Artemis ei saanut unta millään pois mielestään. Hän käveli vaisuna aamiaiselle kartanon valtaisaan keittiöön. Hänen vanhempansa olivat jo lähteneet kylpylään, ja vain Butler ja Juliet istuivat pöydän ääressä mutustamassa bageleitaan.
Artemis oli iloinen, että hänen vanhempansa olivat jo lähteneet, sillä hän tunsi äitinsä ja tiesi, että tämä olisi varmasti ottanut hänen unensa puheeksi.
Hän istahti väsyneenä tuolilleen pöydän päähän ja otti bagelin itselleen. Hän ei kuitenkaan syönyt, vaan tuijotti sitä kuin olisi unohtanut miten syödään.
Butler tunnisti pojan katseen ja tiesi, että tämä ajatteli jotakin todella tärkeää.
Ongelmia taitaa olla tiedossa, Butler ajatteli sarkastisesti.
Juliet keskeytti pitkittyneen hiljaisuuden nousemalla pöydästä.
“Menen treenaamaan”, hän sanoi hymyillen aurinkoisesti ja lähti huoneesta.
“Onko jotakin erityistä tiedossa täksi päiväksi?” Butler kysyi mietteliäältä Artemikselta kohottaen hiukan kulmiaan.
“En tiedä vielä”, Artemis vastasi rypistäen otsaansa ja naputtaen sormillaan pöytää.
Turva
Holly Short oli parasta aikaa raahautumassa yövuorosta kotiin. Häntä väsytti hirveästi. Yön istuminen paperitöissä, jos mikä, oli hänen mielestään haaskausta.
“D’arvit, kun väsyttää”, Holly huokaisi yrittäen pidätellä valtaisaa haukotusta.
Viimeksi kun minua väsytti näin paljon, olin juuri tullut kotiin viimeisimmältä Artemis Fowl -retkeltä, hän tuli ajatelleeksi ja jostakin kumman syystä hymy valaisi äkkiä hänen varjoisat ja väsyneet kasvonsa.
“Ne olivat jännittäviä toimeksiantoja ne”, hän sanoi itsekseen riisuessaan työasuaan kotonaan.
Nykyään täällä ei ikinä tapahdu mitään jännittävää, hän ajatteli käydessään nukkumaan. Minähän voisin keksiä vaikka jonkun tekosyyn, että pääsisin pinnalle tarkistamaan, mitä hämärähommia Fowl nyt juonii. Tuskinpa hän on tosiaan parantanut tapansa…
Hollyn ajatukset alkoivat harhailla, unen ottaessa hiljalleen vallan hänestä. Viimeinen järkevä ajatus, joka hänen päähänsä pälkähti, oli: Miltäköhän Artemis Fowl nykyisin näyttää?
Myöhemmin samana päivänä
Fowl Manor
Artemis istui kannettavan tietokoneensa ääressä käsittelemässä keiju-aiheisia tiedostoja. Hän huomasi eräässä kansiossa videoklipin ja klikkasi kuvaketta katsoakseen sen.
Ruutuun ilmestyivät Holly Shortin kasvot ja taaempana Artemis huomasi oman profiilinsa. Heidän suunsa liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Artemis uppoutui tarkastelemaan yksityiskohtia. He olivat päivänselvästi huoneessa, jossa hän oli pitänyt keijua vankina kidnapattuaan tämän.
Muisto oli yhä tuoreena hänen mielessään, vaikka tapahtumasta oli jo monta vuotta.
Artemista puistatti. Olinpa minä silloin sydämetön, hän ajatteli katsellen miten videoleikkeen Holly huusi hänelle ja hän itse vain katseli tätä tyynesti.
Silloin ovelta kuului Butlerin verkkainen koputus ja Artemis sulki tietokoneen.
“Niin?” hän kysyi, kun Butler asteli huoneeseen.
“Limusiininne on valmiina Artemis-herra”, Butler sanoi ja katseli häntä hiukan yllättyneenä, sillä Artemiksella oli yllään tohvelit, jotka muistuttivat suden tassuja sekä tummansininen löysä T-paita, jossa luki valkoisella “Jumala armahtaa, minä en.”
Lisäksi hänellä oli tummanharmaat flanellihousut.
“Ai niin, tänäänhän oli se kirottu bisneslounas!” Artemis sanoi ähkäisten.
“Ilmoitannko, että ette ole tulossa?” Butler kysyi, pitäen parhaana vaieta suojattinsa asusta.
“Olen portilla kymmenessä minuutissa”, Artemis sanoi, mutta vilkaisi samalla kaipaavasti tietokonetta.
Kun Butler oli lähtenyt, Artemis vaihtoi salamannopeasti vaatteensa ihmetellen noloa unohdustaan. Oliko hän ajatellut keijujen maailmaa niin tiiviisti, että oli unohtanut liikelounaan? Niin ei saisi tapahtua enää toiste. Keijujen maailmaahan hän oli tietenkin ajatellut, ei ketään yksittäistä keijua.
Myöhään iltpäivällä
Turva
Holly haukotteli ja venytteli nousten hitaasti ylös sängystään. Hän laittoi tohvelit jalkaansa ja meni jääkaapilleen.
“Tyypillistä”, Holly totesi huomattuaan kaapin jälleen kerran tyhjäksi.
Minulla ei ole enää aikaa edes hankkia ruokaa, kun kaikki aika menee töissä ja nukkuessa, hän ajatteli harmissaan.
Minun täytyy anoa Rootilta edes viikon loma, muuten palan ihan kohta loppuun, Holly päätti, vaikka komentajan reaktio hirvittikin häntä.
Holly kaipasi pinnalla elämistä niin kovasti, että hän päätti lähteä heti Rootin puheille. Ennen lähtöä hän tunki kuitenkin äänenvaimentimet korviinsa, sillä komentajan desibelitasosta ei koskaan tiennyt. Rootin kasvotkin muuttuivat toisinaan niin punaisiksi, että ne suorastaan häikäisivät. Niinpä Holly varautui myös aurinkolaseilla.
Hän otti kuitenkin aurinkolasit pois juuri ennen kuin astui Rootin toimistoon, sillä esimiehen ärsyttäminen ennen kuin aikoi pyytää lomaa, oli kaikkea muuta kuin viisasta.
“Mitä nyt?” Root äyskäisi kun Holly astui sisään.
“Minä vain… tuota pyytäisin pientä lomaa”, Holly sanoi hiukan epävarmasti.
“Lomaa?” Root kysyi epäuskoisena.
Mielessään Holly hautasi kaikki lomahaaveensa ja valmistautui kohtaamaan raivoavan Rootin.
“Totta kai sinä olet ansainnut loman, mutta en voi antaa sinulle paljoa, riittääkö viikko?” Root sanoi sävyisästi, aivan kuin olisi ollut joku toinen henkilö. Normaalisti hän olisi saarnannut ja keksinyt läjittäin verukkeita, miksi loman saaminen tällaisena ajankohtana oli mahdotonta ja niin edelleen. Holly oli kuin puulla päähän lyöty.
“Minä siis ihan oikeasti saan viikon lomaa?” hän kysyi epäuskoisena.
“Kyllä komisario, mutta jos minä olisin sinä, sulkisin suuni, ennen kuin leuat venähtävät”, Root sanoi ja iski hänelle silmää. Holly loksautti suunsa kiinni.
Hän ei vieläkään voinut uskoa onneaan.
Hän pääsisi viikoksi pinnalle nautimaan ansaitsemastaan lomasta, hymy levisi väkisinkin Hollyn kasvoille.
Toinen osa.
Seuraava aamu
Fowl Manor
Artemis istui jälleen kannettavan tietokoneensa ääressä katsomassa videopätkää, jossa Holly huusi hänelle. Artemis keskittyi tuijottamaan huutavan keijun kasvoja. Keiju näytti murhanhimoiselta. Niin kuin luultavasti olikin, Artemis ajatteli, tarkastellen edelleen Hollyn olemusta.
Jopa tietokoneellakin tunteiden palo loisti keijun silmistä. Artemis säpsähti, kun kuvitteli tuijotuksen suuntautuvan häneen sillä hetkellä.
Hetken kuluttua ovelta kuului koputus ja hänen äitinsä astui sisään.
“Artemis, oletko sinä tulossa, vai et?” Angelinen kysyi hitusen ärtyneesti.
“Minne?” Artemis kysyi ymmällään. Sitten hän muisti.
“Ai, sinne brunssille Williamsonien kanssa”, hän sanoi ja olisi voinut potkaista itseään unohtamisesta. Jo toinen samanlainen kahden päivän aikana, oliko hänen järkensä valo himmenemässä? Jo toisen kerran hän oli ajatellut Hollya - siis keijuja - ja unohtanut nykyhetken.
“Tulen ihan heti”, Artemis sanoi äidilleen ja heitti susitossut jalastaan ja vaihtoi päälleen valkoisen kauluspaidan ja liituraitahousut.
Sitten hän sulki tietokoneen ja kiiruhti portilla odottavaan limusiiniin.
Keskipäivä
Dublin
Holly oli käveli kaupungin vilkkailla kaduilla ja nautti täysin siemauksin auringonpaisteesta ja siitä, että kukaan ei huomannut hänen olevan keiju.
Sen mahdollisti Foalyn uusin luomus; Hologrammiprojektori, pieni sormusta muistuttava kapistus, joka killui Hollyn pikkusormessa luoden hänen ympärilleen hologrammin, jonka avulla hän oli ihmisten silmissä aivan tavallinen ohikulkija.
Holly hymyili ja kävi ostamassa itselleen sitruunajäätelön. Oli ihanaa olla taas pinnalla, tuntea tuuli kasvoillaan ja hiuksissaan ja jäätelön maku suussa.
Ainoastaan yksi asia häiritsi häntä. Mikä oli saanut hänet valitsemaan lomakohteekseen juuri Dublinin? Hänhän olisi voinut yhtä hyvin mennä vaikka Puerto Ricoon.
Tämän kaupungin minä tunnen, ei ainakaan tarvitse häslätä karttojen kanssa, Holly ajatteli uskotellen itselleen, että se oli ainut syy miksi hän oli tullut Irlantiin.
Hän ei kuitenkaan aivan uskonut itseään vaan tiesi, että päätöksessä oli jotakin syvempää taustalla. Ja siitä hän aikoi ottaa selvää.
Iltapäivä
Fowl Manor
Heti brunssin jälkeen Artemis sulkeutui huoneeseensa, otti kannettavansa ja laittoi susitossut jalkaansa. Sitten hän alkoi jälleen tuijotella videopätkää kuin transsissa.
Kun Artemis oli katsonut pätkän ehkä kolmesti, hän kuuli liikettä oven takaa. Hän hiipi ovelle ja kuuli kuinka Juliet kulki ohi ja kuunteli MP3-soittimellaan niin lujaa, että koko käytävä kaikui.
Artemis sai idean, se oli todella typerä ja lapsellinen, mutta häntä huvitti välillä tehdä jotakin sellaista.
“Juliet, saanko lainata soitintasi hetkeksi?” Artemis sanoi avattuaan oven.
“Miksi?” Juliet kysyi, mutta ojensi soittimen hänelle.
“Saat sen aivan heti takaisin”, Artemis vakuutti ja sulki oven.
Hän latasi soittimesta muutamia kappaleita tietokoneelle ja palautti sen sitten Julietille.
Sitten Artemis laittoi musiikin soimaan klipin taustalle ja katseli salaa tyytyväisenä aikaansaannostaan.
Hänen vanhempansa seisoivat hiljaa ovenraossa katselemassa poikansa puuhia.
“Hän tekee musiikkivideoita”, Artemiksen isä hymähti hiljaa vaimolleen.
“Siinä suhteessa hän on kyllä aivan samanlainen kuin muutkin nuoret”, Angeline hymyili miehelleen ja halasi tätä.
Ilta
Dublin
Hollyn hotellihuone
Holly istui parvekkeellaan katselemassa lumoavan kaunista tähtitaivasta ja siemailemassa Spritea, jonka oli tilannut huonepalvelusta.
“Tämä se on elämää”, hän huokasi leppeään iltatuuleen. Hän ei tahtonut saada katsettaan irti kaukaisista, mutta silti niin kirkkaista tähdistä.
Pian hänelle tuli kuitenkin vilu, kun ilta alkoi kääntyä yöksi. Niinpä hän meni sisälle ja otti vaahtokylvyn huoneistonsa kylpyhuoneen ammeessa.
Holly otti kypärällään yhteyden Foalyyn, ihan vain kiusatakseen tätä vähän.
“Käykö kateeksi?” hän kysyi puhaltaen hiukan kuplia kypärässä olevaan näyttöön, josta Foaly näki hänet ja hän näki tämän.
“Minä en edes pidä kylpemisestä, saati sitten kylpeminen savimiesten likaamassa vedessä”, Foaly tuhahti.
Holly virnisti.
“Tiedän että olet siitä huolimatta kateellinen, ainakin saamastani lomasta, jos et muusta”, hän vastasi puhaltaen lisää kuplia.
Foaly oli juuri aikeissa ruveta nurisemaan siitä, miten hän ei saanut ikinä lomaa, kun Holly laittoi kypärän pois päältä. Hän ei halunnut pilata lomaansa kuuntelemalla Foalyn ruikutusta, joten hän hyvästeli myrtyneen kentaurin ja jatkoi nautinnollista kylpyään. Kylvyn jälkeen Holly kääriytyi pehmeään kylpytakkiin ja sen jälkeen valkoiseen pyjamaan ja alkoi hoitaa unenpuutostilaansa kuntoon.
Yö
Fowl Manor
Artemis istui edelleen kannettavansa ääressä katselemassa ja vaihtelemassa taustamusiikkeja videoleikkeeseen. Kahdelta yöllä hän havahtui viimein tajuamaan että oli istunut monta tuntia vekslaamassa pienen klipin äärellä.
Mikä minua vaivaa? Artemis ajatteli kaatuessaan sänkyynsä päivävaatteissaan.
Viimeinen järkevä ajatus, joka hänen päähänsä ilmestyi oli, että huomenna hän ei istuisi koko päivää koneen äärellä, vaan yrittäisi olla sosiaalinen ja kävisi rikkaiden kakaroiden (kuten hän nimitti mielessään muita nuoria, joilla oli rikkaat vanhemmat) järjestämissä juhlissa.
Hänen isänsä oli kehottanut häntä menemään sellaisiin juhliin jo useita kertoja. Artemis oli kuitenkin aina kohteliaasti huomauttanut, että häntä ei kiinnostanut juoda itseään humalaan ja herätä seuraavana aamuna jonkun tuntemattoman tytön sängystä.
Hänen vanhempansa olivat vain nauraneet ja vakuuttaneet hänelle, ettei juhlissa taatusti olisi sellaista.
Huomenna se nähdään, Artemis ajatteli sumeasti, ennen kuin uni otti hänestä vallan.
Aamu
Holly heräsi siihen, kun aurinko paistoi verhojen raosta hänen huoneeseensa.
Hän nousi ylös pirteämpänä kuin pitkään aikaan ja vaihdettuaan vaatteensa hän harppoi alakertaan syömään aamiaista.
Sen jälkeen Holly päätti hiukan lennellä. Oli yksi paikka, jonka hän ehdottomasti halusi nähdä, mutta sinne ei kulkenut turistien kiertoajeluja.
Holly veti huoneensa verhot kiinni ja kaivoi siivet esiin, sitten hän laittoi varmuuden vuoksi kypärän päähän ja kilven päälle.
Hän meni parvekkeelle ja lähti lentoon suuntanaan Fowl Manor.
Holly ihasteli matkallaan rehevää maaseutua ja viimein nähdessään kartanon, hänen sydämensä alkoi lyödä tiiviimmin. Tuohon jylhään rakennukseen kätkeytyi niin valtavasti muistoja, että niiden voima olisi riittänyt pudottamaan hänet maahan.
Onkohan Artemis hereillä? Holly mietti. Entä Butler?
Hän lenteli kartanon ympärillä, kurkistellen ikkunoista sisään. Jokaisen ikkunan edessä oli paksut siniset samettiverhot.
Aamu
Fowl Manor
Artemis heräsi ja löysi itsensä lattialta sänkynsä vierestä päivävaatteet päällään.
“Tätä menoa minä sovin oikein hyvin joukkoon rikkaiden kakaroiden juhlissa”, hän voihkaisi katsoen ruttuista kauluspaitaansa, jonka kauluksessa näkyi kuolatahra.
Artemis otti paidan pois ja heitti sen huoneensa ulkopuolella olevaan pyykkikoriin.
Sitten hän avasi verhonsa ja salli auringonvalon tulvia huoneeseensa.
Pian ikkunan editse häivähti varjo.
Artemis ei kuitenkaan sitä huomannut, sillä hän oli parhaillaan selin ikkunaan.
Holly lennähti nopeasti erään verhottoman ikkunan editse. Kun hän huomasi henkilön huoneessa, hän peruutti ja jäi ikkunaan tuijottamaan.
Henkilö huoneessa ei voinut olla kukaan muu, kuin itse Artemis Fowl nuorempi, joka paraikaa käveli vaatekaapille susitossut jalassaan auringon korostaessa hänen selkänsä vaaleaakin vaaleampaa ihoa.
Hollya alkoi naurattaa ja käänsi katseensa pois Artemiksesta, kun tämä alkoi tutkia kaappinsa sisältöä.
Artemiksesta tuntui siltä, että joku tarkkaili häntä. Hän käänsi vaistomaisesti katseensa ikkunaan ja huomasi mattoon kuvastuvan varjon.
Mutta sehän tarkoitti sitä, että… Artemis vetäisi syvään henkeä ja siinä samassa varjo oli poissa. Artemis räpäytti silmiään ja pudisti päätään. Tuskin siinä mitään varjoa oli todella ollutkaan. Hän oli kuvitellut koko jutun.
Sen siitä saa, kun muokkailee typerää videoklippiä puoli yötä, Artemis läksytti itseään, mutta sulki kuitenkin verhot varmuuden vuoksi.
Vaikka hän yritti parhaansa mukaan unohtaa koko välikohtauksen, hän ei täysin saanut uskoteltua itselleen sen olevan pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Artemis oli sisimmässään aivan varma, että hänen ikkunansa takana oli lennellyt keiju.
Holly huokasi harmissaan, kun Artemis veti verhot kiinni. Hetken hänestä oli tuntunut, että poika oli katsonut suoraan häneen.
Mutta se ei ollut mahdollista, sillä hänellähän oli kilpi.
Holly päätti varmuuden vuoksi lähteä takaisin kaupunkiin, ennen kuin Artemis aivan varmasti huomaisi hänet. Jos pojan terävään älyyn oli uskomista, tämä oli ihan hyvin saattanut jo tehdä sen.
Hetken kuluttua Artemis kiiruhti täyttä vauhtia tarkkailuhuoneeseen.
Hän aikoi varmistua siitä, että hänen ikkunansa takana oli leijunut sinä aamuna keiju.
Hän kelasi ikkunansa ulkopuolella sijaitsevan kameran levyä hiukan taaksepäin.
Näytöllä näkyi vain sinistä taivasta. Artemis huokasi. Helpotuksesta tai harmista, hän ei tiennyt kummasta. Mutta liian aikaisin.
Sillä hetken kuluttua ruudulla välähti hahmo. Artemis hieroi silmiään, mutta hahmo oli edelleen siinä. Ja hän olisi pystynyt tunnistamaan tuon hahmon vaikka unissaan.
Kapteeni Holly Short leijui hänen ikkunansa edustalla katselemassa, kun hän vaihtoi vaatteitaan. Artemis olisi halunnut vajota maan alle, kun hän näki toisesta kamerasta itsensä susitossut jalassa.
Hän päätti entistä lujemmin vierailla sinä iltana muiden ikäistensä juhlissa ja työntää Hollyn nöyryyttävän vierailun aivojensa perimmäiseen sopukkaan.
Kolmas osa.
Myöhäinen iltapäivä
Fowl Manor
Artemis seisoi peilin edessä ja katseli arvioiden puvunhousujaan ja sinistä pikkutakkiaan, joka korosti hänen sinisiä silmiään. Hänen täytyisi lähteä aivan kohta rikkaiden kakaroiden pirskeisiin.
Artemis huokasi. Hän halusi perua menemisensä, mutta se oli jo liian myöhäistä.
Lisäksi Holly putkahteli jatkuvasti hänen mieleensä. Artemis työnsi keijun kuitenkin aina pois, kun tämän kasvoille kohosi “Minä näin sinut ilman paitaa” -ilme.
Artemis olisi tehnyt mitä tahansa, ettei hänen tarvitsisi mennä juhliin ja ettei Holly olisi putkahdellut hänen päähänsä, hän ei kuitenkaan voinut tehdä kummallekaan asialle mitään. Tai no, voisihan hän lähettää Hollylle “Lakkaa ahdistelemasta minua” -kirjeen. Hah.
Limusiinissa Artemis melkein aneli Butleria viemään hänet jonnekin muualle, mutta päätti kuitenkin pitää itselleen tekemänsä lupauksen. Arvokkuudestaan puhumattakaan.
Hän astelisi juhliin pää pystyssä, eikä kipittäisi häntä koipien välissä pois.
Artemis kohotti leukansa ylpeästi ja ajatteli:
Minä pystyn tähän.
Ilta
Dublin
Artemis astui limusiinista ulos hulppean kartanon pihassa.
“Soita sitten, kun tulen hakemaan. Viimeistään kahdelta tulen joka tapauksessa”, Butler sanoi rohkaisevasti ja kaasutti pois.
Artemiksen olisi tehnyt mieli sanoa pari valittua sanaa, mutta hän tyytyi vain marssimaan itsevarmasti kartanon ovia kohti.
Sisällä oli paljon parhaimpiinsa pukeutuneita nuoria, joista osa katseli Artemista arvioivasti, osa vilpittömän uteliaasti.
Valtaisan tanssisalin toisessa päässä oli valtava boolimalja ja viitisenkymmentä tarjottimellista pikkupurtavaa. Artemis kävi jättämässä takkinsa naulakkotytölle ja liittyi sitten muiden nuorten joukkoon.
Hän siemaili sivistyneesti boolia ja antoi katseensa kiertää huoneessa. Muutamien tyttöjen puvut näyttivät kolme numeroa liian pieniltä ja muutamat näyttivät jo nauttineen boolia hiukan enemmän kuin olisi ollut tarpeen.
Artemis tuhahti. Mikä oli saanut hänet tulemaan tänne?
Silloin hänen viereensä putkahti vaaleahiuksinen sairaalloisen laiha tyttö.
“Taidat olla uusi täällä”, tyttö avasi keskustelun erittäin älykkäästi ja omaperäisesti. Artemis tyytyi hymähtämään vastaukseksi.
“Haluatko, että esittelen sinulle ihmisiä? Mikä sinun nimesi muuten on?” tyttö kysyi siirappisella äänellä. Artemiksen hampaita vihloi.
“Artemis Fowl”, hän sanoi ojentaen kätensä. Tyttö tarttui siihen.
“Minä olen Mandy”, tyttö esitteli itsensä. Artemis nyökkäsi.
“Tuo tuolla on Drake”, Mandy sanoi viitaten poikaan jolla oli hiukan ylipitkät ruskeat hiukset ja leuhka ilme.
Artemiksen teki mieli huomauttaa, että eikö Drakella ollut varaa leikkauttaa hiuksiaan, mutta hän pysyi hiljaa.
“Häntä kannattaa välttää, jos hän raivostuu, niin siitä on leikki kaukana”, Mandy sanoi vilkaisten epäluuloisesti Artemista.
“Ai, hän on siis se, jota kaikki pelkäävät?” Artemis kysyi huvittuneena kohottaen kulmiaan. Häntä Drake ei pelottanut tippaakaan.
Mandy totesi saaneensa hänestä tarpeekseen ja lähti jonnekin muualle. Artemis oli vain tyytyväinen, kun sai taas olla yksin. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Pian hänen viereensä ilmestyi suurisilmäinen brunette puvussa jossa oli niin suuri kaula-aukko, että siitä olisi vaivatta mahtunut sisään... Artemis antoi ajatuksen jäädä kesken.
“Minä olen Pia, sinä?” Tyttö kysyi ojentaen kättään.
“Artemis”, Artemis sanoi kätellen tyttöä. Eikö tuolla tytöllä ole tarpeeksi aivokapasiteettiä muodostaa kokonaisia lauseita? Artemis ajatteli pilkallisesti.
Äkkiä hän tunsi koputuksen olallaan.
“Niin?” Artemis kysyi kääntyen. Häntä kohti oli tulossa lihaksikas nyrkki, mutta Artemis kumartui viime hetkellä, niinpä nyrkki osui ohi.
“Tiedätkö ketä yritit just iskeä?” kysyi Drake, joka oli meinannut murtaa Artemiksen nenän.
“Minä en yrittänyt iskeä ketään. Minusta tuntuu, että se olit sinä, joka yritit iskeä minun nenäni uuteen uskoon”, Artemis vastasi tyynesti katsoen Drakea kylmästi silmiin.
“Nulikka viisastelee. Tiedätkö kuka minä olen?” Drake kysyi astuen askeleen lähemmäksi.
“Sinä olet se iso ja pelottava Drake, jota kaikki kavahtavat”, Artemis sanoi kuulostaen tarkoituksettoman pilkalliselta.
“Kerjäätkö turpaan, pätkä?” Drake kysyi naksutellen rystysiään.
“Drake, ei täällä!” sihahti blondi pistäväsilmäinen poika Draken takaa. Drake urahti harmistuneena, mutta pian ilkeä virne kohosi taas hänen kasvoilleen.
“Ulos, nyt heti, pätkä”, Drake sanoi ja tuuppasi Artemiksen ovia kohti. Artemis käveli ulos ovista niin arvokkaasti kuin kykeni. Häntä ei edelleenkään pelottanut, mutta hänen takaansa kuuluvat: “Kaveri on mennyttä”, ja “ehkä hän pääsee sairaalasta jo kuukaudessa”, kuiskaukset eivät olleet kovin rohkaisevia.
Drake vei hänet aivan portin viereen.
“Nyt saat maksaa siitä, että yritit iskeä minun typykkääni”, Drake raivosi niin että sylki roiskui ja kohotti nyrkkinsä.
Artemis ajatteli ensin väittää vastaan, mutta arveli sitten, että puhumalla hän ei tästä selviäisi, joten hän väisti Draken iskun jälleen kerran.
Draken silmät pullistuivat ja hän kirjaimellisesti syöksyi Artemiksen kimppuun.
Artemis ei ollut osannut odottaa tätä joten hän kaatui kipeästi kyljelleen.
Hän oli kyllä oppinut Butlerilta taistelutekniikoita, mutta Drake oli häntä melkein kolmasosan isompi ja se hiukan vaikeutti asiaa. Artemis yritti silti. Juuri kun hän oli tarttumaisillaan Drakea kauluksesta, ohikulkija puuttui peliin.
Holly oli rauhallisella iltakävelyllä, ja hän oli jotenkin eksynyt vaeltelemaan kaupungin hienostoalueelle. Hän vihelteli hiukan ja kuunteli pihoilta kantautuvia ääniä, kun yhtäkkiähänen korviinsa iskivät läheiseltä pihalta vihaisella äänellä lausutut sanat; “Nyt saat maksaa siitä, että yritit iskeä minun typykkääni.” Sitten kuului selvä nyrkin viuhahdus.
Holly höristi korviaan. Eihän asia tietenkään kuulunut hänelle pätkän vertaa, mutta hän ei voinut olla kurkistamatta, mitä korkean aidan toisella puolella tapahtui.
Hän näki kaksi nuorta poikaa, joista pienikokoisempi makasi kyljellään maassa ja isompi oli hänen kimpussaan.
Holly aikoi kävellä ohi, mutta kun hän kuuli pienemmän pojan suusta tuskaisen vaikerruksen, hänen sappensa kiehahti ja hän päätti antaa suuremman maistaa hiukan omaa lääkettään.
Niinpä Holly ponkaisi muitta mutkitta portista sisään ja hyökkäsi mukaan rytäkkään. Ennen kuin hän ehti kiskoa ison irti pienemmästä, tämä löi nyrkillään pienempää nenään, niin että tämän nenästä alkoi vuotaa verta.
Holly kiskoi suurempaa poikaa paidanniskasta, mutta tämä ehti siitä huolimatta lyödä pienemmän päätä maahan, niin että tältä lähti taju.
Sitten Holly kiskaisi voimiensa takaa ja sai viimein körilään pois maassa makaavan pojan kimpusta.
“Jos vielä lähestytkin häntä, niin en vastaa seurauksista”, Holly sanoi katsoen poikaa myrkyllisesti.
Drake oli niin hämmästynyt nuoren naisen väliintulosta, että ei tiennyt miten toimia. Niinpä hän vain nyökkäsi ja luikki sitten takaisin juhliin.
“Mitäs minä sinulle tekisin?” Holly mietti ääneen katsellen poikaa joka makasi maassa. Pojan kasvot olivat veriset ja silmät kiinni, mutta tämän suu liikkui.
“Noloa, niin noloa…” Artemis mutisi. Hänen päähänsä sattui hänen häilyessään tajuttomuuden rajamailla.
“Hän taisi tosiaan kolauttaa päänsä aika pahasti”, Holly sanoi puoliääneen vilkaisten sivusilmällä Artemista. Hän ei vieläkään tunnistanut tätä, sillä veri peitti suurinta osaa pojan kasvoista ja siniset silmät olivat yhä kiinni.
“Minulla ei liene vaihtoehtoja, enhän minä voi tännekään jättää sinua makaamaan ja jos vien sinut sisälle, ihmiset haluavat tietää henkilöllisyyteni, ja siihen minulla ei ole varaa. Minun on pakko viedä sinut hotellihuoneeseeni toipumaan”, Holly pähkäili ja nosti Artemiksen syliinsä ja soitti hotellin kautta taksin.
Normaalisti hän ei olisi ikinä tehnyt sellaista ventovieraalle, mutta hän oli heti tuntenut heidän välillään jonkinlaisen yhteyden, joten hän paransi tämän heti, kun he olivat päässeet hänen huoneeseensa ja hän oli sulkenut ikkunaverhot.
Hän laittoi Artemiksen sänkyynsä nukkumaan ja meni itse sohvalle.
Yöllä hän ei meinannut saada millään unta, kun tappeluvälikohtaus ja Artemiksen paljas selkä pyörivät hänen mielessään.
“Mitä minä olen mennyt tekemään?” Holly kuiskasi ja olisi taatusti iskenyt nyrkillä jotakin, ellei olisi pelännyt pojan heräävän ääneen.
Seuraava aamu
Hollyn hotellihuone
Artemis heräsi päässä jyskyttävään kipuun.
Katsellessaan huoneessa ympärilleen, hän huomasi olevansa tyystin tuntemattomassa paikassa.
Missä minä olen, mitä minä täällä teen? En kai oikeasti juonut niin paljoa boolia eilen, että tosiaan olisin päätynyt illan päätteeksi täysin tuntemattoman tytön makuuhuoneeseen? Artemiksen ajatukset poikkoilivat vauhkoina.
Juuri silloin ovelta kuului koputus.
Artemis nielaisi.
”Minulla on sinulle aamiaista”, kuului epävarma naisääni oven takaa.
”Kiitos, tule sisään”, Artemis sanoi päättäen että hänen tulisi olla kohtelias naiselle, jos hän kerran oli tämän asunnossa.
Neljäs osa.
Sama aika
Sama paikka
Holly astui aamiaistarjottimen kanssa huoneeseen ja katsahti sängyssä istuvaan poikaan. Se oli paha virhe. Hän tunnisti Artemiksen oitis ja hänen silmänsä levisivät lautasen kokoisiksi.
Artemis katsoi ilmeettömänä takaisin ja avasi suunsa kysyäkseen erästä asiaa.
“Miten minä oikeastaan päädyin tänne?” Artemis kysyi pidellen aristavaa päätään ja peläten vastausta.
Hollylla oli suuria vaikeuksia katsoa poikaan ja olla osoittamatta tunnistamisen merkkejä. Hän nielaisi hermostuneesti.
Onneksi Artemis rikkoi kiusallisen hiljaisuuden.
“Hetkinen. Minä muistan olleeni juhlissa”, hän mumisi ja irvisti, kun illan muisto kokonaisuudessaan iskeytyi kirkkaana ja selkeänä hänen aivoihinsa.
Artemis punehtui vienosti, kun muisti, miten ohikulkija oli puolustanut häntä Drakea vastaan. Nainen jonka luona hän parhaillaan oli, oli epäilemättä mainittu ohikulkija.
“Minä taidan olla sinulle kiitoksen velkaa”, Artemis sanoi yrittäen katsoa Hollya silmiin, mutta tämä oli painanut päänsä alas ja katseensa lattiaan.
Holly tuijotti lattiaan yrittäen niellä palaa kurkustaan. Jostakin syystä se, että Artemis ei tunnistanut häntä, loukkasi keijua jollakin syvemmällä tasolla.
Typerys, jos haluat, että hän tunnistaa sinut, senkun otat hologrammiprojektorin pois, Holly ajatteli, mutta jokin esti häntä tekemästä sitä.
Artemis katseli naisen alas painettua päätä ja huomasi, että tällä oli sirosti kaartuva niska ja pähkinänruskeat kimaltelevat silmät. Artemis henkäisi. Hänelle tuli noista piirteistä mieleen joku, mutta hän ei aivan kyennyt hahmottamaan kuka.
“Sinähän olit se ohikulkija, joka pelasti minut Draken armoilta?” Artemis varmisti. Holly nyökkäsi, tuijottaen yhä lattiaan ja räpytellen raivokkaasti.
“Olen iloinen, että selvisit hengissä, sinulle olisi voinut käydä huonosti”, Holly pakottautui sanomaan, muttei edelleen katsonut Artemikseen päinkään.
Vasta silloin Artemis huomasi ryvettyneet vaatteensa ja kuivuneen veren ohuen kerroksen kasvoillaan.
“Muistan jotenkin hämärästi, miten hän löi minua nenään”, Artemis sanoi kokeillen varovasti nenäänsä, joka tuntui kuitenkin olevan kunnossa.
“Kummallista. Olisin voinut vaikka vannoa, että se murtui”, Artemis sanoi sivellen edelleen nenäänsä. Sitten hän kohotti katseensa Hollyyn.
No niin, pelisi on pelattu, hän paljasti korttisi ja tietää kuka olet, Holly ajatteli ja yritti olla näyttämättä tunnemyrskyä, joka hänen sisällään paraikaa riehui.
Artemis katsoi häntä uteliaasti ja kohotti kulmiaan.
Holly huokasi syvään.
“Minä olen katsos ammatiltani sairaanhoitaja, ja osaan käsitellä murtuneita neniä, kuhmuja ja sen sellaista”, hän sanoi liukkaasti, vältellen Arteemiksen katsetta.
“Hienoa. Olisitko siinä tapauksessa ystävällinen ja hieroisit hiukan selkääni?” Artemis sanoi kasvot peruslukemilla. Hän oli päättänyt hiukan testata naista, sillä hän ei uskonut tämän olevan sitä, mitä hän väitti olevansa.
Holly nielaisi.
“Eikö henkivartijasi ala olla jo huolissaan sinusta?” Holly kysyi vaihtaen kätevästi puheenaihetta. Sekunti myöhemmin hän tajusi mitä oli möläyttänyt ja olisi halunnut vajota takaisin kotiinsa maan alle.
Artemiksen otsa rypistyi. Sitten hänen ilmeensä kirkastui ja ilkikurinen hymynpoikanen kohosi hänen huulilleen.
“Komisaario Short, siitä on vähän aikaa, kun olemme viimeksi tavanneet. Tiesin, että tunnistin sinut jostain”, Artemis sanoi ja kätteli Hollya suureellisesti.
“Kai sitä on turhaa enää näytellä, etten tunne sinua, Fowl”, Holly sanoi näytellen välinpitämätöntä ja yrittäen hillitä väristyksiä, joita Artemiksen kosketus aiheutti hänessä. Hän liu’utti hitaasti hologrammiprojektorin pois sormestaan.
Artemis ei voinut olla katsomatta keijun kauniita silmiä ja kuulasta kullanruskeaa ihoa.
“Mukava nähdä taas, vaikka eihän viime kerrasta ole kauaakaan”, Artemis sanoi ja Holly virnisti.
“Komisaario, on todella epäsopivaa väijyä toisten ikkunoiden takana, kun nämä vaihtavat vaatteitaan”, Artemis sanoi mukamas ankarasti.
Artemiksen paljas selkä välähti taas Hollyn mieleen, mutta tämä työnsi kuvan päättäväisesti pois ja irrotti kätensä Artemiksen omasta.
“Minä saan käsittääkseni tehdä mitä tahdon, eikä sinulla, savipoika, ole siihen mitään sanomista. Sitä paitsi mistä tiesit, että se olin minä?” Holly sanoi virnistäen.
“Se ei ole nyt tärkeää. Tiedätkö missä matkapuhelimeni on? Minun pitäisi ottaa yhteys Butleriin”, Artemis sanoi katsahtaen yöpöydälle, mutta puhelinta ei näkynyt.
“En ole nähnyt”, Holly vastasi rehellisesti.
“Minä voisin kuitenkin viedä sinut kotiin, kun minulla on siivetkin”, Holly ehdotti hiukan liian nopeasti.
Artemis kohotti kulmiaan, mutta pian hänen kasvoilleen kohosi ensimmäinen aito hymy moneen vuoteen.
“Sovittu, sinun lisäksesi olenkin kaivannut ainoastaan lentämistä. Ja se on entistä mukavampaa jos ei satu olemaan hengenvaarassa”, Artemis sanoi huolettomasti.
Mitä minä oikein päästin suustani? Sanoin ikävöineeni häntä! Artemis ajatteli ja hänen sydämensä alkoi hakata nopeammin. Onneksi Holly ei näyttänyt huomanneen.
Syvällä sydämessään Artemis tiesi sen olevan totta, - hän oli kaivannut Hollya - mutta ei ollut aivan vielä valmis myöntämään sitä kenellekään. Ja noin vain hän oli möläyttänyt asian. Hollylla oli selvästi kummallinen vaikutus häneen.
Holly jätti Artemiksen yksin huoneeseen vaihtamaan rähjääntyneet vaatteensa ehjiin ja puhtaisiin. Itse hän meni kaivamaan siipensä ja muut varusteet esiin. Ajatukset kieppuivat hänen päässään, kuin väkivaltainen pyörremyrsky.
Minä välitän Artemiksesta enemmän kuin pitäisi, nalkutti hänen järkeilevä puoliskonsa. Enkä välitä, toinen puoli väitti vastaan. Molemmat hiljaa! Holly ärähti ajatuksilleen ja ne vaikenivat. Tosin se oli useimmiten lyhytaikaista.
“Valmiina lähtöön?” kuului Artemiksen ääni aivan hänen takaansa. Hollyn sydän hypähti, kun hän kääntyi katsomaan poikaa.
“Aina”, hän vastasi katsoen Artemiksen upottavan sinisiin silmiin. Sitten hän laittoi siivet selkäänsä ja peitti Artemiksen naamiointipressuun.
He kävelivät parvekkeelle peräkanaa, sillä Artemis oli valjailla kiinni Hollyssa, jotta ei putoaisi lennon aikana. Holly käynnisti siipensä ja niin he nousivat siniselle taivaalle.
“Upeat näköalat”, Artemis ihasteli kun he lensivät maaseudun yli kohti Fowl Manoria. Ainoastaan hänen hitusen vihertävät kasvonsa paljastivat lentopahoinvoinnin.
Holly naurahti.
“Voit oksentaa sitten kun laskeudumme”, hän hymähti Artemikselle.
Artemis mulkaisi häntä laittaen käden suunsa eteen.
“Sinusta tämä on varmaan hauskaa”, hän sanoi syyttävästi Hollylle, joka naureskeli hiukan.
“Niin onkin, mutta jos sinä nyt oksennat, niin nuo lampaat tuolla alhaalla joutuvat kärsimään”, Holly vastasi vilkaisten kalvennutta Artemista.
“Minä en oksenna”, Artemis mutisi pidellen tiiviisti kättä suun edessä.
Holly nauroi.
“Sehän nähdään”, hän sanoi ja pyörähti pari surmansilmukkaa. Artemis yökkäsi.
Pian he olivatkin jo Fowl Manorin pihassa ja Artemis yritti irrottaa itseään valjaista. Hän näpräsi keskittyneesti lukkoa, mutta pahoinvointi vaati kai veronsa, sillä hän ei saanut sitä auki.
“Annas kun minä avaan sen”, Holly sanoi. Artemis kääntyi, mutta hänen lentomatkasta vetelät polvensa pettivät ja hän kaatui selälleen nurmikolle vetäen Hollyn mukaansa.
Holly nauroi hysteerisesti maatessaan melkein Artemiksen päällä ja ihmetteli mikä häntä vaivasi. Hänellä ei ollut moneen vuoteen ollut niin hauskaa.
Artemis katsoi häntä hitusen kummeksuvasti ja Holly huomasi, miten tämän katse lipui hitaasti hänen huulilleen. Holly tajusi äkkiä tuntevansa Artemiksen sydämenlyönnit rintaansa vasten. Molempien hengitys oli kiihtynyt monella pykälällä.
Holly nautti tunteesta täysin siemauksin, vaikka tiesikin, että se mitä hän teki, oli väärin. Artemis nosti hiukan päätään.
Äkkiä Artemis tajusi mitä oli tekemässä ja nousi istuma-asentoon. Niin paljon, kuin hän halusikin… - ajatus oli parasta tappaa heti alkuunsa, se oli väärin. Todella väärin. Artemis riuhtaisi katseensa irti keijusta.
“Sinun piti irrottaa nämä”, hän sanoi välinpitämättömästi nykien valjaitaan.
Holly kohotti katseensa Artemiksen silmiin, etsien niistä jotakin tunnetta, mutta turhaan. Pojan katse oli yhtä tyhjä kuin posliininukella. Holly kohotti hitaasti kätensä ja irrotti valjaat.
“Minun pitäisi varmaan lähteä”, hän sanoi ja yritti tavoittaa Artemiksen katsetta, mutta poika tuijotti itsepintaisesti maahan.
Juuri, kun Holly lähdössä lentoon, Artemis tarttui hänen käteensä.
“Vähän kliseistä, mutta kiitos kun pelastit henkeni”, Artemis sanoi hymyillen vilpittömästi.
“Ei ollut ensimmäinen kerta, eikä takuulla viimeinenkään”, Holly sanoi, veti käden lippaan ja pakotti itsensä lähtemään, ennen kuin heittäytyisi Artemiksen kaulaan.
Artemis jäi kotinsa pihalle katsomaan haikeana Hollyn perään, vaikkei oikeasti edes nähnyt tätä. Hetken kuluttua hän tajusi, että oli edelleen naamiointipressun peitossa.
“Kiitos, Holly. Tälle tulee varmasti vielä käyttöä”, hän kuiskasi tyhjälle taivaalle.