Hetken huokaus humalluttaa (Blaise/Neville) K-11

[Nici]

Title: Hetken huokaus humalluttaa
Author: Minä vain eli Nici
Beta: Sansku vilkaisi. (:
Disclaimer: J.K. Rowling omistaa hahmot ja paikan, joilla minä tykkään leikkiä ilman toivoakaan tienesteistä.
Pairing: Blaise/Neville
Genre: Fluffy, vaikkei hattaraksi asti. Ripaus draamaa.
Ikäraja: K-11
Summary: Neville livautti Blaiselle vaivihkaisen viestin.

A/N: Ajattelinpas niputtaa kasan haasteita jälleen kerran yhteen. Lopputulos on tällainen, koska kumpikaan hahmoista ei suostunut tottelemaan minua, vaan molemmat alkoivat elää ihan omaa elämäänsä. Tämä siis osalllistuu Rare10:n, Slash10:n, Vaihda genresi -haasteeseen ja FF100:n sanalla 011. Punainen
//Otsikosta pakko pistää kiitosta niiina:lle, joka ehdotuksillaan tietämättään työnsi minut oikeaan suuntaan.
//Vehka:lle sitten taas kiitoksia kirjoitustensa inspispotkuista ja Nevilletietoudesta.
Pus molemmille!



Hetken huokaus humalluttaa


Neville seisoi tähtitornissa iltahämärän punertamassa kevätilmassa. Hän oli nojannut molemmat kyynärpäänsä lasittoman ikkunan alapienalle ja painanut poskensa kämmeniinsä. Punertava taivaanranta näytti niin kauniilta karua metsää vasten. Huokaus henki tornin kivisistä seinistä hiljaisena puhalluksena.

Neville kääntyi hätäisesti ympäri kuultuaan askelia portaikosta.
"Sinä tulit", hän sopersi lehahtaessaan punaisemmaksi kuin kaulahuivinsa, kun tumma, roteva poika asteli laiskasti tornin poikki.
"Niin tulin."

Blaise maisteli sanojaan, eikä voinut olla tiiraamatta punastunutta rohkelikkoa hieman kieroilla silmillään alta kulmien. Neville tuijotteli nieleskellen kenkiään ja etsi kurkkuun kadonnutta kieltään. Hän tunsi Blaisen katseen kuumottavissa kasvoissaan ja pakottautui suoristautumaan nojaten takanaan olevaan seinään.

"Miksi sinä tulit?" Neville kysyi hiljaa ja rohkeni kurkistamaan vastapäätä seisovan pojan kasvoja.
"Sinä pyysit", kuului välitön vastaus, kun Blaise astui askeleen verran lähemmäs. "Minusta se kuulosti mielenkiintoiselta", hän jatkoi astuttuaan hiljaisuudessa uuden askeleen kohti Nevilleä.
"Minä kuulostin mielenkiintoiselta?" Neville yritti naurahtaa sanoilleen, mutta onnistui vain yskäisemään hermostuneena. Hän puristi hikisiä käsiään nyrkkiin, sulki silmänsä, yritti koota ajatuksiaan, kun Blaise astui vieläkin lähemmäs ja seisoi enää metrin päässä.

"Niin", Blaise totesi kuin olisi puhunut säästä ja katseli päästä varpaisiin tutisevaa rohkelikkopoikaa uteliaan kiinnostuneena pää hassusti kallellaan.
"Mikä sinua nyt noin hermostuttaa?" hän kysyi hitunen huvittuneisuutta äänessään ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen.

Pakokauhu alkoi levitä hitaasti, mutta varmasti pitkin Nevillen tanakkaa vartaloa, eikä hän kyennyt vastaamaan. Kieli tuntui äkkiä aivan liian suurelta hänen suuhunsa.
"Pelkäätkö minun kiroavan sinut?" Blaise kysyi hiljaa hivuttauduttuaan melkein kiinni Nevilleen. Hän tarttui pitkillä sormillaan toista leuasta ja nosti tämän kasvot itseään kohti.

Neville katsoi kauhuissaan tummiin, varjoisiin silmiin, näki melkein sieluun asti, ja häneen iski järjetön halu juosta niin pitkälle kuin ikinäkään kykenisi. Mitä Merlinin nimeen hän oli ajatellut?
"E-en", Neville valehteli, muttei saanut käännettyä katsettaan pois. Blaisen silmissä oli jotain pelottavan lumoavaa.
"Sinä huijaat", Blaise henkäisi hänen korvaansa nojauduttuaan liian lähelle. Nevillen polvet löivät loukkua, eikä hän lopulta enää kyennyt pitämään itseään pystyssä vaan valui lattialle Blaisen jalkojen juureen.

Neville ei ollut enää kykeneväinen avaamaan suutaan ollenkaan. Tuntui lähinnä siltä kuin joku olisi loitsinut ikitarttumistaian hänen huultensa väliin.
"Ehkä sinun onkin parempi istua", Blaise hymähti rojahtaessaan Nevillen viereen tornin lattialle. Hiljaisuutta rikkoi vain Nevillen pingoittunut pihinä, hulluna hakkaava sydän ja Blaisen tasaisen rauhallinen hengitys, joka huurusi kevyesti jo kylmenneessä illassa.

He istuivat puhumatta ikuisuuden. Siltä Nevillestä ainakin tuntui. Hän oli kiusallisen tietoinen kylkeään vasten painuneesta lämpimästä käsivarresta.
"Onko se totta?" Blaise kuiskasi, kun huomasi Nevillen hieman rauhoittuneen ja käänsi katseensa käsistään tämän kasvoihin.
"Mi-mikä?" Neville vinkaisi vaisusti, vaikka varsin hyvin tiesi, mistä Blaise puhui. Hänen hengityksensä tiheni uudelleen pinnalliseksi hengenhaukonnaksi, kun katseet kohtasivat ja Blaise liikahti vieläkin lähemmäs.
"Että pidät minusta", kuului vaimea vastaus ja Neville oli varma, että hänen kylkiluunsa pirstoutuisivat, kun sydän takoi niihin tahtia koko voimallaan. Veri kohisi hänen korvissaan, kun Blaise kumartui niin iholle kuin pääsi ja nosti kätensä hänen poskelleen. Nevillen silmissä sumeni, kun Blaise käänsi hänen kasvonsa uudelleen itseään kohti, mutta painoi tällä kertaa huulensa hänen suulleen.

Euforinen tunne levisi kihelmöiden Nevillen jokaiseen raajaan hänen takertuessaan Blaiseen kuin hattara sormiin kesäkuumalla. Ohikiitävän hetken Neville ei tuntenut pakokauhua, eikä tahtonut enää juosta pakoon. Hän tahtoi vain olla siinä, unohtua tähän ikuisiksi ajoiksi, ja juuri kun heidän suudelmansa olisi syventynyt vielä piirun verran lisää, Blaise irtautui.
"Otan tuon myöntävänä vastauksena", hän hymyili, mutta Neville tunsi vain hänen kämmenensä poskeaan vasten, pitkät pehmeät sormet korvansa takana ja kuumottavat huulensa.
"Sitä se onkin", Neville sai sanotuksi ja keräsi kaiken toivonsa lisäksi rohkeutensa kiertäessään kätensä Blaisen niskaan ja vetäessään hänet uudelleen kiinni itseensä.

Suudelman lomassa Blaise kaatoi Nevillen kevyesti kivilattialle ja painautui puoliksi hänen päälleen upottaen reitensä hänen jalkojensa väliin. He kieriskelivät ja kihnuttivat toisiaan kunnes lopulta purkautuivat kaapuihinsa. Neville huokaili Blaisen kaulaan, kun he makasivat sylikkäin kovalla kivellä. Blaise oli kiertänyt kätensä tiukasti hänen ympärilleen urahdeltuaan hiekanvärisiin hiuksiin nautintoaan.

Jostain syystä Nevilleä hävetti julmetusti. Hillitön halu pinkoa pakoon oli alkanut nostaa päätään kaiken sen liimaantuvan tahmeuden keskellä, kun hän tajusi mitä juuri oli tapahtunut. Blaise huomasi hänen levottoman liikehdintänsä, muttei irroittanut otettaan.
"Päästä irti", Neville henkäisi ja tunsi, kuinka häpeän kyyneleet polttivat hänen silmiään. Miksi hänen piti aina kuvitella liikaa?
"En", Blaise sanoi hiljaa, mutta varmasti ja piti kiinni lujempaa. Nevillen kasvot kuumottivat syvällä hänen kaulassaan.
"Päästä", Neville hädin tuskin kuiskasi ja tunsi koko kehonsa tärisevän, kun kyyneleet alkoivat tanssinsa hänen poskillaan, leuallaan, Blaisen kaulalla. Blaise höllensi otettaan, muttei päästänyt irti.
"En", hän sanoi uudelleen, liu'utti toisen kätensä Nevillen hiuksien kautta tämän poskelle ja painoi huulensa pehmeästi hänen suupieleensä.

He makasivat siinä vielä puolenkin tunnin kuluttua, kun Neville oli viimein uskonut, ettei hänellä ollut mitään hävettävää. Blaise oli saanut hänet vakuutettua, ettei tahtonut hänelle pahaa millään muotoa. Neville pyöritteli hajamielisesti Blaisen niskahiuksia sormiensa ympärille Blaisen hyväillessä hänen selkäänsä. Kello lähenteli jo yhtä yöllä, kun he viimein nousivat ja lähtivät omiin saleihinsa nukkumaan.

Viimeinen vaihdettu katse kieli ymmärrystä ja tuskaa siitä, ettei kukaan saisi ikinä tietää. He elivät enää toisilleen.

[Jeeetu]

Awwws tää oli ihana ihana ihana <333. Oikeesti, ihan sairaan hyvä. Neville ja Blaise sopi hyvin toisilleen. Ois voinu olla enemmänkin suudelmia. Ihanaa kuvailua. Mulle tais tulla just uus lempiparitus. Neville oli kyllä tosi suloinen tossa alussa ja Blaise oli tollanen rohkea Lisää ficcejä tällä parituksella kiitos. Tuli kyllä suru puseroon, kun tää loppu.

[Nici]

Maww: Kiitos kovasti kommentistasi ja kehuistasi! Blaise/Nevillen tulevaisuudensuunnitelmista en tiedä, mutta voi olla että joskus innostun tästäkin rareparista vähän enemmän. Blaise kun on niin rakkaus omasta mielestäni, ja Neville on tuollainen lutunen arkailija.
Vielä kerran kiitoskiitos! Tuntuu hassulta ajatella, että juuri mun ficcini ansiosta olisit saanut uuden lempiparituksen.

[Kaarne]

Minun on pitänyt tätäkin kommentoida jo noin satamiljoonaa vuotta, mutta en ole sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi. No, nyt sen sitten viimeinkin teen.

Neville/Blaise on yksi minunkin suosikeistani slashin puolella ja tässä ficissä pariskunta oli varsin herttainen. Ihanaa myös, että Nevillen hiukset olivat canonin mukaisesti hiekanruskeat eivätkä tummat, kuten ne useimmissa ficeissä tuppaavat olemaan. ♥

Blaise oli minusta tässä aika lailla oma itsensä, röyhkeä ja hieman päällekäyvä ja itsevarma. Olisin ehkä kaivannut vähän myös sellaista pientä ilkeyttä ja pistävyyttä, jonka itse yhdistän Blaiseen, mutta ehkä sitä olisi ollut vaikea sisällyttää tällaiseen fluffyiseen ficciin. Nevillekin oli arkuudessaan ja kömpelyydessään ja epävarmuudessaan tosi söpö, mutta häneen taas olisin kaivannut sitä rohkeampaa ja urheampaa puolta, joka sieltä syvemmältä kyllä löytyy, onhan poika kuitenkin rohkelikko. Lisäksi olisin mielelläni kaivannut vähän enemmän taustoja ja perusteita kaksikon päätymiselle yhteen. Miksi Blaise kiinnostui Nevillestä, entä miksi Neville Blaisesta? Canonissahan näiden kahden suhteelle ei oikein kauheasti ole perusteita ja siksi perusteluita olisi mielenkiintoista lukea.

Kokonaisuutena fic oli minusta kuitenkin hyvin herttainen ja juuri sellainen hyvänmielenfic, jota katkeransuloinen loppu oivallisesti täydensi. Söpöä nuoruusrakkauden huumaa ja lattialla kieriskeleviä poikia ja suutelemista ja iih, kyllähän tästä on pakko tykätä.

[Funtion]

Ah, onneksi tuo otsikko päätyi tuollaiseen muotoon! Sainkin tästä kivasti viimeisen ficin alliteroivat otsikot -terttuuni. Ilman sitä olisin tuskin päätynyt lukemaan tätä (koska rareparitukset ei oo mun suosikkeja.)

Hiljaisuutta rikkoi  vain Nevillen pingoittunut pihinä, hulluna hakkaava sydän ja Blaisen tasaisen rauhallinen hengitys, joka huurusi kevyesti jo kylmenneessä illassa.
Yksi välilyönti on lipsahtunut tuonne liikaa, tuonne noin, rikkoi-sanan perään. Ja btw, tämä lause on ihana!

He istuivat puhumatta ikuisuuden
Mun kielikorvani käänsi päätään, kun luin tän. Kuulostaa jotenkin hassulta. Puhumatta ikuisuuden? Eikö sen kuuluisi olla puhumatta ikuisuuteen?

Nevillen silmissä sumeni, kun Blaise käänsi hänen kasvonsa uudellen itseään kohti, mutta painoi tällä kertaa huulensa hänen suulleen.
Uudelleen, ei uudellen.

Oh vau, oli varmaan ensimmäinen ajatus, joka mulle tuli tämän luettuani. Herranjestas, sä sait mut pitämään tästä parituksesta! Ja Blaisesta! Mä pidin erityisesti siitä, miten ihanan kömpelö Neville oli, miten sen ajatukset oli aikaan, paikkaan ja tapahtumiin sopivia ja miten Blaise oli juuri sellainen kuin sen voisi kuvitellakin olevan. Ehkä hieman hassulta kuitenkin tuntuu, Neville ja Blaise, mahdotonta, mutta lopun viimeiset sanat sai mut vakuuttumaan siitä, ettei se nyt ihan täysin mahdotonta ole:
Viimeinen vaihdettu katse kieli ymmärrystä ja tuskaa siitä, ettei kukaan saisi ikinä tietää. He elivät enää toisilleen.

Mua ois suorastaan inhottanut, jos lopussa olisikin annettua toivoa jostain vuosisadan suuresta rakkaustarinasta. Onneksi et tehnyt niin.

Mun sisäinen realisti (on muuten turhauttaa olla realisti, sillä realistina ei aina välttämättä nää metsää puilta) kyllä mietti samaa kuin Nevilla: miksi Blaise kiinnostui Nevillestä, miksi Neville kiinnostui Blaisesta? Ne hädin tuskin on koskaan puhunut toisilleen… mut, ei aina kaiken tarvi olla selkeää. Ei mua sinänsä häirinnyt tuo. Jos tämä olisi pidempi ficci, niin sitten kyllä napisisin tuosta pohjustamisesta.

Lempparikohta oli ehdottomasti toi lopun viimeiset repliikit: päästä irti, en, päästä, en. Oli hyvä, ettei sen jälkeen enää sanottu enempää.

Mä pidin tästä luultavasti näinkin paljon sen takia, että olit upeasti kuvaillut Nevilleä ja sen tunteita, niihin pystyi hyvin samaistumaan. Kiitos tästä!

[puhpallura]

ooooi tosi söpöä :3
ihan uus paritus miulle, mutta tykkäsin
lisää tälläista kiitos :>