Title: Mun iskä on supersankari
Author: creep
Rating: S
Genre: lapsuushöpöyttä, angstia pikkusen
Disclaimer: Minun poijjat. (8
Pairing: Ei ole
Summary: Tytöt eivät tykänneet Kaaprosta, koska se kiusasi niitä. Pojat eivät tykänneet Kaaprosta, koska se suuttui, jos hävisi, koska se ei pelannut reilusti, vaan kampitti muita. Noel ei tykännyt Kaaprosta, koska se pelotti Noelia. Noel ei halunnut istua Kaapron vieressä. Tai olla kaveria. Mutta Noel ei uskaltanut sanoa opettajalle vastaan, joten Noel sanoi: ”Okei.”
A/N: Lisää Kaaproa ja Noelia? Kyllä! Näissä molemmissa pätkissä pojat on about 10-vuotiaita. Ekan kirjotin joskus viime vuoden puolella, kun halusin päästä taas Kaapron pään sisälle ennen ku aloin näist pojista Nanowrimoo kirjotteleen. Toisen kirjotin tässä yks ilta, koska halusin kirjottaa jotain Noelin näkökulmasta ja koska jostain syystä tuo kuuluisa kirjasta-päähän-kohtaus tuntuu toistuvan koko ajan, niin oli sit ihan pakko sekin kirjottaa, koska selvästi halusin! Ja anteeks näitten mun tarinoitten mahtavat nimeämistaidot... Ja nää kaks pätkää ei oikeastaan liity toisiinsa pahemmin, mutta päätin nyt laittaa nää samaan syssyyn. ^^'
1. Kaapro
Kaapro istui usein eteisessä, lipaston päällä. Siitä näkisi heti, jos joku tulisi. Jos isä tulisi. Kaapro istui lipaston päällä joka päivä, odotti. Isä ei koskaan tullut. Äiti sanoi, että Kaapron pitäisi mennä ulos, leikkiä kavereiden kanssa, tehdä läksyjä. Kaaproa ei huvittanut. Ei ennen kuin isä tulisi. Isä oli luvannut…
Äiti näytti aina väsyneeltä ja vanhalta. Pikkusiskot kiljuivat ja heittelivät aamuisin puuroa ympäri keittiötä. Kaapro mökötti usein. Kukaan ei huomannut häntä koskaan! Opettajakin aina vain suuttui, kun Kaapro ei ollut tehnyt läksyjä. Suuttui, kun Kaapro kiskoi tyttöjä leteistä. Se vain antoi vietäväksi äidille lappuja, Kaapro teki niistä lennokkeja, katsoi niiden syöksylaskuja maahan. Kiipesi puuhun ja onnistui murtamaan jalkansa pudotessaan. Äiti huokaisi raskaasti ja Kaaprolle tuli syyllinen olo.
”Kuule, Kaapro… rakas. Isä ei tule takasin. Ja hyvä niin. Me pärjätään kyllä.”
Ei Kaapro halunnut pärjätä ilman isää. Kuka sitten saisi tytöt hiljaisiksi, kikattamaan? Kuka sitten tekisi Kaapron kanssa miesten hommia, lähtisi kalastamaan ja korjaisi autoa? Kuka sitten pussaisi äitiä ja silottaisi kurtistuneet kulmat pois? Koulussa Kaapro nukkui pää pulpetilla. Noel yritti töniä häntä hereille, Kaapro suuttui ja otti matikan kirjan, löi sillä Noelia päähän. Opettaja piti Kaaprolle puhuttelun ja antoi taas lapun kotiin. Äidin silmät tapittivat Kaaproa väsyneinä, Kaapro tuijotti varpaitaan äidin huokaistessa syvään.
Yhtenä päivänä, kun Kaapro tuli kotiin koulusta, hän kuuli tutun äänen keittiöstä. Isä. Kaapro juoksi keittiöön ja huusi ”Isä, isä, isä!” ja tarrautui käsivarteen. Isä pörrötti hänen hiuksiaan ja Kaapro oli onnellinen, kamalan onnellinen, alkoi pulputtaa kuin papupata, kertoi ilkeästä opettajasta, tyhmistä luokkakavereistaan, Noelista, joka oli saanut Kaapron kirjasta, puhui onkimisesta ja autosta ja siskoista ja äidistä ja kaikesta ja –
”Rauhotus nyt vähän, muksu. Vedä henkeäkin välillä.”
Kaapro virnisti, rako etuhampaiden välissä näkyi. Koska isä sanoi niin ja nosti hänet ylös.
”Ohhoh, sähän kasvat koko ajan… oot kohta mua pidempi.”
Kaapro nauroi ja sanoi, ettei kukaan voisi olla isää pidempi, isä oli jättiläinen. Vilkaisi äitiä, joka tuijotti heitä oudosti, silmät punaisina. ”Isä… et kai sä mene pois taas?” Tuli hiljaista.
Kaapro nielaisi ja isä laski hänet alas, huokaisi, kyykistyi Kaapron eteen.
”Kuule, Kaapro”, hän aloitti, kuten äitikin aina, aina kun jotain vakavaa oli luvassa, Kaapro ei pitänyt siitä yhtään.
”Mun pitää.” Kaapro puri huultaan, poskiaan. Ei itkisi.
”Miksi?”
”Kaapro pieni, se on parasta”, äiti sanoi hiljaisella, itkuisella äänellä. Kaapro puisteli päätään kiivaasti. Ei itkisi.
”Äitis on oikeassa… isän täytyy lähteä, mutta kunhan kaikki selviää, otan sut mun luokse asumaan, jookos?”
Ei Kaapro halunnut isän lähtevän. Ei halunnut asua isän kanssa. Halusi asua äidin ja siskojen ja isän kanssa, kuten aina ennenkin. ”Miten äidin ja Minjan ja Kaislan sitten käy?” Isä hymyili jotenkin surullisesti.
”Kyllä ne pärjää, ne on vahvoja… vai mitä?”
”Ei.” Kaapro ja isä vilkaisivat äitiä ja Kaapro melkein jo toivoi, että äiti oli samaa mieltä hänen kanssaan, ei antaisi isän lähteä enää mihinkään, ei tytöt ja äiti olleet tarpeeksi vahvoja, isä oli.
”Kaaproa sä et vie.” Isän ilme tummeni ja Kaaprolla oli levoton olo vanhempiensa välissä.
”En mä oo viemässäkään. Musta olisi vain hyvä, että Kaapro olisi mun kanssa, se on kuitenkin poika…”
Muutoin Kaapro olisi ollut onnessaan, koska isä halusi hänet, mutta silloin… se ei vain tuntunut hyvältä. Ja minne isä oli häntä viemässä? Miksi?
”Sulla on kaksi tyttöäkin, jotka tarvitsee sua!”
”Mä tiedän! Mutta ne on niin pieniä, ne tarvitsee äitiä. Kyllä ne voi mun luona käydä, tulla mun luokse, jos haluavat sitten kun ovat isompia…” Äiti puisteli päätään ja niiskaisi.
”Et sä välitä niistä ollenkaan…” Kaapro katseli isän kasvoja, jotka muuttuivat vihaisiksi. Pelotti.
”No jumalauta, onko ihmekään?! Kun en mä edes tiedä, onko ne mun kakaroita saatana!” Äiti purskahti itkuun.
”Miksi sä aina vain tuota samaa?! Mennään vaikka DNA-testeihin, sun lapsia ne on ja tulee olemaan! Mikset sä voi uskoa?!” ”No on kuule molemminpuolista tää epäily tässä suhteessa!”
Äiti pyyhki silmiään ja Kaapron sydän hakkasi kahtasataa, rintakehässä kivisti. Ei äiti ja isä saaneet tapella, ei vain saaneet! Mistä ne edes tappelivat? Isä ei välittänyt Minjasta ja Kaislasta? Miksi äiti sanoi niin?
”Sillä erotuksella, että mä tiedän… mä tiedän! Jos olisikin ollut vain yksi ainoa kerta, yksi ainoa ihminen… mutta ei…”
Isä tuijotti äitiä vihaisena hetken, ennen kuin marssi pois keittiöstä.
Kaapro seisoi hetken paikallaan, vilkaisi äitiä, joka itki ja juoksi sitten isän perään. Isä yritti hymyillä, mutta suupielet olivat jähmeät. ”Kaikki järjestyy. Ollaan vaan mä ja sä. Isä ja poika.” Kaapro tuijotti isää hetken.
”Miksi sä lähdet? Miksi sä laitat äidin itkemään?” Isä oli hiljaa hetken, näytti vakavalta.
”Niin se vaan joskus menee… kyllä sä ymmärrät, kun oot isompi.”
Kaapro oli hiljaa hetken, tuijotti isän tuttuja ja turvallisia kasvoja. Puisteli päätään. ”En mä usko.” Isä huokaisi.
”Niin se vaan on, Kaapro. Varmasti sulla on kavereita, joiden äidit ja isät ei ole enää yhdessä… me ajatellaan vain sun ja siskojes parasta tässä.” Kaapro puisteli päätään.
”En mä usko. Et sä ajattele.” Isä laittoi kätensä Kaapron olkapäille.
”Niin… niin. Sä olet fiksu kersa, Kaapro. Mä oon ylpeä susta. Vaikka mä en sun siskojas hirveästi ajattelekaan, niin sä oot mun poika, mun lapsi. Susta mä tykkään. Mieti sitä.” Kaapro puristi kädet nyrkkiin.
”Mä en tykkää susta. Sä saat äidin itkemään… ja tytöt.”
Äiti, pyyhkimässä silmiään, kun luuli, että tytöt ja Kaapro olivat jo nukkumassa. Minja ja Kaisla itkemässä illalla olohuoneessa mä haluan isin! Isä huokaisi, kulmat rypistyivät, kuten aina, kun joku ärsytti isää.
”Hyvä on sitten.” Ja seuraavaksi isä kääntyi, astui ovesta ulos. Eikä Kaapro enää koskaan istunut lipaston päällä odottamassa. Eikä Kaapro enää koskaan odottanut isää.
***
2. Noel
Noel katsoi, kun muut nauroivat, ottivat reppunsa ja kiitivät luokasta. Koulu loppui, kaikki olivat innoissaan, pojat suunnittelivat, että menisivät pelaamaan jalkapalloa, tytöt kyselivät toisiltaan ’ooks mua tänään?’ Ja Noel pakkasi tavaroitaan mahdollisimman hitaasti, kumi, kynä, teroitin penaaliin… eikä sinäkään päivänä kukaan tullut kysymään häneltä ’ooks mua tänään?’
Suurin osa luokasta oli jo käytävässä, Kaapro oli napannut pipon Iisalta, joka juoksi pojan perässä, huutaen: ”Anna se takas!” Kaapro nauroi ja lällätteli. Noel huokaisi, laittoi repun olalleen ja oli jo lähtemässä käytävälle, kun yhtäkkiä opettaja sanoi: ”Noel, mulla olisi vähän asiaa sulle.”
Noel kohotti katseensa ja meni opettajan luokse, peläten pahinta. Mitä jos se antaisi lapun? Olihan Noel ensimmäistä kertaa sinä vuonna unohtanut sen yhden läksyn… se antaisi lapun ja siitä äiti ei tykkäisi yhtään.
”Sinä olet mallioppilas, Noel. Älä kerro muille, että sanoin näin”, opettaja sanoi ja hymyili. Mallioppilas? Noel huomasi itsekin hymyilevänsä. Helpotti, hän ei selvästikään saisi lappua. Mitä äiti sanoisi, kun kuulisi, mitä opettaja oli sanonut?
”Olet varmaan huomannut, että tosin kuin sinä, Kaapro… on melko rasavilli.”
Noel nyökkäsi. Kaikki olivat huomanneet sen. Kaapro oli tuuliviiri, koskaan ei tiennyt, mitä se tekisi tai sanoisi. Jotenkin se, että toiset lapset olivat sellaisia, pelotti Noelia. Ja Kaapro kiusasi aina tyttöjä. Noel oli joskus joutunut Kaapron kanssa samaan ryhmään, Kaapro teki aina vähiten töitä ja Noel eniten.
”Siksi ajattelin, että voisi olla hyvä, jos Kaapron pulpetti tulisi sinun viereesi. Voisit ehkä vähän rauhoitella Kaaproa. Olla kaverina, minusta tuntuu, että molemmat voisitte kaveria tarvita…”
Tytöt eivät tykänneet Kaaprosta, koska se kiusasi niitä. Pojat eivät tykänneet Kaaprosta, koska se suuttui, jos hävisi, koska se ei pelannut reilusti, vaan kampitti muita. Noel ei tykännyt Kaaprosta, koska se pelotti Noelia. Noel ei halunnut istua Kaapron vieressä. Tai olla kaveria. Mutta Noel ei uskaltanut sanoa opettajalle vastaan, joten Noel sanoi: ”Okei.”
Ja opettaja hymyili, kaivoi laatikoitaan ja ojensi Noelille tarran.
”Olet ansainnut tämän.”
Noel ihaili Turtles-tarraansa kotimatkan ajan, mutta samalla häntä huolestutti ajatus siitä, että Kaapro tulisi istumaan hänen vieressään huomisesta lähtien, niin opettaja oli sanonut. Kotona äiti kysyi, miten koulussa oli mennyt. Noel mietti hetken, kertoi sitten siitä, kuinka opettaja oli sanonut häntä mallioppilaaksi, jätti kertomatta, että Kaapro tulisi istumaan hänen viereensä. Äiti oli niin ylpeä, että antoi Noelille kaksi euroa, vaikka Noel oli jo saanut viikkorahansa. Noel laittoi kolikon säästöpossuun ja kuten aina, silläkin kertaa hän heilutti sitä, se tuntui painavalta.
Seuraavana aamuna opettaja ilmoitti uudesta istumajärjestyksestä. Koko luokka puhkesi valituksiin, kun opettaja sanoi, että määräisi paikat itse. Kaikki paitsi Noel, joka oli hiljaa ja katsoi, kun Kaapro kiskoi Jenni-Maria letistä. Opettaja piirsi uuden järjestyksen taululle ja kun se oli valmis, luokassa alkoi kolina ja meteli, kun kaikki ryhtyivät siirtämään pulpettejaan uusille paikoilleen. Noelin paikka ei muuttunut, hän istuisi yhä ikkunarivissä etupenkissä, joten hänen ei tarvinnut siirtyä minnekään. Kaapro oli ainoa Noelin lisäksi, joka istui paikallaan takapenkissä ja oli ristinyt kätensä rinnalleen.
”No, Kaapro, alahan muuttaa”, opettaja huudahti ja hymyili, mutta näytti lähinnä epäröivältä.
Kaapro murjotti vielä hetken, ennen kuin totteli. Noelia jännitti, mahaan sattui, kun Kaapro työnsi pulpettiaan mahdollisimman hitaasti kohti Noelia. Noelin kädet olivat ihan hikiset, kun Kaapro iski pulpettinsa Noelin omaa vasten ja istui alas. Noel vilkaisi poikaa, joka tuijotti häntä.
”Hieno tarra”, Kaapro sanoi sitten. Noel räpäytti silmiään yllättyneenä. Hän ei ollut ikinä kuullut Kaapron sanovan mitään sellaista. Noel vilkaisi Turtles-tarraansa, joka oli hänen pulpetillaan. Hän ei ollut vielä keksinyt, mihin laittaisi sen. Noel yritti keksiä, mitä sanoisi Kaaprolle vastaukseksi, ei ehtinyt sanoa mitään, sillä kaikki olivat paikoillaan, tunti alkoi ja Kaapro keikkui tuolillaan koko lopputunnin.
Oli kulunut viikko siitä, kun Kaapro oli muuttanut Noelin viereen. Noel oli yllättynyt, sillä Kaapro ei ollut yrittänyt kampittaa häntä kertaakaan, eikä ollut tökkinyt häntä kynällä, kuten edellistä pariaan, Oskaria. Kaapro vain oli keikkunut tuolillaan niin, että oli taas kaatunut ja pyörinyt niin, että opettaja oli joutunut huomauttamaan asiasta monta kertaa. Kerran, kun opettaja oli taas lukenut heille kirjaa, Kaapro oli kumartunut lähemmäs Noelia, jolloin Noel oli säikähtänyt, pelännyt, että nyt se tökkäisi. Mutta Kaapro olikin kuiskannut: ”Arvaa mitä?”
Noel oli kysynyt: ”No mitä?”
Ja sitten Kaapro oli kertonut, että hänen isänsä oli supermies, joka pelasti maailman joka yö, kun kaikki muut nukkuivat. Kaapro kertoi, kuinka oli löytänyt isänsä supermiesasun ja kun tämä oli saanut tietää, oli hän ottanut Kaapron mukaansa pelastamaan maailmaa yhtenä yönä. Kaapro kertoi, kuinka he olivat antaneet tupenrapinat rosvoille ja pelastaneet kissan puusta. Noel tiesi, että Kaapro satuili, mutta oli hauskaa kuunnella Kaapron innokasta selitystä. Se oli paljon hauskempi kuin tarina, jota opettaja luki.
Kesken Kaapron selityksen, opettaja keskeytti Kaapron sanomalla: ”Jos Kaaprokin olisi hiljaa ja antaisi Noelin keskittyä kuuntelemaan, joohan?”
Kaapro hiljeni ja alkoi tehdä lennokkeja. Ja seuraavana päivänä kesken tunnin Kaapro tönäisi Noelia ja ojensi hänelle jotain pulpetin alla. Noel ojensi kätensä ja katsoi, mitä Kaapro oli siihen pudottanut. Se oli karkki.
”Ei tunneilla saa syödä karkkia”, Noel kuiskasi, tietämättä, mitä hänen pitäisi tehdä. Mitä jos opettaja huomaisi, että hänellä oli karkki? Mitä jos Noel saisi lapun?
”Ei ope näe, laita se suuhun ja imeskele! Jos se kysyy jotain, niin laita se kielen alle”, Kaapro kuiski ja virnisti, näytti kieltään, jonka päällä oli hänen oma, huomattavasti pienempi karkkinsa. Noel vilkaisi karkkia ja sitten opettajaa, joka kirjoitti taululle. Noel henkäisi ja laittoi vaivihkaa kätensä suunsa eteen, sujautti karkin suuhunsa. Se maistui kirpeälle. Ja hyvälle. Kaapro virnisti hänen vieressään ja näytti peukkua ja Noelia kauhistutti ja hymyilytti yhtä aikaa.
Oli välitunti, mutta Noel oli sisällä. Hän oli Kaapron kanssa välituntivuorossa. Mutta Kaapro oli unohtanut, se oli kiitänyt ulos heti, kun välitunti oli alkanut, eikä Noel ollut kerennyt edes huutaa sen perään. Noel pyyhki liitutaulua ja sai idean. Hän meni pulpetilleen ja kaivoi esiin Turtles-tarran, jolle ei ollut vieläkään keksinyt sopivaa paikkaa. Hän laittoi sen Kaapron pulpetille ja jäi odottamaan. Kello soi. Meni hetki, kun käytävästä alkoi kuulua melua, ovi tempaistiin auki ja Kaapro juoksi ensimmäisenä sisään, pitäen kädessään jotain. Nina juoksi hänen perässään ja huusi kyyneleet poskillaan: ”Anna se takas, se on mun!”
Noel puri huultaan, katsoi, kuinka Kaapro nousi tuolilleen seisomaan ja nauroi Ninalle. Noel kohotti varovasti kätensä ja veti Kaaproa hihasta. Kaapro kääntyi vilkaisemaan häntä kysyvänä.
”Anna se takas sille”, Noel sanoi hiljaa, peläten, mitä Kaapro sanoisi. Kaapro ei sanonut mitään, katsoi vain Noelia hetken, kunnes kääntyi ja ojensi Tamagotchiksi paljastuvan esineen takaisin Ninalle ja istui alas. Nina räpäytti silmiään, kyyneleet yhä valuen ja tajusi sitten hämmästyneenä mennä paikalleen. Sitten Kaapro huomasi pulpetillaan olevan tarran ja vilkaisi Noelia. Noel odotti jännittyneenä, mitä Kaapro sanoisi. Mutta Kaapro ei silloinkaan sanonut mitään, hän otti tarran ja länttäsi sen pulpettiinsa ja alkoi sitten tapansa mukaan keikkua tuolillaan.
Eräs matikantunti Kaapro nukkui pulpettiaan vasten. Opettaja kiersi luokassa ja pysähtyi välillä neuvomaan. Kun Noel huomasi, että opettaja alkoi lähestyä heitä, Noel tönäisi hieman Kaaproa, joka huitaisi ilmaa kädellään. Noel tönäisi toisen kerran, kovempaa ja kun Kaapro ei reagoinut, Noel töni tätä enemmän… kunnes Kaapro nosti päänsä, mulkaisi Noelia vihaisena, tarttui kirjaansa ja pamautti sillä Noelia päähän. Kovaa.
”Kaapro! Miksi sinä noin teit?! Pyydät heti Noelilta anteeksi!”
Noel hieraisi päätään, johon sattui. Matikan kirja oli kova, isku oli tehnyt kipeää, mutta Noelia ei edes itkettänyt, koska hän oli liian yllättynyt. Noel ei osannut muuta kuin tuijottaa Kaaproa, joka mulkoili opettajaa. ”En!”
Opettaja näytti suuttuvan. ”Lapun kirjoitan muutenkin, mutta haluatko vielä jälki-istuntoonkin? Pyydä heti anteeksi!”
Kaapro puisteli kiivaasti päätään. ”En pyydä! Kirjota vaikka sata lappua!”
Kaapro nousi ja juoksi käytävään. Koko luokka oli ihan hiljaa.
Opettaja huokaisi raskaasti ja kääntyi katsomaan Noelia. ”Sattuuko?”
Noel puisteli päätään, eikä ymmärtänyt vieläkään, miksi Kaapro oli lyönyt häntä kirjalla.
Opettaja sanoi, että jos alkaisi sattua, Noel voisi mennä terveydenhoitajan luokse. Sitten opettaja meni Kaapron perään ja avustaja yritti turhaan hillitä hälinää, joka luokassa syntyi.
Myöhemmin opettaja puhui koulun jälkeen Noelille Kaaprosta ja selitti, että Kaapro ei tarkoittanut olla ilkeä, Kaaprolla oli vain vähän hankalaa kotona juuri nyt. Noel nyökytteli ja sai uuden tarran.
Noel ei ollut yhtään vihainen, että oli saanut kirjasta päähän. Eikä Noelia ollut edes pelottanut yhtään. Hän ei tiennyt, miten Kaapro uskalsi juosta kesken tunnin ulos luokasta… Noel ei olisi ikinä uskaltanut. Ja olihan Kaapro tarjonnut Noelille karkinkin, joten Noel ei osannut olla vihainen tai surullinen.
Seuraavana päivänä koulun jälkeen Noel tapansa mukaan hidasteli tavaroitaan pakatessaan. Noel epäröi hetken, mutta meni sitten käytävälle, puki ylleen vaatteensa ja juoksi Kaapron perään, joka jo liukui portaiden kaidetta alas. Noel ei ollut nopea juoksemaan, tosin kuin Kaapro, joten Noelilla oli vaikeuksia yrittää saada kiinni Kaaproa, joka juoksi jo porteista ulos. ”Kaapro!”
Poika pysähtyi ja kääntyi, katsoi yllättyneenä Noelia. Noel juoksi Kaapron kiinni ja pysähtyi tämän eteen.
Noelia jännitti taas ja hän pakotti kysymyksen ulos: ”Voitko sä olla mua tänään?”
Kaapro tuijotti Noelia hetken, näytti yllättyneeltä. ”En mä voi, kun pitää pelastaa iskän kanssa taas maailma.”
Noel nyökkäsi ja tunsi itsensä pettyneeksi. Hän oli jo toivonut, että Kaapro sanoisi ’joo’, olisi halunnut kutsua Kaapron luokseen pelamaan Turtlessia. Kaapro lähti jo kävelemään pois, mutta Noel sai sanottua: ”Mulla on Turtles-peli.”
Silloin Kaapro kääntyi ja katsoi häntä hetken.
”Ai jaa. Mikä niistä?”
”Se uusin”, Noel vastasi sydän hakaten.
Kaapro näytti miettivän kunnes sanoi: ”Voin mä sittenkin olla sua tänään.”
”Mutta eikö sun pitäny pelastaa maailma isäs kanssa?”
”No me mennään vasta yöllä.”
Noel nyökkäsi. ”Mennäänkö teille", Kaapro kysyi sitten.
”Joo.”
He lähtivät kävelemään suuntaan, jossa Noel asui ja koko matkan Kaapro kertoi supersankari-isästään ja hyppi puissa ja otti keppejä, leikki että ne olivat miekkoja. Ja Noel kuunteli ja katsoi sivusta ja oli kauhuissaan, mutta samalla hymyili. Kaapro ei ollut yhtään kuten ne muut lapset, joiden kanssa Noel oli leikkinyt ennen kuin oli muuttanut sinne, joutunut vaihtamaan koulua, tulemaan uuteen paikkaan, luokaan, jossa kaikilla tuntui jo olevan kaveri. Noel ei ollut ikinä ennen tavannut yhtä rasavilliä lasta kuin Kaapro. Aluksi se oli pelottanut Noelia, mutta Noel oli huomannut, että Kaapro oli aika hauska, vaikka keikkuikin tuolilla ja kiusasi tyttöjä ja söi karkkia tunneilla, vaikka ei saisi. Toisaalta Noelista oli vain jännää katsoa, mitä kaikkea se keksisi.
Kaapron hyppimistä ja huitomista katsoessaan Noel huomasi ajattelevansa, että ehkä hän sittenkin saisi itselleen kaverin.
