Nimi: Yötyöt
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Fandom: Mentalist
Tyylilaji: Draama
Paritus: Patrick Jane/Teresa Lisbon
Ikäraja: S
Yhteenveto: Ja tuo omat teesi, minä en pidä sitä varastossa.
Vastuuvapaus: En omista Mentalistia enkä saa tästä rahaa.
Haasteet: Valloita fandom -haaste
KK: Tuotantokausien välinen tauko on edelleen julma asia, mutta Vehkan Fandomvalloitushaaste on ihana! Ja samoin on Lils, jonka ansiosta tästäkin tuli taas parempi, kiitos ♥ Ja kommentoida saa :)
Yötyöt
Oli niitä öitä, jolloin kukaan ei nukkunut; kaupungissa oli käynnissä mielenosoitus tai urheilujuhla tai jonkin sortin kulttuuririennot, ja ihmiset juoksentelivat kaduilla enemmän tai vähemmän humalassa ja säädyttömissä asuissa, jotka enimmäkseen koostuivat ei mistään. Suurella joukolla aikaansaatu älämölö piti hereillä nekin, jotka viis veisasivat tuollaisista hulinoista ja yrittivät ihan oikeasti nukkua. Kerrostalojen yläkerroksista heitetyt kukkaruukut ja parvekkeilta alas kaduille kaadetut vesisuihkut eivät hillinneet mekastajia lainkaan – ehkä pikemminkin päinvastoin. Sellaisina öinä Lisbon ei yleensä ollut töissä, sillä järjestyksenvalvojat olivat varautuneet tilanteeseen ja pitivät kuria yllä. Niinpä hän oli yksi niistä, jotka tunkivat tulppia korviinsa, pillereitä poskeensa ja päätään mahdollisimman syvälle tyynyn alle onnistumatta kuitenkaan saamaan unta.
Oli niitä öitä, jolloin puoli kaupunkia nukkui, mutta rikolliset, poliisit, taksikuskit, elokuvien yönäytöksiä suosivat kauhufanit, huoltoasemien ylläpitäjät ja yleisesti ottaen ryypyn tarpeessa olevat ihmiset valvoivat. Ja ihmissudensukuiset tietysti. Sellaisina öinä Lisbon nukkui, mutta monesti heräsi keskellä yötä siihen, että käsky kävi ja oli aika lähteä taas uudelle murhapaikalle.
Oli niitä öitä, jolloin koko kaupunki Lisbonin tiimiä lukuun ottamatta nukkui – tai siltä se ainakin tuntui. Sellaisina öinä Lisbon teki töitä paljon myöhempään kuin olisi pitänyt, ja vaikka hän lopulta lähetti alaisensa petiin, hän itse jäi vielä toimistoonsa pyörittelemään papereita ja ajattelemaan kunnes nuupahti pöytänsä ääreen ja jumiutti niskansa retkottaessaan siinä huonossa asennossa.
Oli niitä öitä, jolloin koko kaupunki nukkui ja kaikki oli rauhallista ja seesteistä, onnellista ja tyyntä myrskyn edellä. Siellä täällä saattoi juosta satunnainen kulkukissa, ja tietenkin joku huumediileri valvoi aina, mutta heidät saattoi kyllä jättää laskuista. Sellaisina öinä Lisbonkin nukkui, syvään ja levollisesti.
Ja sitten oli niitä öitä, jolloin kaikki muut nukkuivat paitsi Lisbon. Tämä yö oli juuri sellainen: Lisbon ei saanut unta, eikä hänellä ollut mitään tekemistä. Kaikki paperityöt hän oli hoitanut jo edellisenä yönä, eikä televisiossakaan ollut mitään katsomisen arvoista. Niinpä nainen ei osannut muuta kuin istua keittiönpöytänsä ääressä hiuksiaan pyöritellen. Pillereitä olisi tietysti voinut ottaa, mutta Lisbon halusi välttää sitä, koska niihin jäi niin helposti koukkuun. Jos hän nyt vain valvoisi aamuun saakka, niin seuraavana yönä varmasti väsyttäisi ja uni tulisi. Mutta ongelma oli edelleen tekemisen puutteessa; kuusi, seitsemän tuntia oli pitkä aika vain istua yksikseen.
”Teresa, tämäpä miellyttävä yllätys”, Jane vastasi kuuden hälytysäänen jälkeen, kun Lisbon lopulta päätyi soittamaan hänelle.
”Oletan, että et nukkunut?” Lisbon kysyi vielä varmuuden vuoksi, vaikka Janen äänestä päätellen hänen olettamuksensa oli osunut oikeaan. Mies puhui hiukan tavallista hiljempaa, mutta silti aivan kirkkaasti.
”Oikein. Missä nyt palaa?” Jane kysyi.
”Täällä”, Lisbon vastasi.
”Missä sinä olet?”
”Kotona.” Lisbon saattoi melkein kuulla, kuinka Jane kurtisti kulmiaan.
”Oletko onnistunut sotkeutumaan epäiltyyn? Taas?” mies kysyi, mutta ei ihan vakavissaan.
”Ha-ha. Ei, mutta minä… Voisitko vain tulla tänne?” Lisbon ehdotti irvistäen. Unettomuus sai aikaan päänsärkyä, ja hän alkoi jo epäillä, oliko soittaminen sittenkään ollut järkevää. Hän kuitenkin kaipasi seuraa tänä yönä, ja vaikka Jane ärsytti häntä joskus, useinkin, niin Lisbon piti hänestä silti.
”Olen jo matkalla”, Jane ilmoitti naurahtaen ennen kuin lopetti puhelun.
Lisbon hymähti katsoessaan mykistynyttä kännykkäänsä, mutta tajusi sitten unohtaneensa sanoa jotain olennaista. Hän kirjoitti nopeasti tekstiviestin, jonka lähetti Janelle.
Ja tuo omat teesi, minä en pidä sitä varastossa.
Viisitoista minuuttia myöhemmin Jane ilmaantuikin. Mies jätti autonsa kadunvarteen ja käveli suoraan sisälle, koska Lisbon oli käynyt jättämässä ulko-ovensa lukon jo valmiiksi auki häntä varten. Hän löysi Lisbonin keittiöstä; tämä istui edelleen pöydän ääressä hiuksiaan näperrellen, mutta kohotti kuitenkin katseensa Janeen tämän astuessa huoneeseen.
”En saanut unta”, Lisbon selitti, koska tuntui tarpeelliselta selittää. Jane kuitenkin vain kohautti olkiaan ja hymyili.
”En minäkään.”
”Et ole tainnut kovin ahkerasti yrittääkään?” Lisbon kohotti kulmiaan Janen puvulle – hänellä itsellään oli sentään flanelliset yöhousut ja löysä t-paita, nukkumiseen tarkoitetut vaatteet, mutta Janen yllä oli samanlainen harmaa puku kuin aina. Lisbon alkoi tuntea itsensä kelvottomasti pukeutuneeksi, mutta sitten hän tuhahti sille ajatukselle. Tämä oli sentään hänen oma kotinsa.
Jane ei vastannut kysymykseen vaan latasi ensin kahvipannun ja laski sitten vettä kattilaan keittääkseen itselleen teetä. Sitten hän istui Lisbonia vastapäätä ja risti kätensä pöydälle.
”No, mitäs tehdään?” hän kysyi katsoen Lisbonia kuin pikkupoika. Kuin he olisivat lapsia yökyläilemässä. Lisbon ei taaskaan tiennyt, pilailiko mies vai oliko hän oikeasti tosissaan.
”Sano sinä. Siksi minä sinut tänne pyysin”, Lisbon sanoi.
”Siksikö?” Jane kysyi ja sai Lisbonin hämilleen.
”Niin. En saanut unta, eikä minulla ollut mitään tekemistä, ja minä…”
Jane naurahti.
”Äh, ole hiljaa”, Lisbon tuhahti, mutta hymyili hänkin.
Teevesi kattilassa alkoi kiehua. Jane nousi ylös ja meni kääntämään levyn pois päältä, mutta ei sitten ottanutkaan mukia ja teepussia vaan jäi seisomaan Lisbonin taakse ja laski kätensä tämän olkapäille.
”Milloin sinä olet viimeksi nukkunut sängyssä?” mies hymähti tuntiessaan, kuinka jäykät ja jumissa hänen hartiansa olivat.
Lisbon ei vastannut. Janen kosketus oli kevyt ja pehmeä, sellainen kuin hänen silmänsä ja äänensäkin. Naisen laskiessa hitaasti viiteen Jane kumartui ja painoi huulensa kevyesti hänen päälakeaan vasten.
”Jane…” Lisbon mumisi.
”Mm?”
”Kiitos kun tulit”, Lisbon sanoi hiljaa ja taivutti päätään taaksepäin. Jane vetäytyi sen verran kauemmas että pystyi katsomaan häntä silmiin. Sitten hän vain hymyili.