Nimi: syvimmät toiveesi
Kirjoittaja: elvira
Genre: twincest, romance, fluff
Paritukset: Fred/George
Diskleimeri: hahmot ja miljöön omistaa J. K. Rowling. minä leikittelen ajatuksilla
Ikäraja: K-11
Varoitukset: insesti
//Upsila muokkasi ikärajan suuremmaksi ja lisäsi insestivaroituksenYhteenveto: miksi George ei suostu paljastamaan Fredille mihin hän oikein katoaa öisin kelmien kartta taskussaan?
A/N: toivottavasti "näkökulman vaihdoksissa" pysyy perässä
olen yrittänyt eritellä niitä vähän eripituisilla riviväleillä. sekavaa.
Syvimmät toiveesiFred hätkähti hereille vuoteessaan. Hän kuunteli kuinka joku liikkui hiljaa yli rohkelikkopoikien makuusalin lattian. Koska yö eli vielä pimeitä tuntejaan Fred ei voinut erottaa edes kulkijan ääriviivoja, mutta tiesi näkemättäkin, ettei se voinut olla kukaan muu kuin hänen kaksoisveljensä.
"George.." poika kuiskasi hiljaa pimeyteen. Ei vastausta.
"George oletko se sinä?" Ei edelleenkään vastausta, vain tuttu pieni kalahdus, kun taikasauva laskettiin puiselle yöpöydälle. Sen jälkeen hiljaisia kahahduksia, kun sängynpylväisiin kiinnitetyt verhot laskettiin eteen, muttei äännähdystäkään vastaukseksi kysymykseen.
"George!" Fred jatkoi jo hieman ärtyneenä. "Mikset sinä vastaa?"
Fred kohottautui vuoteestaan. Puinen lattia tuntui viileältä paljaiden jalkapohjien alla. Poika etsi hetken pimeässä haparoiden taikasauvaansa yöpöydän sekamelskan keskeltä.
"Luuletko, etten muka ole huomannut, että tämä on jo vaikka kuinka mones yö, kun olet hiipparoinut pois tornista kartta mukanasi! Milloin oikein ajattelit kertoa minulle mistä on kyse?" Fred kuiskutti sanansa vihaisesti raottaen veljensä pylvässängyn suljettuja verhoja, jotta pääsisi luikahtamaan niiden välistä vuoteelle.
"Emmehän me ennenkään ole salanneet toisiltamme mitään. Valois", Fredin taikasauva heilahti ja himmeä valo alkoi hohtaa sen päästä.
"George.. Sinähän...sinähän itket", Fred tuijotti suu auki veljensä punoittavia silmiä ja kyyneleistä märkiä poskia, jotka kuitenkin nopeasti katosivat pois näkyvistä.
"Mene pois Fred", kuului Georgen tukahtunut ääni paksun peitteen alta.
"Mutta George, mitä on tapahtunut? Mistä sinä tulet?" Fred kysyi hätääntyneenä sängylle muodostuneelta peitemytyltä.
"Ei yhtään mitään", mytty vastasi. "Minulla on vain maailmanhistorian kamalin päänsärky. En jaksasi nyt jutella. Kävin sairaalasiivessä etsimässä matami Pomfreytä, mutta ei häntä tietenkään sieltä tähän aikaan löytänyt."
Fred ravisti päätään ja alkoi vetää peittoa veljensä päältä. Huolestaan huolimatta häntä melkein hymyilytti.
"George, tuo ei menisi läpi edes äidille. Jos sinä luulet voivasi.."
"MENE - FRED - POIS!" Keskeytti George veljensä lähes huutaen ja riuhtaisi peiton takaisin päänsä yli.
Sinä yönä Fred ei enää saanut unta. Mieli kysymyksiä risteillen hän kuunteli kuinka Georgen tukahdutetut niiskaukset hiljalleen harvenivat ja kuinka rauhallinen hengitys viimein korvasi ne kokonaan veljen nukahdettua.
~ ~ ~ ~ ~
Seuraavasta aamusta lähtien George yritti olla kuin kaikki olisi kuin ennenkin. Kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ei edellisenä yönä, eikä sitä edeltäneinäkään. Hän oli yöllä vihdoin tajunnut, että miten vaikeaa siitä tulisikaan, hänen olisi lopetettava yölliset retkensä ennen kuin ne ajaisivat hänet hulluuten. Viimeiset pari viikkoa hän oli elänyt kuin unissakävelijä: vain odottaen sitä hetkeä kun kaikki tornihuoneessa olisivat nukahtaneet.
Oli kuitenkin vaikea palata entiseen. Georgen täytyi jatkuvasti ponnistella pitääkseen ajatuksensa kurissa. Eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että pojan oli vietettävä lähes joka hetki Fredin seurassa. Fredin, jonka George saattoi veljen päällisin puolin rennosta olemuksesta huolimatta aistia jatkuvasti tarkkailevan häntä.
George kuitenkin yritti kaikkensa. Oli ollut lähellä, ettei hän maanantaiyönä ollut kertonut veljelleen edes puolittaista totuutta. Hän ei ollut tottunut pitämään salaisuuksia Frediltä. Eikä hän sitä halunnutkaan.. Hän halusi jakaa kaiken veljensä kanssa, mutta tätä salaisuutta hän ei voinut jakaa. Ei vain voinut. Jos Fred saisi tietää, ei mikään olisi enää entisellään.
Niinpä George pakotti itsensä nokkelasti vitsailemaan koulutovereidensa kanssa välitunneilla, tavoistaan poiketen uppoutui entistä ankarammin jopa taikuuden historian läksyihin ja rääkkäsi itseään huispausharjoituksissa niin, että saattoi illalla ylös torniin kavuttuaan vain kaatua sänkyynsä ja nukahtaa saman tien, tarvitsematta ensin taistella päivä päivältä kasvavaa houkutusta vastaan.
Fred oli kaivannut Georgen naurua ja vitsailua, mutta jostain syystä se ei tuntunut enää samalta. Vaikka veljen yksinäiset retket olivatkin oudon yöllisen kohtauksen jälkeen loppuneet, Fred ei voinut unohtaa, että George salasi häneltä jotain. Sitä paitsi Fred kyllä näki, että Georgen äkkiä palannut huolettomuus vain harvoina hetkinä oli aitoa. Mutta koska hän myös huomasi miten vaikeaa Georgen välillä oli pakottaa nauru huulilleen, hän ei sanonut mitään vaan oli itsekin kuin mitään ei olisi tapahtunut ja toivoi kaiken sillä tavalla lopulta palaavan ennalleen. Georgen täytyi palata ennalleen...
~ ~ ~ ~ ~
George makasi valveilla ja tuijotti lasittunein silmin sänkynsä katoksen laudoitusta. Kaksi viikkoa oli kulunut yöstä jolloin Fred oli herännyt hänen saapuessaan itkuisena rohkelikkotornin makuusaliin. Kahteen viikkoon George ei ollut yöllä poistunut tornista. Hänen mielessään pyörivät ajatukset sekavina. "He kaikki nukkuvat. Puet vain hiljaa viitan ja menet. Kukaan ei huomaa. Käyt siellä vain nopeasti. Olet ollut jo kaksi viikkoa menemättä. Ei yksi kerta haittaa. Käyt vain katsomassa onko se vielä siellä."
George kuunteli viereisessä sängyssä nukkuvan veljensä tasaista hengitystä ja hänen teki jälleen mieli itkeä. Miksei hän voinut vain palata takaisin entiseen?
Poika kääntyi oikealle kyljelleen ja katseli ikkunasta sisään lankeavassa kuunvalossa nukkuvaa veljeään. Fredin punainen tukka levittäytyi sekaisena tyynylle. Näytti kuin tämä olisi hieman hymyillyt unissaan. Pakahduttava tunne Georgen rinnan alla teki jo kipeää. Poika veti terävästi keuhkonsa täyteen ilmaa. Hän ei kestäisi enää. Hänen oli pakko mennä. Pakko.
George pomppasi ylös vuoteestaan ja vetäisi tuolinselällä lojuneen viitan paljaan vartalonsa peitoksi hiipiessään makuusalin ovelle. Portaikkoon päästyään hän pyrähti juoksuun.
"George", Fredin silmät rävähtivät auki oven kolahtaessa kiinni. Hän kurotti taikasauvan käteensä pöydän reunalta ja kuiskasi loitsun:
"Valois." Georgen sängyltä erottui vain puoliksi lattialla roikkuva peitto.
Fred istui tuolille pöydän ääreen, valo taikasauvan päässä yhä palaen. Mikä Georgeen oli oikein mennyt? Hän tahtoi takaisin entisen, onnellisen veljensä! Fred upotti epätoivoisena sormensa punaiseen tukkaansa.
Äkkiä pojan katse nauliutui pöydällä lojuvaan vanhaan muodonmuutosten oppikirjaan. Sen välistä pilkotti kellastuneen pergamentin kulunut reuna. Fred nappasi nopeasti kirjan käsiinsä ja kiskaisi pergamentin sen välistä. Kelmien kartta! George ei ollut ottanut sitä mukaansa! Sauvakäsi vapisten Fred taikoi kartan auki. Pergamentille piirtyvistä mustetäplistä ainut joka liikkui, George Weasley, kulki rohkelikkotorniin johtavaa käytävää nopeasti poispäin lihavan leidin muotokuvasta. Fred veti sängyn päädyssä maanneen viittansa ylleen, työnsi kartan taskuunsa ja lähti juosten veljensä perään.
~ ~ ~ ~ ~
"Vihdoin", huokasi hengästynyt George painaessaan puisen oven perässään kiinni. Jännitys kupli pojan vatsassa hänen katsellessaan tuttua huonetta. Kaikki oli ennallaan.
Huone oli täynnä kuluneita pulpetteja, vanhentuneita karttoja, ovettomia kaappeja ja kaikenlaisia pienempiä rikkinäisiä tai muuten käytöstä pois jääneitä esineitä. George ei kuitenkaan jäänyt katselemaan niitä, vaan käveli huoneen vastakkaista seinää peittävää, kahdella käpälännäköisellä jalalla seisovaa, suurta kultakehyksistä peiliä kohden. Hän väisti vanhan, värinsä menettäneen nojatuolin ja asettui seisomaan lähelle peiliä.
Kyynel vierähti Georgen pisamaiselle poskelle, mutta poika ei voinut samalla olla hymyilemättä. Siinä hän taas oli: Fred, seisoen Georgen takana, toinen käsi kiedottuna tiukasti pojan vatsan ympäri, toinen kohotettuna pyyhkimään poskelle vierähteleviä kyyneleitä. Georgen rinnan alla sykki suloisen katkera onnentunne.
Fred kääntyi nopein askelin kulmauksen ympäri, mutta vetikin sitten äkkiä itsensä takaisin pääkäytävälle ja nojautui selkä seinää vasten. George oli viereisessä käytävässä vain pienen matkan päässä hänestä. Poika kuunteli henkeään pidätellen kuinka kulman takana ovi hiiren hiljaa avattiin ja jälleen suljettiin.
Fred kaivoi kartan esiin taskustaan. Georgea esittävä mustetäplä oli pysähtynyt pienen huoneen ovea vastapäätä olevan seinän viereen.
"Nyt tai ei koskaan" Fred ajatteli itseään rohkaisten. Hän raotti hitaasti yksinkertaista tammiovea ja astui sisään huoneeseen.
~ ~ ~ ~ ~
George tunsi olonsa, jos mahdollista vielä onnellisemmaksi kuin minään aiempana yönä, jonka oli peilin edessä viettänyt. Tuntui ihanalta katsella kuinka Fred nojasi hymyillen leukaansa hänen olkaansa vasten ja kuinka heidän leiskuvan punaiset hiuksensa sekoittuivat toisiinsa niin, ettei voinut sanoa mistä toinen kaksonen alkoi ja mihin toinen loppui. George saattoi melkein tuntea Fredin pään painon olkapäällään.
Fred laski kätensä veljensä olalle.
"George."
George astahti säpsähtäen poispäin peilistä ja oli kompastua kellastuneeseen karttapalloon.
"Tännekö sinä kaikkina niinä öinä olet tullut?" Fred kysyi epäuskoisena. "Huonehan on täynnä vanhaa rojua."
Fred katseli veljensä kasvoja, joiden ilme muuttui pelästyneestä, hämmennyksen ja epävarmuuden kautta päättäväiseksi.
"Tämä peili ei ole rojua" vastasi George veljelleen tämän silmiin tuijottaen. "Se on itseasiassa aika mielenkiintoinen. Katso itse. Sinun pitää asettua seisomaan aivan keskelle."
George siirtyi seisomaan peilin sivustalle samalla, kun Fred asettui sen eteen. Hän seurasi tarkasti kuinka Fred nosti katseensa peiliin. Veljen silmät levisivät ja suu avautui hämmästyksestä. Tämä vei kätensä tunnustelemaan ilmaa takanaan ja punehtui, kun ei tuntenut siellä mitään. Fred katsoi uudelleen peiliin ja siirsi sitten yhäkin punehtuen katseensa Georgeen. George painoi päänsä alas ja sanoi hiljaa:
"
En näytä kasvojasi vaan syvimmät toiveesi."
Fred siirsi katseensa takaisin peiliin. Siellä, aivan hänen takanaan, kädet kierrettynä hänen lanteilleen seisoi onnellisena hymyilevä George. Poika tunsi sydämensä hypähtelevän epätasaisemmin kuin koskaan ennen. Hänen mielessään kirkastui totuus pinnan alla lymynneestä tunteesta, joka nyt irti päässeenä hyökyi hänen joka soluunsa saaden koko vartalon kihelmöimään.
Fred riisti katseensa peilistä ja käveli kaappia vasten rauhallisesti nojaavan veljensä luo.
"Mitä sinä näet peilissä?" Fred kysyi käheästi. Häntä pelotti kuulla vastaus, mutta hänen oli saatava tietää.
George ei sanonut mitään vaan kulki hänen ohitseen kohti peiliä. Äkkiä pojan askeleet kuitenkin pysähtyivät hänen taakseen. Fred tunsi lanteillaan veljensä käsien pehmeän, mutta varman kosketuksen. Hän sulki silmänsä ja nielaisi tuntiessaan Georgen vartalon painautuvan omaansa vasten.
George irrottautui vastentahtoisesti Fredistä ja käänsi veljensä hellästi itseensä päin. Hänen sydämensä jyskytti niin lujaa tahtia, että hän uskoi voivansa jo pian kuulla sen äänen. George tarttui hellästi käsillään Fredin kasvoihin ja pyyhki peukkaloillaan pois, suljettujen luomien välistä vierivät kyyneleet.
Fred nielaisi ja avasi silmänsä. Siinä suoraan hänen edessään olivat Georgen kasvot. Kasvot, joiden jokaisen piirteen ja pisaman paikan hän muistaisi unissaankin. Hetken kaksoset vain seisoivat lähekkäin, toisiaan syvälle vihreisiin silmiin tuijottaen. Fred tunsi voimakkaan latauksen heidän välillään hetki hetkeltä vain kasvavan ja käsiensä alkavan vapista sen voimasta. Sitten George avasi hitaasti huulensa:
"Fred, minä näen--- "
Se oli liikaa Fredille. Rajusti hän työnsi veljensä seinää vasten ja painoi pakottavat huulensa tämän pehmeitä huulia vasten.
George ei halunnut suudelman koskaan päättyvän. Fredin vaativat huulet tuntuivat hänen huulillaan paremmilta kuin mikään koskaan ennen. Fredin, lujasti hänen omaa vartaloaan vasten painautuva vartalo, sai hänet päästelemään suudelmaan tukahtuvia, tahattomia äännähdyksiä. George tunsi ruumiissaan samanaikaisesti sekä veljensä kosketuksen aikaan saamat käsittämättömät värähtelyt, että pakahduttavan kivun sillä pelkkä Fredin koskeketus tai suudelmakaan ei tuntunut täysin riittävän sammuttamaan sitä kaipausta, jonka George oli joutunut jo pitkään tukahduttamaan.
Kun kaksoset sekunnilta tuntuneen ikuisuuden jälkeen vastentahtoisesti irrottivat huulensa toistensa huulilta, he eivät hetkeen kyenneet muuta kuin haukkomaan henkeään; liekehtivät punaiset tukat sekaisin, vihreät silmät suljettuina, pisamaiset posket punoittaen, otsa vasten toista samanlaista nojaten ja toivoen, ettei kaikki vain olisi unta.
~ ~ ~ ~ ~
George moiskautti nauraen suihkunmärän suukon Fredin huulille.
"Hei! Sinä kastelet kaapuni!" Fred huudahti hyökäten kuitenkin samantien veljensä kimppuun itsensä kahta kauheammin kastellen.
"Ainiin, kävin tänään muuten kurkkaamassa sinne neljännen kerroksen varastohuoneeseen", George sanoi kaksosten hetken jahdattua toisiaan ympäri makuusalia.
"Miksi ihmeessä?" kysyi Fred nopeasti, kääntäen katseensa veljeensä, jonka pää juuri katosi pyyhkeen sisään.
"Satuin vain kulkemaan siitä ohitse", George vastasi hiuksiaan pyyhkeellä pörröttäen. "Ja tiedätkö mitä. Peili oli viety pois."
"Ihan hyvä minun mielestäni, sellaisia kapistuksia ei pitäisi jättää linnaan kuljeksimaan. Sitä ei koskaan tiedä mitä ne voivat saada aikaan", sanoi Fred nauraen ja laski kätensä kaksoisveljensä lanteille.
"Olen samaa mieltä" George sanoi veljeään miettivästi katsellen "..mutta olisin halunnut tietää mitä se minulle
nyt olisi näyttänyt."
A/N: olisi hirmu kivaa, jos jaksaisit näin pitkälle luettuasi raapustella pari riviä palautetta! fiiliksiä tai mitä vaan...
