Name: Ikävöin sinua
Author: Minäpä minä
Genre: Angst, enpäs kerro muuta
Rating: K-11 ois mun veikkaus
Summary: Eveliina on pitänyt kaiken puoli vuotta sisällään, ja nyt hänen on pakko kirjoittaa Sannalle
A/N: Heh, täähän siis on mun äikänaineeni, muttah... No tänne tää nyt pääty. Kommentteja toivoisin, kaikki on sallittua
Ikävöin sinua
Hei Sanna.
Minä täällä, Eveliina. Ajattelin kirjoittaa sinulle, jottet unohtaisi minua. Heräsin viime yönä itkien. Minulla on kauhea ikävä sinua, mutta kyllä minä varmaan kestän sen, onhan se minun syytäni.
Muistatko, kun me menimme viime kesänä, ennen kuin lähdit, uimarannalle? Meitä oli siellä sinä, minä ja Niina. Minä uin vähän syvemmälle, mitä minun olisi pitänyt, ja sinä pelastit minut. Olen niin pahoillani, etten tehnyt samaa sinulle.
Tai sen, kun olimme teillä, ja kiipesimme omenapuuhun? Siellä me istuimme ja nauroimme, kerroimme toisillemme tarinoita. Nyt ne päivät ovat ohi. Sinä olet lähtenyt, etkä tule enää takaisin.
Tiedätkö, on paljon asioita, mitä haluaisin sanoa sinulle, paljon, mitä haluaisin kysyä sinulta. Kysyä, oletko vihainen. Sanoa anteeksi.
Mutta se on liian myöhäistä. Sinä olet mennyt, etkä tule enää takaisin. Ja siksi minä itken, haluan, että sitä ei olisi koskaan tapahtunut.
Tiedätkö, kaikki sanovat, ettei se ollut minun syytäni. Miksi he sanovat niin? Se ei auta, se, etteivät he usko sen olleen minun vikani. Se vain satuttaa minua enemmän. Mutta toisaalta, ehkä minun pitääkin kärsiä. Sillä e oli minun vikani, mutta vain minä ja sinä tiedämme sen.
Voi Sanna, en tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Olen yrittänyt ajatella, mutta sitten sinä tulet minun päähäni, sinulla on sama ilme kuin silloin, ja sitten menen aivan sekaisin.
Minä ja Niina emme enää ole niin hyviä ystäviä. Olemme erkaantuneet sen jälkeen, kun lähdit matkallesi, pitkälle pitkälle matkallesi. Niina on ehkä ainoa, joka ajattelee minun puheissani olevan jotain perääkin, niissä, joissa sanon sen olevan minun syytäni.
Älä välitä, jos et saa jostakin sanasta selvää, hyppää silloin vain sen yli. En tyhmyyksissäni kirjoittanut vedenkestävällä tussilla, ja siksi teksti saattaa olla kastunut jostain kohtaa. Anteeksi, en vain pystynyt lopettamaan itkuani.
Sanna kuule, onko minulla oikeutta itkeä? Sinun lähtösi on tavallaan minun syytäni, joten onko minulla lupa surra sitä? Niina sanoo, että ei, kaikki muut sanovat, että on. Mutta toisaalta, Niina on ainoa, joka minua kuuntelee, myötäilee minua. Vain sinä voit sanoa, kumpi on totta.
Mutta sinä et voi. En voi enää kuulla puhettasi, en nauruasi. En nähdä silmiäsi, tai mennä kanssasi elokuviin. Anteeksi, anteeksi, olen niin pahoillani...
Muistan sen liiankin hyvin, kuin eilisen. Siitä on nyt puoli vuotta. Me olimme tulossa koulusta kotiin, me nauroimme, puhuimme... Rekka oli niin lähellä, minä huomasin sen, mutten sanonut mitään.
Ajattelin, että sinä pelkäät autoja, että nyt sinä voisit parantua pelostasi. Se tuli lähemmäs, luulin että ehdimme. Ja sitten se iski, kuin punainen salama kirkkaalta taivaalta, ja minä olin epäonnistunut meteorologi, olin tiennyt sen tulevan, ja se kauhu sinun silmissäsi.
Viimeinen nauru. se oli syöpynyt kasvoillesi, se oli ristiriidassa silmien kanssa. Ja se oli minun vikani.
Kaunis ruumis. Se sinä olit. Niin kaikki sanoivat. Sinä hymyilit avonaisessa arkussasi, sinun silmäsi olivat kiinni. Näytit siltä kuin nukkuisit.
Ja minä häpeän myöntää, mutta minä olin onnellinen. Itkin surusta, mutta olin onnellinen. Siksi, että silmäsi olivat kiinni. Että minun ei tarvinnut katsoa sitä kauhua. Että kenenkään ei tarvinnut.
Ja siksi minä kirjoitin sinulle. En tiedä saatko tätä kirjettä koskaan. Toivon, että saat. Ja rakas Sanna. Anteeksi. Minä tiedän, että jos on olemassa taivas, sinä olet siellä. Sinä olit hyvä ihminen.
Sen takia pyydän, kirjoita minulle. Se on tyhmä toive, en tiedä voiko se koskaan toteutua. Mutta haluan tietää, voitko antaa anteeksi ja oletko onnellinen siellä missä olet.
Anna minulle anteeksi.
Kirjoita pian, Sanna.
T:Eve