Ficin nimi: Unet
Kirjoittaja: Kutsis
Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-11
Paritus: Dean/Castiel
Genre: Angst, Romace...
Summary: Unia ei tapahtunut oikeasti.Varoitukset: SPOILAA SEITTEMÄTTÄ KAUTTA! Jos et ole katsonut seitsemättä kautta niin ei tätä ymmärrä, vaikka ei tässä kyllä kovin selvästi spoilata mitään. Mutta ymmärtämisen kannalta olisi ihan mukava jos on katsonut seitsemättä kautta :D (Miten musta tuntuu, ettei tätä kukaan ymmärrä muutenkaan.) Tapahtumat sijoittuvat s07e02 jälkeiseen aikaan. Ja kaikkihan tietää mitä siinä jaksossa tapahtui, NYYH!
PoV: Dean Winchester
A/N: MÄ KIRJOITIN JOTAIN KAHDESSA PÄIVÄSSÄ MITÄ KETTUA?! Pidän täällä omat mehubileet kun sain jotain kirjoitettua. Ja arvatkaa vaan onko ufoa olla täällä finissä ties miten pitkästä aikaa, olen vältellyt tätä paikkaa kun ahdistaa kun ei ole saanut mitään millään saralla aikaiseksi.
Anivei voisin mainita tähän, että Nightwishin
While Your Lips Are Still Red on ollut huima inspis kappale tähän ficciin. Suosittelen kuuntelemaan! Olen luukuttanut sen läpi miljoonaan kertaan kirjoittaessani.
Menee OTP10:n ja oisin tunkenut Fandom10:nki, mutta siitä on jo deadline mennyt... hups! No kahdesta jäi kiinni...
Mutta olkaas hyvät :)
-
Unet. Unet ovat kaikki mitä minulla on jäljellä, sen kuluneen takin lisäksi, takin, jota en uskalla ottaa esille muiden nähden, koska se tuo liikaa muistoja, liikaa todellisen tuntuisia mielikuvia. Unet ovat kuitenkin ne kaikista pahimmat. Ne tulevat silloin kun en odota niitä. Siellä ne ovat kun uupuneena suljen silmäni, odottamassa, että pääsevät muistuttamaan minua ajoista, jotka olivat silloin, ja jotka haluaisin unohtaa, koska ne satuttavat liikaa. Ne repivät minua hajalle pahemmin kuin helvetti ikinä. Muistikuvat ovat eläviä mielessäni silloin kun annan niiden tulla, silloin kun olen liian heikko taistellakseni niitä vastaan, annan niiden vain tulla ja täyttää minut.
Unet olivat meidän, varsinkin silloin kun olimme yöt erillämme. Tulit uniini ja teit niistä todellisia ainoastaan meille kahdelle. Oli aikoja jolloin pidin niistä enemmän kuin todellisuudesta. Unissani saimme tehdä mitä halusimme, missä halusimme. Kukaan ei ollut estämässä meitä. Meillä oli aikaa vain toisillemme. Aikaa olla ja painautua toisen ihoon, unohtaa kaikki muu. Millään ei ollut enää väliä, vain me kaksi. Nyt kun annan itseni ajatella, tiedän että rakastin – ja rakastan – niitä todellisia hetkiä kaikista eniten. Niistä jäi jäljet ihoon, muistoja, jotka pysyivät iholla seuraavaan päivään ja jäivät muiden nähtäväksi. Ja kuitenkin lopuksi ne todelliset hetket ovat niitä hetkiä jotka satuttivat – ja satuttavat edelleen – eniten, koska ne olivat ja ovat totta. Ne ovat enemmän kuin unet, jotka itse rakensimme. Ne tapahtuivat oikeasti ja ne olivat kaikkien nähtävissä, kaikkien huomattavissa. Unet olivat vain meille, eivätkä kenellekään muulle, se tekee niistä epätodelliset. Unia ei tapahtunut oikeasti.
Ne todelliset hetket kiusaavat minua unissani kutsumatta, tapahtumia, jotka haluan unohtaa, tapahtumia, jotka ovat täynnä iloa, naurua, kyyneliä, tuskaa ja kipeää rakkautta. En osaa päästää irti, en halua päästää irti. Pienet hetket, jolloin luulimme, ettei kukaan huomaa, ettei kukaan kuule, eikä näe. Katseet jotka kertoivat kaiken.
Rakastan sinua. Kaikki päättyy hyvin.Ne muuttuivat sen vuoden jälkeen.
Älä tee näin. Tule takaisin. Rakastan sinua. Cas, minä olen täällä.Dean, minua pelottaa. Olen eksyksissä. Auta minua. En osaa. En ymmärrä.Minä yritin. Minä yritin kaikkeni, mutta sinä et kuunnellut, et halunnut kuunnella, luulit tekeväsi oikein, pelkäsit minua, pelkäsit että meidät revitään taas hajalle niin kuin silloin kun luulin menettäneeni kaiken. Minä yritin, eikä se riittänyt. Syyllisyys. Mitä muuta minulle jäi? Muistot ja yksi surkea kankaanpala. Mitä olisin voinut tehdä paremmin? Mitä olisin voinut sanoa? Mitä olisin voinut tehdä estääkseni kaikkea tapahtumasta?
”Dean, ei se ollut sinun syysi”, veljeni jaksaa hokea minulle. Mutta se oli, se oli minun syyni. Meidän molempien syy.
Pelko ajaa jokaisen, ihmisen ja enkelin, tekemään asioita jotka saattavat vaikuttaa oikealta ja ainoalta keinolta sillä hetkellä, vaikka jossain syvällä sisimmässään tietää niiden olevan väärin. Rakkaus tuplaa sen seitsenkertaisesti. Ja ne ajatukset veivät meidät mennessään uskomaan, ettei meillä ole enää mahdollisuutta, ettei meitä enää ole, että kaikki on mennyttä ja että näin on parempi. Ajoivat meitä kohti päämäärää, joka johti meidät tähän pisteeseen. Minä yksin muistojen kanssa, muistojen, joita en haluaisi muistaa, mutta unet eivät jätä minua rauhaan. Olisi paljon helpompi unohtaa. Olla elämättä tuskan kanssa ja koettaa jatkaa eteenpäin ilman sitä. Mutta sisimmässäni en halua unohtaa, haluan jatkaa eteenpäin sinä ajatuksissani.
Herään joka toinen yö muistaen miltä sinun huulesi tuntuivat ihollani, miltä sinun kätesi tuntuivat lantiollani, miten meidän sormet kietoutuivat yhteen, miltä hengityksesi tuntui niskassani ja sai ihokarvani nousemaan pystyyn.
Ja joka toinen yö herään nähden ainoastaan sinun kasvosi silmieni edessä pimeässä huoneessa, kirkkaat siniset silmäsi tuijottaen ja apua pyytäen. Makaan aloillani kyyneleet poskillani ja odotan sinun kasvojesi katoavan pimeyteen, ennen kuin otan esiin sen ainoan muiston sinusta ja taittelen sen hiljaa pääni alle. Upotan kasvoni siihen ja kuvittelen, että se tuoksuu edelleen sinulta, vakka se ei tuoksu enää miltään.
Anna anteeksi. Minä yritin. Anna anteeksi. Cas, olen pahoillani.Mutta missä sinä ikinä oletkin, et sinä minua kuule. On liian myöhäistä.
Silti joskus kuvittelen kuulevani pienen hennon kuiskauksen pääni sisällä, kuin luvaten, että vielä joskus kaikki on paremmin.
Minäkin olen pahoillani. Rakastan sinua.A/N: Kommentteja, please!
