Title: Sadepisarapurot otsallasi
Author: aribella
Beta: Epik, kiitos ♥
Rating: K11
Genre: angst, romance
Fandom: Glee
Pairing: Kurt/David
A/N: Minä kirjoittamassa Kurofskyä ?! Pari viikkoa sitten olisin lyönyt sitä, joka noin olisi väittänyt. Vaan kappas, kierojen räpeltäjien ansiosta menin ansaan ja jopa nautin siitä! Huh, te ootte kyllä kieroa porukkaa!
Nimestä ja betauksesta menee kunnia
Epikille, kiitos vielä! Omistan tän kaikille räpeltäjille, jotka ootte niin ihania kaikessa kamaluudessanne. ♥
Ai niin, kommentointi on sallittua.
Sadepisarapurot kasvoillasi
Kun Kurtin komea olemus astui uudelleen tanssilattialle, ei riemulla Karofskyn rinnassa ollut rajaa. Kurt kulki pää pystyssä halki puisen pinnan ja Dave halusi ajatella, että poika oli muuttanut mielensä hänen vuokseen. Sanaa sanomatta Kurt otti asentonsa vietävänä Daven käsivarsilla, asetti sitten viejän sormet solakalle vyötärölleen ja viimein – tarttui Karofskyn hermostuksesta hikiseen käteen.
Aika oli pysähtynyt, eikä Dave enää osannut ajatella. Hän vain tunsi. Hän tunsi Kurtin pehmeän käden omassaan, sekä tämän katseen, kun hän yhä hieman punoittavilla silmillään katseli ympäröivää hulinaa, joka tuntui sillä hetkellä olevan yhtä kaukana kuin taivaalla loistavat tähdet. Tähtiä hän kuitenkin näki. Hän näki niiden loputtoman loiston Kurtin silmissä, niiden tuikkeen pojan tyylikkäästi laitetuissa hiuksissa, kun ajoittain niiden ohut lakkapinta osui valokeilaan.
Hiustenhoitotuotteilla ei kuitenkaan ollut väliä, sillä Dave oli varma, että Kurtin hiukset näyttäisivät hyviltä kaatosateessakin. Hetkeksi Dave pysähtyi ajattelemaan sitä. Syksyistä sadepäivää ja sateensuojatonta Kurtia, jonka hiukset olisivat märkinä kiinnittyneet korkeaan otsaan. Sadepirarapurot virtaisivat alas hänen heleitä kasvojaan. Hän halusi sen. Hän halusi sateessa kastuneen Kurtin, jotta voisi sormillaan pyyhkäistä pisarat pois pojan kasvoilta, sekä sipaista kurittomat hiuskiehkurat silmien edestä. Kaikista eniten hän kuitenkin halusi kietoa Kurtin lämpimään halaukseen ja syleillä kunnes toisen olisi lämmin.
Hänet häädettiin ulos haaveistaan keveällä läpsäytyksellä rintaan. Hän huomasi jääneensä tuijottamaan Kurtin otsaa, joten siirsi katseensa läpsäisijän silmiin.
”Mitä haaveilet?”
”Minä…”
Vajavainen vastaus jäi kieppumaan heidän välilleen. Kumpikaan ei sanonut mitään ja Dave unohtui ajattelemaan katseensa kohdetta. Hän katsoi Kurtin pehmeitä huulia, joiden välistä oli kuulunut yleensä niin tavattoman yksinkertainen, mutta tähän tilanteeseen hyvinkin monimutkainen kysymys. Tai oikeastaan ongelmana oli vastaus. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa hän olisi halunnut kertoa totuuden.
Kappale päättyi. Dave mietti miksi silloin, kun olisi voinut tehdä mitä tahansa pysäyttääkseen ajan edes hetkeksi, se kului niin kirotun nopeasti. Hän katsoi Kurtia joka ei ollut näyttänyt huomaavan kappaleen vaihtumista. Dave ei tuntenut tarvetta mainita asiasta. Uusi kappale oli edellistä hitaampi. Automaattisesti heidän vartaloidensa välinen tila väheni ja tahti hidastui.
”Kurt minä…”
Kurtin silmät kääntyivät äkkiä Daven omiin. Hän unohti mitä oli sanomassa.
”…rakastan sinua.”
Syitä sen sanomiselle ei ollut. Aivan, ei ollut syitä, oli vain totuus.
Katse Kurtin silmissä oli ennennäkemätön. Se oli sekoitus shokkia, ärtymystä ja kunnioitettava määrä sääliä. Sitä sääliä ei kukaan Karofskyn suvun miehistä olisi kestänyt katsella.
Dave irrottautui heidän asennostaan ja lähti kiitämään kohti ulko-ovia.
Henkäys raikasta ulkoilmaa ei auttanut selvittämään sitä tunteiden, syytösten ja ajatusten suurta sekamelskaa. Hän tarvitsi jotain turruttavaa ja rutkasti vettä vahvempaa.
”Dave!”
Daven rivakat askeleet keskellä McKinleyn parkkipaikkaa pysähtyivät kuin seinään. Hän kääntyi katsomaan tulijaa, jonka henkilöllisyydestä ei ollut epäilyksiä.
Dave lakkasi hengittämästä. Näky hänen edessään oli kuin suoraan hänen suurimmista fantasioistaan. Tunteidensa hyökyaallossa uiva Karofsky ei ollut huomannut sadetta. Vasta nyt, kun hän katsoi Kurtin kastunutta olemusta, hän havaitsi sen olemassaolon.
Kurtin huolella laitetut hiukset olivat enää muisto. Sade oli turmellut hiusten lisäksi myös tämän omaperäisen asun. Poika oli läpimärkä ja viluissaan.
Dave juoksi heidän välissään olevat kymmenisen metriä ja kietoi Kurtin halaukseen, josta ei ollut pakeneminen. Syleiltyään väristykset pois Kurtin iholta, hän hyvin hitaasti – koko ajan pojan tuikkiviin silmiin katsoen – painoi huulensa tämän omille.
Suudelma ei ollut Karofskyn ensimmäinen ja siltikin se oli kaikista suudelmista merkityksellisin. Se oli hieman kokeileva, eikä Kurt kyennyt heti vastaamaan siihen, sillä huulet painettiin toisiaan vasten raa’alla voimalla ja kuitenkin toista turmelematta. Ei kuitenkaan kulunut kauaa ennen kuin David saattoi tuntea huulien liikkuvan hänen omiaan vastaan. Tähän hän halusi jäädä ikuisesti.
Mutta kuten oli todettu, kaikki hyvä päättyi aikanaan. He erkanivat toisistaan vastentahtoisesti, kiihtyneinä. Dave astui askeleen taakse välttyäkseen Kurtin mahdolliselta raivolta.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Kurt sitoi nopeasti yhteen heidän välisensä ilman ja kurottautui sitten kuiskaamaan:
”Niin minäkin sinua.”
