Author: Minä~
Fandom: Hetalia, surprise surprise:'D
Genre: Puhdasverinen angst
Hahmot: Itävalta ja tavallaan Preussi eli läpiluettavaa Praustriaa.
Ikäraja: k-11 koska tässä mainitaan verta aika paljon.
Omistusoikeus: Minä en omista kumpaakaan näistä suloisista miehistä, vaan nämä ovat Hidegaz Himarayan tekeleitä. Lainaan vain.
A/N: Tämä on näitä tekstejä jotka syntyvät hetken mielijohteesta. Osallistuu ff50-haasteeseen sanalla 043, miksi. Kommentointi on kiva juttu ja iso kiitos Sieppelille, joka luki tämän auliisti läpi<3 Pienessä päässäni Preussi ja Itävalta soittelivat joskus yhdessä aika paljon, onhan Preussi sentään huilisti.. Joo, tällaista täällä^^ Anteeksi kovasti kun on vähän ala-arvoista, mutta arvostaisin jos kertoisitte mistä piditte/ette pitäneet.
Solisti
Valkoinen kosketin, musta kosketin, vastakohtaista. Musiikki ei ollut, vaikka niin väitettiin. Se ei ollut vain valoa ja pimeyttä, siinä oli myös harmaasävyjä niin paljon, että sitä pystyi vain palvomaan polvillaan maassa veden huuhtoessa kaiken pois.
Soittajan sormet lensivät pitkin koskettimistoa laittaen flyygelin koneiston laulamaan. Piskuiset vasarat löivät viritettyjä metallilankoja, tempo kasvoi. Vaikka kuinka taidokkaalta säestys vaikutti, se oli vain ja ainoastaan säestys. Noin viidessadas, ei, ehkä tuhannes nuottipaperintapainen lensi roskakoriin. Sulkakynä sauhusi miehen tehdessä jonkinlaisia merkintöjä paperiin, yrittäen aina vain uudestaan ja uudestaan hipoa täydellisyyttä teoksellaan.
Mies oli päättänyt säveltää jotakin muuta kuin soitindueton, ihan mitä tahansa muuta. Itävaltalainen ei tahtonut muistaa, ei tahtonut nähdä mielessään harjoituskertoja, ei tahtonut kuulla korvissaan toisen hopeisen puhaltimen, huilun kirkasta ääntä.
Hän aloitti uudestaan, aivan pohjalta. Surullisia mollisointuja, hämmentyneitä vähennettyjä sävelpareja ja kysyviä duurisäveliä rintarinnan, peräkkäin, mutta ne eivät vain kuulostaneet sopivalta. Julmia sävelkulkuja, mystisiä kromaattisia asteikkoja ja jopa absoluuttista musiikkia hän yritti, mutta ei mikään tuntunut edes lähestyvän oikeaa.
Vaikka hän ei tahtonut myöntää itselleen, hänen sävellyksensä kaipasivat sitä näsäviisasta, kujeilevaa huilustemmaa, jonka vielä jokin aika sitten hänen ystävänsä, kenties rakastajansakin olisi voinut päästää ilmoille soittimestaan. Vaikka tummatukkainen olisikin vuodattanut sydänverensä musteeseen ja kirjoittanut kuoleman uhan alla, ei paperille olisi tullut muuta kuin erinäisiä mustetahroja.
Sävelet riitelivät, menivät ohi. Nuottipaperi tahriintui, repeytyi, kului rikki. Lopulta arkki vain repäistiin kahtia ja rutisteltiin kasaan, hyljättiin kelpaamattomana, kuin olisi juuri sen vika, ettei taiteen valmistaminen onnistunut. Yhtä yksin, ilman seuraa oli huoneen nurkassa nuottiteline, pölyn peittämänä, näyttäen niin orvolta, että sydäntä riipi. Se muistutti kaikista niistä harjoituksista, työn määrästä, nautinnosta, onnistumisen ilosta.. Ei, sitä ei vain saisi muistaa, hänen pitäisi unohtaa, hänen pitäisi päästää irti preussilaisen muistosta. Ei hän koskaan tulisi takaisin, ei hänen ylpeytensä antaisi pyytää anteeksi, eikä antaakaan.
Sen jälkeen, kun harmoniasta tuli pikkuhiljaa dissonanssista, riitasointuista, jotakin tapahtui. Itävaltalainen ei voinut olla varma, milloin niin kävi, silloinko, kun alkusyksy taittui sateiseksi, kesän jälkeen? Kun tahdin iskut alkoivat mennä ristiin, toinen edistää kuin päästäkseen nopeammin tilanteesta pois, miksei hän huomannut itse pianon takaa mitään, kun solisti vaikutti alistuneelta, soittaen sävelet hieman liian reippaasti, vihaisestikin.
Heidän välinen harmoniansa vain lipui pois, päättyi huutoihin, vihaan, katkeruuteen. Kun vaaleampi löysi kasvoiltaan verta, kenties lyönnin jälkeen, ja näki pianistin sormen päissä samaa nestettä, saivat nuotit vielä lisää väriä, katkerampaa sävyä. Lasiovi räsähti ilkeästi, lasiin tuli särö, ihan pikkuinen, ja vesisade näytti itkevän raosta sisään.
Miksi heidän yhteisen taipaleensa piti loppua niin hämmentäviin merkkeihin? Ei saksalaismies ollut kuin muuttolintu, eiväthän saksalaiset lennä etelään talveksi eivätkä nuku talviunta. Miksi siis hänet ja heidän teoksensa jätettiin koskemattomaksi, pölyttymään yhteisten tuntien, hetkien, kiihkeiden kappaleiden jälkeen? Miten solisti saattoi tehdä niin?
Flyygeli ei soinut, ei tulisi soimaan enää ikinä. Itävaltalainen repi paperia, piirsi nuoteille vääriä hahmoja, sotki niitä, kaatoi tummaa väriä valkoisen päälle, jätti ne oman onnensa nojaan. Kaatoi hän pianotuolin, repi rikki kynnenalusensa papereihin, pistohaavoja sulkakynistä, terävistä nuoteista. Ei mikään tuntunut missään, ei katkeruus, hämmennys. Ei edes viha. Kipu pääsi vihdoin, pitkän ajan jälkeen valloilleen. Se ei ollut sellaista makeaa, suloista kipua, vaan raastavaa, repivää, tappavaa kipua.
Kuin mielipuoli flyygelin mustavalkoiset taikaesineet, entiset ystävät, nykyiset viholliset painoi muusikko kovakouraisesti pohjaan, yksi kerrallaan. Riitasoinnut, säröisyys, huutava piano ei kuulostanut miltään, kuin ääntä ei olisi lainkaan.
Huutava, karjuva, kuin kivusta kiljuva villieläin mies raivosi, potki. Hän nousi seisomaan, oli valmis luovuttamaan, mutta päästämään irti, ei koskaan. Ei hän voisi unohtaa, ei hän kykenisi antamaan anteeksi. Hän olisi kironnut itsensä, ja vain siksi, ettei osannut olla yksin. Hiukset sekaisin hän päästi irti viimeisen posliinisen itsehillinnän murun ja hän juoksi pois salongista, pois, ulos, vesisateeseen kastumaan.
Mies lyyhistyi portaille mukanaan yksi, valkea, koskematon liuska viivastoja. Ei, tämän osaksi eivät tulleet muste ja elegantit merkinnät, eivät sydänjuurilta pulpunneet veripisarat, eivät edes kaatavan sateen samenneet, pettyneet kyyneleet. Se sai osakseen kauneimman, tuskallisimman teoksen ikinä, sen sävelmä muodostui epätoivosta, kaikesta pahasta, pelko muodosti rakenteen, taustamusiikki oli kuin tuulesta temmattu myrskyinen viima.
Lopulta arkin raidoittivat suolaiset helmet, täydellisimmät, mutta nekään eivät voineet viedä pois sitä tosiasiaa, jonka säveltäjämestari, itse suuri pianisti joutui myöntämään itselleen. Hänen kyyneleensä paperilla, veri ja muste lattialla kertoivat ja muistuttivat häntä faktasta, joka hänen olisi pitänyt muistaa.
Hänen viimeisin teoksensa, kaunein kaikista, tunteellisin koskaan ja hienoin ikinä, kertoi säestäjän turhuudesta ilman solistia.