Nimi: Ten years ago..
Kirjoittaja: Joulutonttu
Fandom: Axis Power Hetalia
Genre: Angst
Ikäraja: K-11, koska yksi hahmo kuolee (Ei hetaliahahmo, oma keksimäni)
Paritus/Päähenkilöt: Islanti, ei paritusta [Tai on, periaatteessa jos Islannin voi parittaa kuolleen kanssa? mut käytännössä ei.] Sivumainintoja on mm. DenNor ja Sufin
Disclaimer: En omista Hetaliaa, Islantia tai muitakaan henkilöitä .. Muutama omakeksimä hahmo tässä on, jotka lopussa siis vielä mainitsen.
A/N: Eli siis joo, tällänen angst tälläkertaa. Tapahtuma-aika on ystävänpäivä, joten kai tätä hiukan ystävänpäiväficiksikin voisi laskea? Ystävänpäivä tosin meni jo, mutta haittaakse? Tää tarina on kirjoitettu aikalailla omien ajatusten kohdalta, koska itse en erityisemmin ystävänpäivästä pidä.. Mutta ehkä salaa joskus toivon, että kaikki olisi toisin. Kerrankin olen löytänyt sisäisen islantini - muista pohjoismaista on sinäänsä helpompi samaistua, mutta vihdoin ja viimein olen löytänyt yhteisen sävelen Islantiinkin. Ehkä. Tää ei oo kauheen pitkä mielestäni ^^'
Islanti istuskeli puiston penkillä katsellen kauempanaa olevaa neljää hahmoa. Talviaurinko paistoi ja sää oli kaikin puolin kaunis, mutta Islanti ei ollut iloinen. Tänään oli hänen mielestään vuoden kamalin päivä – ystävänpäivä. Hänestä tuntui, että kaikilla muilla oli joku, jota rakastaa. Joku, jonka saa kietoa syleilyynsä, joku, joka ei välitä toisen virheistä vaan rakastaa toista juuri sellaisenaan. Joku, jonka korvaan voi kuiskata kauniita sanoja, joku, jota ei voisi unohtaa. Mutta hän, Islanti, oli aina yksin. Jopa tämän isoveli, Norja, oli antautunut autuaaksi ystävänpäivän ajaksi, eikä ollut ihan koko aikaa aikeissa lyödä Tanskaa. Oikeastaan, nytkin hän istuskeli vanhimman pohjoismaan sylissä kasvoillaan tosin hieman ärsyyntynyt ilme. Silti tämä ei vilkaissutkaan veljeensä. Tino ja Berwald olivat lähteneet aamulenkille käsi kädessä, ja nyt he istuskelivat toisella penkillä Tinon jutelessa jotain vakavailmeiselle valtiolle ja Berwaldin katsoessa hieman hölmistyneenä suomalaista. Islanti huokaisi ja toivoi niin, että jonakin vuotena kaikki olisi toisin. Kukaan ei koskaan tullut edes kysymään tämän vointia eikä kukaan vilkaissutkaan häneen. Hän oli aina jäänyt ulkopuolelle ja pikkuhiljaa luonnut ympärilleen muurin, jonka ei voisi rikkoa kuin yksi ihminen. Salaa hän toivoi, että hänellä olisi joku. Kuka vaan. Ei edes Norja tiennyt tämän kauan elätetyistä toiveista, joka jokaisena ystävänpäivänä pulpahti tämän mieleen hänen miettiessään. Hän aavisti kyllä, että jos hän vain pyytäisi, hän voisi mennä Tinon ja Berwaldin seuraan taikka puhua isoveljelleen. Mutta miksi pilata muiden onnea? Kyllä hän pärjäisi.
Välillä Islannista tuntui, että muut valtiot pitivät häntä outona, vaikeasti lähestyttävänä ja hiljaisena valtiona. Ehkä hän oli hieman hiljainen, mutta hän oli vain hieman ujo. Ja onko puhuminen loppujen lopuksi niin tärkeää? Hän ei haluaisi tulla hylätyksi, eikä hän halunut antaa sydämensä särkyä. Hän voisi kyllä odottaa sitä oikeaa vaikka vuosituhansia, mutta hän oli niin yksinäinen.. Ehkä hänet oltiin luotu olemaan juuri se ylimääräinen pyörä rattaissa? Lisäksi hän oli köyhä valtio. Islannin kruunun arvon laskettua laman takia hänen taloutensa on ollut lähes pohjamudissa. Kaikki varmaan pitivät häntä ylieläneenä ja lellittynä. Todellisuudessa hän oli ollut vain hyväuskoinen. Ei siinä, että Islanti muiden mielipiteistä välittäisi. Islannilla oli paljon kysymyksiä. Miltä se tuntuu? Rakastuminen siis. Kun löytää oikean? Berwaldin ilmeestä ja luonteesta tosin saattoi päätellä jotain – silloin on kuin pää pilvissä, omassa haavemaailmassaan yhdessä rakkaansa kanssa. Silloin tekee mitä vain toisen eteen, taipuu äärimmäisyyksiin. Kun toinen lähtee, toisen keho jää huutamaan toisen kosketusta ja rakkautta, tämän sydän kaipaa toista ensimäisestä sekunista lähtien ja odottaa toista heti takaisin. Vaikka pitäisi toista särkyvänä ja haavoittuvaisena, onkin sitä itse. Kehon jokainen osanen kaipaa toisen kosketusta, jokainen hermo tuntee toisen suudelman värähdyksinä ja aina sitä vain tarvitsisi lisää.. Jos tietää, ettei toinen tule koskaan takaisin, sydän voi särkyä. Pikkuhiljaa sen kylmä ja sirpaleinen lyönti viiltelee kehon täyteen verestäviä haavoja, tuhoaa sisältä, myrkyttää ja kiduttaa viimeiseen hengenvetoon asti. Pikkuhiljaa elämänilo ja voimat katoavat.. Viimeinen hengenveto, viimeinen kivulias sydämenlyönti, viimeinen ajatus – tein tämän vuoksesi, rakas. Sitten kaikki on ohi. Oliko se oikeasti kaiken arvoista?
Tänään järjestettäisiin valtioille ystävänpäivätanssiaiset. Islanti ei olisi menossa niihin. Hänellä kun ei sattunut olemaan paria. Muut pohjoismaat olivat tosin lähdössä, jopa Norja pitkän suostuttelun jälkeen. Islanti oli pysynyt päätöksessään. Hänen vanha juhlapuku saisi edelleen pysyä kaapin perukoilla keräämässä pölyä. Hän oli jo lupautunut vahtimaan Hanatamagoa sen illan. Tino oli varmaan ollut salaa tyytyväinen, että hoitaja lemmikilleen löytyi niin vaivattomasti. Jopa Sealand lähtisi juhliin ystävänsä Raiviksen kanssa. Tällä hetkellä Islanti yritti katseellaan etsiä väenpaljoudesta toista yksinäistä, ja toivoi, että joku toinenkin miettisi, onko täällä ketään hänen kaltaistaan. Kun tämän kaipuuta huokaavat silmät eivät kohdanneet toista katsetta, tämä laski katseensa maahan. Miksi hän jaksoi edes toivoa, että tämä ystävänpäivä olisi erilainen kuin muut?
Hän heilutteli jalkojaan tylsistyneenä odottaen, että jotain tapahtuisi. Kyllä hänelle oltiin sanottu monesti pienempänä, että jos ei halua jäädä yksin, täytyy itse tehdä aloite. Mutta mitä jos on jo itse pilannut pelkällä itsenään olemisella mahdollisuudet? Islanti ei tiennyt, miksi juuri hän. Olihan hän vielä nuori, mutta henkiseltä iältään monta vuotta vanhempi. Ainakin vanhempi kuin Tanska. Tosin vanhin pohjoismaahan oli henkiseltä iältään suunilleen viisi? Monesti hän mietti, mitä hänen veli näkee siinä idiootissa? Kyllä, juuri niin, Norja tykkää oikeasti Tanskansta, vaikkei sitä usein myönnäkkään tai näytäkkään. On Islanti silloin tällöin nähnyt veljensäkin kasvoilla samanlaisen hölmistyneen ilmeen, mikä nyt oli Berwaldin kasvoilla ja on tämä muutaman kerran myöntänytkin, kun luuli, ettei kukaan ole kuulemassa. Ja sehän on ollut jo vuosikausia selvä, että Berwald tykkää Tinosta ja Tino Berwaldista. Heidät on vain luotu yhteen, yhdeksi kokonaisuudeksi.
Islanti on monesti yllättänyt itsensä miettimästä, voiko valtio seurustella .. normaalin kansalaisen kanssa? Ei hän ainakaan tuntenut yhtään valtiotoveria, jonka rakas ei olisi valtio. Mutta mikä siinä voisi olla esteenä? Joku nuoren miehenalun päässä selitti, että paljastuminen olisi vaarana. Ei kukaan oikeasti saisi tietää, että he olisivat olemassa. Hehän olivat pelkkä manga ja anime.. Väärin, he olivat oikeasti olemassa, heillä oli oikeasti tunteet ja sykkivä sydän. He ajattelivat, hengittivät, eikö se riitä todistamaan hengissä olemista? Islanti saattoi olla pieni ja harvaanasuttu valtio, mutta tekikö se hänestä huonomman? Oliko hän ja vaikkapa Amerikka edes vertailukelpoisia? Tai hän ja Venäjä. Tai Kiina. Ei, ei hän voisi kamppailla samassa sarjassa suurvaltioiden kanssa. Tietysti jokainen hyppää mielummin jonkin rikkaan ja vaikutusvaltaisen valtion kainaloon, kuin köyhän, harvaanasutun ja erkaantuneen valtion. Hänhän on erkaantunut sekä valtiona että ihmisenä. Hänen valtionsa sijaisti pohjoisella jäämerellä kaukana muista pohjoismaista, vaikka hänet niihin jääräpäisesti laskettiinkin. Ja hän ei ollut sama, pikkuinen Islanti, jonka Norja sai illalla tuudittaa kehtoon ja laulaa norjalaisia lauluja hiljaa, jotta hän nukahtaisi. Se oli karu tosiasia, jota Norja ei silloin tällöin suostunut uskomaan. Islannilla ei koskaan erityisemmin ole ollut kavereita, saatikka ystäviä. Pienenä hän ei saannut jakaa pihakeinua kenenkään muun kanssa taikka leikkiä hippaa kuin oman mielikuvitusystäviensä kanssa. Norja oli joskus yritännyt patistaa häntä hakemaan naapurin Ingridiä leikkimään tämän kanssa. Mutta Ingridillä oli ollut aina kiireitä tai omaa seuraa tyttöporukan kanssa. Lisäksi tuo näytti pelkäävän hopeahiuksista ja kylmänvioletinsävyiset silmät omaavaa ”Eírikuria”. Eihän hän voinut esittäytyä Islantina, sehän olisi kuulostan hullunkuriselta ja omahyväiseltä. Mikä Islannissa karkoitti aina ihmiset pois? Se johtui varmasti ulkonäöstä, koska miksi ihmiset sitten välillä pelkäsivätkin häntä? Siis ihmiset, ei valtiot. Oliko syylinen hänen talveahohkaavat silmät? Vai kalpea iho? Oliko hänen hiuksissaan jotain vikaa? Miksi valtio ei voinut kelvata juuri sellaisena, mitä oli? Nykyään hänellä oli kyllä ystävinä pohjoismaat, tosin, voiko Tanskaa luokitella ystäväksi? Islannin mielestä pitäisi säätää uusi laki, joka olisi : ”Älä ole kaveri idiootin kanssa.” Saatikka rakastu idioottiin. Tämä oli siis Norjalle.
Vihdoin ja viimein Islanti nousi penkiltä ja lähti kävelemään puiston ympäri lumettomassa kohdassa, joka oli tarkoitettukkin kävelyreitiksi. Hän tunsi neljät katseet takanaan, muttei välittänyt. Kuka häntä oikeasti kaipaisi? Hän tiesi, ettei kukaan edes pyytäisi häntä jäämään saatikka lähtisi tämän mukaan. Se olisi vain hyvä, sillä hän tahtoi juuri olla yksin tunteidensa kanssa ja selvittää päänsä. Kaikki näytti niin utuiselta tämän päässä, hänen ajatuksensa, tunteensa ja järkensä olivat omituisessa sykkyrässä keskenään. Matkan varrella hän näki vaikka kuinka monta nuortaparia, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni, istuivat sylikkäin, vaihtoivat lahjoja, suutelivat.. Jokaisen parin kohdalla Islanti vain kiihdytti tahtiaan toivoen, ettei kaatuisi. Lopulta hän saapui kalliolle meren äärelle. Hänen onnekseen siellä tai lähimaastossakaan ei näkynyt yhtään rakastavaista. Saatikka ketään toista yksinäistä. Hän istahti aivan kallion reunalle ja katsei jäätynyttä merta allaan kaihoisasti. Hän otti vierestään muutaman lumipaakin ja heitti ne jäälle, joka ei kuitekaan mennyt rikki. Nythän oli vielä pakkastakin mittarissa kymmenisen astetta. Kirpeä pakkasviima puhalsi korkealla kalliolla, ja Islantia kylmäsi hiukan. Silti jokin piteli häntä paikoillaan. Paikassa oli jotain tuttua..
"Ota kiinni, Lotte!" nuori vaaleahiuksinen tyttö huusi ystävättärelleen. Oli aurinkoinen talvipäivä ja aurinko sai vaaleahiuksisen tytön hiukset säihkymään. Hän naurahti kevyesti kun otti ensimmäisen juoksuaskeleen katse ystävättäressään. Mikä voisi mennä pieleen?
"Tule, tule!" vaaleahiuksinen tyttö maanitteli toista, kun juoksi takaperin jäisellä kalliolla. Molemmat tytöt olivat puekutuneet lämpimään karvatakkeihin, joiden alta kuitenkin pilkotti hameenhelma. Molemmilla oli pienet ja somat mustat kengät jotka maahan osuessaan pitivät kovaa ääntä. Nyt vaaleahiuksinen tyttö nauroi aivan avoimesti, mutta Loteksi nimetty tyttö näytti hiukan kauhituneelta.
"Täällä ei ole turvallista, Ingrid.." Lotte yritti varoitella, mutta Ingrid vain nauroi lisää heleällä lapsen äänellään. He olivat korkeintaan kuusi vuotiaita. Loten hiukset olivat aavitukset lyhemmät ja tummemmat kuin korkkiruuvikiharat omaavalla Ingridillä. Lisäksi Loten hiukset olivat auki, ja näiden silmät olivat aivan eri sävyisiä. Lotella oli hätkähdyttävän siniset silmät, jotka näyttivät hieman pelottaviltakin tuon ikäiselle. Ingridillä oli taasen smaragdin vihreät, hyväntahtoisuutta ja iloa loistavat silmät, jotka oikein kutsuivat.
"Äh, mitä pahaa voisi käydä? Tule nyt!" Ingrid jatkoi ja tarttui ystävätärtänsä kädestä sulkien silmänsä, ja juoksi tämä perässään jäisellä kalliolla. Lotte riuhtaisi itsensä irti, jota tosin toinen tytöistä ei näyttänyt huomaavan, vai jatkoi sokkona juoksemista kädet levällään. Nyt Ingrid juoksi jo vaarallisen lähellä reunaa. Sitten tytön pieni jalka lipesi jäisellä ja liukkaalla kalliolla, ja tämä päästä hätääntyneen kiljaduksen pudotessaan yhä alemmas.. alemmas.. Lotte katsoi tätä aivan toivottomana ja hätääntyneenä aukoen suutaan paikallaan.
"INGRID!" Tämä sai vihdoin huudettua hätääntyneellä äänellä ja juoksi varovasti mutta nopeasti reunalle tuulen riepotellessa tämän hameen helmaa. Jäissä näkyi pienen ihmisen menevä reikä ja Lotte parahti itkuun. Olisiko liian myöhäistä? Ja miten hän voisi päästä tuonne alas muutenkaan? Aina piti yrittää. Lotte juoksi sipsuttaen kalliolta alas ja asettui mahalleen jäälle, kun lähti ryömimään kohti Ingridin putoamispaikkaa. Vihdoin ja viimein itkun ja hampaiden kiristyken jälkeen hän sai raahattua vaaleahiuksisen tytön pintaan, mutta nyt oli jo liian myöhäistä. Pieni sydän ei enää sykkinyt. Ingrid oli aivan märkä ja tämän iho oli kalmankalpea. Vaaleat, huolitellut korkkiruuvikiharat olivat aivan lytyssä päälaella ja huulet sinersivät. Lotte painautui toisen elotonta ruumista vasten itkien.
"M-minähän varoitin", tämä kuiskasi aivan hiljaa kuin olettaen, että toinen voisi kuulla. Sitten Lotteen iski paniikki - miten hän selittäisi tämän Ingridin vanhemmille saatikka ohikulkijoille? Miten hän edes pystyi raahata tytön pois jäältä? Lotte puri huulta kunnes asetteli tytön paremmin jäälle sulkien tämän kauhusta ammollaan olevat silmät ja asetellen tämän kädet rintakehän päälle. Sitten hän lähti nopeasti ryömimään pois jäältä jättäen ruumiin makaamaan jäälle kylmään pakkasilmaan.
Ja Islanti muisti. Ingrid oli se tyttö naapurissa. Ja Lotte oli ilmeisesti ollut yksi hänen kavereistaan. He olivat lähteneen lomamatkalle, mutta Ingrid ei ollut koskaan tullut takaisin. Tämä oli siis ollut selitys. Islanti katsoi surullisena jalkojaan ja mietti kuinka heiveröinen ihmishenki olikaan. Mutta miten hän saattoi tämän muistaa tai nähdä, jos hän ei aiemmin ole ollut täällä? Juuri sillä hetkellä tuuli voimistui ja Islanti oli kuulevinaan heleää naurua. Sitten tuuli laantui yhtä nopeasti kun oli alkanut ja nauru lakkasi kuin seinään. Islanti pyöritteli päätään uskoen, että kuuli harhoja. Voiko pikkutytön sielu muka jäädä paikalle, missä tämä kuoli? Ja miksi ihmeessä tämä silloin nauraisi? Ehkä nauraja oli vain joku toinen pikkutyttö kauempana? Islantia kylmäsi tuulenpuuskan takia vain enemmän, ja tämä päätti palata sivistyksen pariin ja unohtaa juuri näkemänsä kauhut. Hänen mielikuvituksensa teki vain tepposia. Hänellä oli aina ollut vilkas mielikuvitus johtuen ehkä Norjasta. Norja kun oli aina kertonut keijuista, jotka seurasivat häntä minne ikinä hän meni, taikka peikosta, joka vaani pikku-Islantia tämän sängyn alla odottaen valojen sammuttamista, jonka jälkeen tuore liha odottaa kuin tarjottimella.. Hän oli kävellyt jo jonkin matkaa, kunnes vilkaisi vielä nopeasti takseen, ja huomasikin jonkun toisen kalliolla. Hän käännähti katomaan, ja erotti siellä nuoren naisen. Toinen taisi tuntea tuijotuksen niskassaan, koska käännähti tuijottamaan suoraan tuohon. Kohdatessaan jäätävänsiniset silmät, Islanti tajusi, kuka oli kyseessä. Hän otti muutaman askeleen kohti nuorta naista.
"Lotte?" Islanti kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Nainen vain nyökkäsi, ja kun Islanti astui vielä lähemmäksi, hän huomasi tuon itkevän.
"M-minä olisin voinut a-auttaa h-häntä.. Mutta m-minä en tiennyt m-miten, Eírikur.." tämä sopersi hiljaa käännähtäen katsellen talvista merta tuulen tarratessa tämän nykyään jo tummempiin ja pidempiin hiuksiin. Hetken Islannilla kesti tajuta, kenestä Eírikurista Lotte puhui, kunnes muisti, että pienenä hänen "peitenimensä" sattui olemaan tuo.
"Et olisi.. Hän oli jo poissa." Islanti sanoi hiljaa päässään niin monia kysymyksiä - miten tämä tiesi hänen näystään, miten tuo muisti hänet.. Kysymyksiä oli liikaa, ja Islannin mielestä olisi epäkohteliasta esittää sellaisia kysymyksiä lähes tuntemattomalle.
"M-minä yritin v-varoittaa.. H-hän ei uskonut.." Lotte yritti selitellä Islannille katse edelleen kaukaisuuteen luotuna.
"Älä syytä itseäsi, pyydän." Islanti sopersi. Hän ei ollut tottunut lohduttamaan useasti ketään, varsinkaan naispuolisia saatikka näin arasta aiheesta kuin kuolema.
"Siitä tulee huomenna tasan kymmenen vuotta." sinisilmäinen nuorikko henkäisi saaden vihdoin pidettyä äänensä kasassa. Islanti nyökkäsi vain hitaasti, kunnes tajusi, ettei toinen nähnyt tämän elettä, ja rykäisi jo sanoakseen jotain, mutta Lotte oli nopeampi.
"Sinun täytyy mennä. Sinua odotetaan", tämä sanoi ja käännähti vihdoin. "Ymmärrät joskus.." tämä jatkoi, ja käveli tämän ohi mahdollisimman nopeasti. Islanti seurasi toisen kävelyä, kunnes tämä käännähti kapeammalle kadulle pastellisävyisten ja hieman rappeutuneiden kerrostalojen väliin. Mitä Islannin pitäisi ymmärtää? Hän lähti kuitenkin omaan suuntaansa totellen Lottea. Ehkä Norja olisi jo huolissaan. Islanti vilkaisi nopeasti kelloonsa, ja se näytti tasan neljää.. Hetkinen, hänhän oli viipynyt kalliolla ainakin tunnin. Ei se voinnut olla mahdollista. Islanti näpäytti kellonsa lasipintaa muutaman kerran siinä toivossa, että se oli eilen väin pysähtynyt ja ruvennut toimimaan uudestaan. Huokaisten hän laskee kätensä ja alkoi rivakkaa vauhtia kävelemään kohti puistoa.
"Bror! Missä oikein olet ollut?" Islanti kuuli jo veljensä äänen kaukaa. "Olimme kamalan huolissamme." Islanti vain hymähti.
"Törmäsin erääseen tuttuun." tämä selitti ykskantaan katsoessaan lähestyvää nelikkoa. Berwald kulki suojelevasti Tinon edellä ja Tanska yritti kaapata norjalaista syliinsä, mutta Norja vain kiristi tahtiaan ja mulkaisi Tanskaa myrkyllisesti puristaen kätensä nyrkkiin valmiina puolustautumaan, mikäli toinen edes yrittäisi tuota.. Tino yrittää nähdä jotain pitkän ruotsalaisen takaa ja hymyili ystävällisesti hänelle kättään heilutellen. Lopulta Berwald huokaisten luovutti ja tyytyi kävelemään Tinon vieressä. Pian viisikko kohtasivat toisensa.
"Oletko nyt ihan varma, ettet tule sinne ystävänpäivätanssiaisiin?" Tino vielä varmisti hopeahiuksiselta valtiolta, joka vain nyökkäsi vaitonaisena.
"Onko sinulla mitään suunitelmia huomiselle?" Tino jatkoi. Islanti mietti hetken, kunnes nyökkäsi. Tino näytti hämmästyneeltä.
"Islanti on löytänyt naisen!" Tanska julisti kovaan äänen virnuillen, mutta virne hyytyi heti, kun Norja loi tähän murhaavan katseen.
"Se ei välttämättä kestä kauaa.." Islanti mutisi ja katseli jalkoihinsa liikutellen oikeaa jalkaansa lumessa tehden koloa siihen.
"Mihin aiot mennä?" Tino uteli Berwaldin katsellessa tuota jälleen se outo ilme kasvoillaan.
"En minnekkään erityiseen paikkaan." Islanti sanoi hiljaa nostamatta katsettaan edelleekään. Sitten hiljaisuus täytti viisikon Berwaldin tuijottaessa Tinoa, Tinon ja Norjan tuijottaessa Islantia ja Tanskan tuijotellessa taivaalle.
"Taitaa tulla lumimyräkkä. Parasta mennä Norgelle." Tanska sanoi katse edelleen taivaalle luotuna. Muutkin valtiot vilkaisivat taivaalle, ja totta tosiaan - taivas enteili lumisadetta, ja jo ennestään tuulinen sääkään ei voinut olla paras yhdistelmä lumisateen kanssa. Niin he lähtivät yhdessä tallustelemaan kohti Norjan taloa, joka nyt sattui olemaan lähimpänä. Viettiväthän he tämän ystävänpäivän Norjassa. Myös tänä vuonna oli Norjan vuoro järjestää ne suositut ystävänpäivätanssiaiset. Ne katsos kiertävät. Kolme vuotta sitten ystävänpäivätanssiaiset järjesti Ivan, kaksi vuotta sitten se tehtävä oli Tinolla, ja vuosi sitten Berwaldilla. Seuraavaksi olisi sitten Tanskan tai Islannin vuoro. Islanti totisesti toivoi, että Tanska vetäisi pidemmän korren.
Seuraavana päivänä Islanti askelsi tutulle kalliolle kädessään hautakynttilä ja kaunis havuseppele. Hän tietäisi, kenet löytäisi kalliolta. Islannin saapuessa Lotte ilmiselvästi odotti häntä siellä. Tämä oli pukeutunut mustaan ja oli koko Islannin kävelyn ajan tuijottanut häntä. Islanti katsoi Lottea kysyvästi silmiin, ja tämän nyökätessä Islanti laski seppeleen ja sytytti kynttilän. Hän asetti kynttilän seppeleen keskelle, ja hetken varmisteli, ettei kynttilä sammuisi, kunnes nousi ylös sanomatta sanaakaan. Sitten hän tuijotteli merelle yhdessä nuoren naisenalun kanssa. Islanti ei edes tiennyt, kauanko siinä seisoi. Viisi minuuttia taikka tunnin. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä ajankulusta.
"Ymmärrätkö jo?" Lotte kysyi aivan hiljaa. Islanti oli jo pudistaa päätään, kunnes tämän päähän pälkähti lähes mahdoton ajatus.
Ehkä joskus rakkaan voi menettää, ennen kuin edes käsittää..
Joskus oikean voi kadottaa, vaikkei olisi koskaan kohdannut tätä..
Silloin tällöin toinen otetaan pois ennen aikojaan..
Ihminen voi menttää toisen huomaamattaan, kadottaa toisen tietämättään ja odottaa toista turhaan vuosia..
Ihmisen olisi pidettävä kiinni toisesta vielä, kun siihen olisi mahdollisuus.. Viimeisen hengenvetoon asti kaikki olisi mahdollista..
Mutta joskus yksinäinen antaa vain huomaamattaan toisen valua hukkaan ja kadota lopullisesti..
"Kyllä", Islanti sanoi hetken pohdiskelun jälkeen, kunnes tajusi, että Lotte oli poistunut tämän vierestä. Hetken Islanti huhuili mustiin pukeutunutta, kunnes huokaisi, ja jäi tuijottelemaan taivaanrantaan.
"Minulla on mahdollisuus, enkä aio enää päästää sinusta irti.." Islanti mutisi tuuleen, vaikka tiesi, että hän oli menettänyt jo mahdollisuutensa tasan kymmenen vuotta sitten.
~
Olipa kerran, kymmenen vuotta sitten rakkaus, joka ei löytänytkään koskaan oikeaan osoitteeseen.
A/N: Tästä piti kyllä tulla pidempi.. Mutta tälläne lyhythän siitä loppujen lopuksi tuli. Mutta musta se oli hyvä lopettaa näin. Ja pahoittelen jälleen kerran kirjoitusvirheitä! Kertokaa heti kohdat, jossa näette ne c: Kritiikkiä, rakentavaa ja kommenttia ylipäätänsäkin saa antaa! ^^' Elieli siis Lotte & Ingrid on mun ihan omia, ja kirjoitin ton Ingridin kuolemakohdan aikaisiin aamulla, joten se voi olla hiukan .. erikoinen, eh? Toivon, ettei tästä tullut ihan fiasko ! Juu, multa ei oo tullu tässä pariin kuukauteen ficcejä yhtään enkä ole kauhean aktiivisesti täällä kommentoinut tai käynnytkään, mutta nyt tein tälläisen töherryksen tässä.. Saattaa olla, että nyt hiihtoloman aikana tulee lisää ficcejä tai ainakin kommentteja enemmän, kun on aikaa enemmän.. Jos vain inspaisi
