Paritus: Ginny/Luna (siinä sivussa myös jotain muuta)
Ikäraja: sallittu
Genre: draama, lievää angstia
Yhtenveto:
Se vetää Ginnyn hiljaiseksi. Hän ei tahtoisi uskoa, että puolen vuoden yhdessä asumisen jälkeen Luna on edelleen sitä mieltä, että muiden suutelemisen voi kuitata yksinkertaisesti toteamalla mutta suutelisinhan minä sinuakin. A/N: En muista milloin viimeksi kirjoitin ficin. Olen onnellinen, että se onnistui jälleen, vaikka olinkin vähän epävarma siitä, uskallanko ylipäänsä julkaista tätä. (Alunperin oli tarkoitus kokeilla jotain toista paritusta, mutta päädyin sitten kuitenkin suosikkiini.)
Aamuaskelmia
Seitsemännen kouluvuoden puolivälissä Ginny vetää Harryn kanssaan syrjään ihmispaljoudesta ja kertoo, etteivät he voi enää jatkaa seurustelua. Tyttö välttelee katsekontaktia ja sanoo kaipaavansa jotakin muuta. Hän kertoo olevansa pahoillaan ja se on totta – onhan Harry antanut hänelle kaikkensa niiden kuukausien aikana.
Koulun loputtua Ginny muuttaa asumaan samaan taloon Lunan kanssa.
Ulkopuolisen silmiin siinä ei ole mitään kummallista; kaksi nuorta tyttöä ilman sulhasehdokkaita jakavat asunnon tunteakseen itsensä vähemmän yksinäisiksi totutellessaan omaan elämäänsä. He eivät ole nähneet makuuhuonetta, jossa on vain yksi sänky petivaatteet hajallaan tai kylpyhuoneen peiliin jätettyjä lappuja.
Ginny juo mielellään aamuteensä viikonloppuisin rauhassa samalla kun Luna häärää ympäri asuntoa, kuuntelee tämän askelia matkalla keittiöstä eteiseen ja hymyilee heidän yhteiselle elämälleen. Myönnettäköön, aluksi hän pelkäsi kamalasti tehneensä suuren virheen. Harry olisi voinut tarjota hänelle kaikkea sitä mistä kahdeksantoistavuotiaan tuli haaveilla – rakkautta, lapsen, taloudellisen tilanteen, kauniit häät – ja silti hän päätti ottaa riskin ja rakastua Lunaan, mikä tarkoittaa vähintäänkin epävakaata tulevaisuutta. Mutta Ginny on jo päättänyt, ettei kadu päivääkään.
Ron on ainoa, joka ei viitsi edes peitellä järkytystään kun tytön ratkaisu tulee ilmi. Isoveli ei koskaan ole ollut maailman hienotunteisin ihminen ja välillä Ginnyä hämmästyttää, kuinka Hermione oikein jaksaa sietää tätä, mutta tyttö antaa asian olla. Ja Ronille hän toteaa vain olevansa tarpeeksi vanha tekemään omat päätöksensä itsekin. Kuten hän sanoi Michaelista, kuten hän sanoi Deanista. Poika tuhahtaa ja mutisee toivovansa, ettei Ginny ei jättänyt Harrya vain voidakseen juoksennella ympäri kyliä iskemässä silmää jokaiselle vastaantulevalle miehelle.
Se tuntuu hieman pahalta ja Ginny marssii kimpaantuneena ulos vanhempiensa keittiöstä pamauttaen oven kiinni perässään.
Hermione lähinnä lohduttaa, ettei kaikkien tarvitse mennä naimisiin nuorina ja Harrykin varmaan pääsee lopulta yli. Silloin Ginny haluaisi nojautua pöydän yli ja kuiskata olevansa onnellinen, sillä hän saa herätä joka aamu rakastamansa tytön vierestä, muttei uskalla kuin hymyillä ja todeta, että
niin, toivottavasti.
*
Katuminen alkaa marraskuun kohdalla.
Vaikka Luna on edelleen kaunis, ihana ja kummallisen suorapuheinen oma itsensä. Mutta kyse ei olekaan siitä, että Ginny olisi kyllästynyt suutelemaan häntä aamuisin herättyään (päivästä riippuen joko nopeasti ennen lähtöä ulos sateeseen tai sitten pitkään ja rauhallisesti vailla kiirettä mihinkään) tai että häntä olisi yhtäkkiä alkanut ahdistaa vanhempien jatkuva vihjailu siitä, että opiskelujen rinnalle voisi aivan hyvin hankkia myös vakituisen seurustelusuhteen.
Ensimmäinen varoitusmerkki on ilta, jolloin Luna ilmiintyy pihatielle oltuaan juhlissa tapaamassa vanhoja korpinkynsiystäviään. Ginny oli ensin hieman hämmästynyt tytön sanoessa asiasta, sillä hän ei tiennyt että Lunalla edes oli sellaisia, mutta antoi tämän lähteä. Tietysti, käyhän hän itse jatkuvasti tapaamassa vaikka mitä puolituttuja ja joskus jopa Harrya, vaikka heidän välillään on edelleen sellaista pientä jännittyneisyyttä joka syntyy, kun jotakin olennaista on jäänyt kertomatta.
Lunan avatessa oven Ginny istuu jalat ristissä olohuoneen matolla ja lukee kirjaa. ”Oliko hauskaa?” hän kysäisee nostamatta katsettaan tekstistä, kun kuulee Lunan askelten tulleen lähelle.
”Oli”, vastaa hajamielinen ääni hänen takaansa. Ja sitten: ”Minä suutelin tyttöä. Hän oli kai Padma Patilin ystävä.”
Ensin Ginny luulee, että kyseessä on jokin vitsi, mutta pian hän muistaa, että Luna on aina vakavissaan. Hän kääntää katseensa tyttöön, joka on istunut nojatuolin reunalle ja kohottaa tälle kulmiaan.
”Suutelit vai?” Ginny kysyy ja Luna nyökkää haudanvakavana. Punatukkainen pamauttaa kirjansa kiinni.
”No?” rohkelikko kysyy. ”Haluaisitko kertoa, miksi sinä oikein teit niin?”
”Hän oli kaunis ja tuoksui vaniljalta”, Luna vastaa. Ginny ei ole varma, mitä hänen oikein pitäisi tehdä. Luna on aivan liian luonnollinen, aivan liian tyyni kertoessaan, että on mennyt koskettamaan huulillaan muita, vaikka seurustelua on kestänyt jo lähes vuoden.
”Olenko minä tehnyt jotain väärin?” Ginny kysyy lopulta ja saa sanoillaan Lunan silmät pyöristymään hämmästyksestä. ”Et, miksi sinä niin kuvittelet?”
”Koska sinä suutelit jotakin toista.”
”Mutta eihän se sitä tarkoita, etten minä tahtoisi suudella myös sinua.”
Se vetää Ginnyn hiljaiseksi. Hän ei tahtoisi uskoa, että puolen vuoden yhdessä asumisen jälkeen Luna on edelleen sitä mieltä, että muiden suutelemisen voi kuitata yksinkertaisesti toteamalla
mutta suutelisinhan minä sinuakin.
Vähitellen Ginnylle valkenee, ettei se ole ainoa asia josta hän joutuu Lunan kanssa järkyttymään. Hieman ennen joulua tämä ilmoittaa lähtevänsä pyhien ajaksi opiskelukaverinsa Rolf Scamanderin kanssa Skotlantiin jahtaamaan narskuja. ”Isä on saanut luotettavasta lähteestä kuulla, että niitä elää nummilla kokonainen yhdyskunta”, Luna selittää innostuneena, mutta Ginnyä ei naurata. Hän on menossa Kotikoloon joulupäiväksi, mutta aaton he olivat ajatelleet viettää yhdessä.
”Eikö se voisi odottaa joulun yli?” hän kysyy ja Luna pudistaa päätään. ”Narskut ovat kovia vaihtamaan paikkaa, saattaa olla että ne ehtivät kadota jos odotamme ollenkaan.”
”Minä en pidä siitä, että sinä lähdet rämpimään nummille jouluna, vaikka lupasit olla minun kanssani”, Ginny sanoo suoraan. Hän tuntee valtavaa epäluonteenomaista mustasukkaisuutta siitä, että taikaolennot, joiden olemassaolosta ei ole edes vedenpitäviä todisteita, menevät Lunan silmissä hänen edelleen.
”Mutta ethän sitä yksin ole, onhan sinulla perheesi.”
”Minä olisin silti halunnut olla sinunkin kanssasi.”
”Mehän olemme yhdessä koko ajan.”
Lopulta Ginny antaa periksi ja Luna pakkaa laukkunsa onnellisena ja huolettomana, kuin ei huomaisi toisen myrtynyttä ilmettä. Weasleyn nuorimmainen on pahalla tuulella koko joulun ajan ja viskaa vihaisena Lunalle ostetun kaulaketjun ulos ikkunasta hankeen (josta hän myöhemmin käy etsimässä sen ja antaa kauniisti paketoituna tytölle, kun tämä on tullut takaisin).
Ginny ei koskaan kysy tapahtuiko Lunan ja Rolfin välillä jotain muutakin kuin akateemisia keskusteluja, vaikka se mietityttää häntä usein, kun vaaleatukkainen tyttö makaa unessa kyljellään kasvot seinään päin. Sen sijaan hän lohduttaa Lunaa tämän kertoessa surullisena, että jälkeäkään narskuista ei näkynyt. ”Me varmaan tulimme liian myöhään, olisi pitänyt lähteä matkaan aiemmin.” Se kuulostaa melkein syytökseltä, sillä juuri Ginnyn vastustelut olivat lähtöä viivästyttäneet.
Joulun jälkeen Luna pysyttelee lähinnä kotona, pitää uutta lintukorua kaulassaan ja Ginny on helpottunut siitä, että heidän yhteinen elämänsä tuntuu taas turvalliselta ja sellaiselta, jossa voisi pysytellä vaikka koko loppuikänsä. Mutta helmikuussa Luna katoaa jälleen illaksi ulos ja kotiin tullessaan riisu kaulastaan sinihopeisen huivinsa. Silloin Ginny erottaa kaksi hentoa mustelmaa leukaluiden alapuolella ja vaatii selitystä.
”Tyttö oli humalassa”, Luna sanoo, mutta tällä kertaa toinen ei jaksa enää kuunnella hataria tekosyitä tai vakuutteluja siitä, etteivät he edes tunteneet toisiaan. Kimpaantunut punatukka paiskaa kukkaruukun lattialle, josta Luna sen korjaa yhdellä sauvanheilautuksella takaisin lipaston päälle.
”Mikä ihme minussa on vialla kun en kelpaa?” Ginny kysyy ja tekee paljon töitä sen eteen, ettei purskahtaisi itkuun. Hän ei itkenyt erotessaan yhdestäkään poikaystävästä – ehkä siksi, että hänellä oli jo mielessä aina joku toinen. Mutta nyt asia ei ole niin, Ginny ei tahdo ketään muuta vaan hän haluaa pitää Lunan ja on tavattoman pahoillaan siitä, että tyttö on koko ajan luisumassa irti hänen otteestaan.
”Kyllähän sinä kelpaat”, Luna väittää, mutta Ginny pudistaa päätään ja sanoo, ettei normaalissa parisuhteessa tapahdu sellaista, että toinen osapuoli vain tulee kotiin vieraat hampaanjäljet kaulassa.
”Mitä me oikein olemme, Luna, mikä tämä meidän juttumme sinun mielestäsi on?”
”Minä rakastan sinua.”
”Todistaisit sen!”
Ja Luna katsoo häntä silmiin vakavana, epävarmana, kuin ymmärtäisi että on tehnyt jotakin väärin muttei olisi täysin varma, mikä on virhe tai kuinka se korjataan. ”Miten sellaisen asian voi oikein todistaa?”
”Sillä tavalla, ettei suutele muita”, Ginny kuiskaa ja antaa itsensä hajota palasiksi eteisen lattialle. Niin, tuntuu pahalta käsittää, että on koko ajan laskenut haaveitaan sellaisen ihmisen varaan, joka ei edes tiedä, mitä sitoutuminen tarkoittaa.
Luna tulee tytön luokse ja kietoo kätensä tämän ympärille.
”Minä en enää tee niin jos sinä et sitten itke enää”, hän vakuuttaa, mutta Ginny pudistaa päätään ja työntää entisen korpinkynnen kauemmas itsestään.
”Ei ole kyse siitä, vaan… anna olla, et sinä ymmärrä kuitenkaan. Minä jätin Harryn sinun takiasi ja nyt tajuan, miten paha virhe se oli.”
*
Kun kevätaurinko sulattaa lumia pihakäytävältä, Ginny muuttaa pois talosta. Hän on hankkinut itselleen uuden asunnon Lontoon keskustasta. Se on pienempi eikä niin kauniilla paikalla, mutta sieltä on helppo pujahtaa ulos jästien joukkoon ja tavata ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaisia yhteyksiä tytön vanhoihin tuttuihin. Velhomaailma on alkanut tuntua ahdistavan pieneltä, kaikki tuntevat toisensa jotakin kautta, suurin osa on käynyt Tylypahkan.
Kesän saapuessa Ginny tietää, että hänen vanhalla paikallaan istuu nyt Rolf, juo todennäköisesti aamukahviaan kupista, jonka hän vahingossa unohti kaapin nurkkaan eikä kehdannut mennä pyytämään sitä takaisin. Ei sen jälkeen kuinka kylmä ja ilkeä hän oli Lunalle viimeiset viikot, nukkui mielenosoituksellisesti sohvalla ja lähtiessään sanoi asioita, jotka myöhemmin olisi halunnut vetää takaisin. Lunalla oli edelleen hopeinen pöllö kaulassaan. Ginny joutui hillitsemään sormensa, ettei repäissyt ketjua väkivaltaisella tavalla hajalle, kun Luna yritti painaa viimeisen suudelman hänen poskelleen.
Hän ei tahdo törmätä kehenkään joka edes vahingossa voisi sanoa jotain sellaista kuten: ”Hei, etkö ollut hyvä ystävä sen Lovekivan tytön kanssa? Minä näin hänet roikkumassa Scamanderin käsipuolessa eräs päivä kirjakaupassa. He näyttivät rakastuneilta.”
Ginny pelkää vastaavansa, ettei Luna tiedä mitään rakkaudesta. Ainakaan sellaisesta, johon uskaltaisi rakentaa minkäänlaista tulevaisuutta. Hän juo aamuteetä yksin keittokomerossaan kiroten sitä, ettei raskaasta pettymyksestään huolimatta vain osaa lakata kaipaamasta aamuaskelten ääniä.