Nimi: Kolmas ja kolmanneksi helpoin askel itsetuhoon
Kirjoittaja: Sleepless
Paritus: Draco/Rodolphus
Ikäraja: K-11
Genre: Angst
Disclaimer: Rowlingin omaa.
Warnings: Sekakäyttöä.Summary: Häntä ei pelottanut istua itseään vahvempien ja vanhempien miesten joukossa, täysin näiden armoilla, sillä hänellä ei ollut enää mitään menetettävää. Ei mitään, mitä nämä miehet olisivat voineet häneltä riistää. A/N: Eli tämä ficci osallistuu
päihdehaasteeseen, aiheena sekakäyttö. En tiedä kuinka uskottavasti tälläistä tekstiä voi kirjoittaa ilman omaa kokemusta (jota ei onneksi ole), mutta älkää takertuko yksityiskohtiin.
Itseasiassa tässä koko ficissä on varsinaisista päihdeaineista varsin vähän tekstiä, mutta ajattelin tämän kuitenkin sopivan tuohon kyseiseen haasteeseen. Kommenttia toki toivon!
***
Isän haudalle laskettiin kuihtuneita ruusuja. Kuolleita ja kuivia kuin pakkanen, joka oli verhonnut hautausmaan kirvelevällä kosketuksellaan. Enkelipatsaat itkivät lumisateessa kun Draco kulki niiden ohitse luomatta katsettakaan ympärillä sureviin omaisiin. Hän puristi taskussaan viimeistä tupakkaa, itsetuhon ensimmäistä ja helpointa askelta. Pimeässä, hautausmaalla, olisi hänen kai pitänyt tuntea muutakin kuin katkeraa väsynyttä helpotusta ja tupakanhimoa, mutta isän hauta odotti hänen hyvästejään, niin kuin kaikki muutkin odottivat hänen sanovan ne. Mutta jos ei isälle niin miksi hänen haudalleenkaan? Sitä ne eivät suvussa ymmärtäneet. Draco oli multaisin sormin sytyttänyt syrjemmällä tupakan, kun ne tekopyhät olivat itkeneet Luciuksen haudalla, ja miettinyt, kuinka moni kyyneliä vuodattavista oli todella joskus tervehtinyt isää.
Hän käveli Rouva Malfoyn luo, joka seisoi nilkkojaan myöten lumessa, kipeät jalat sullottuina muotikenkiin. Draco pelkäsi oksentavansa. Ei äitinsä käytöksen vuoksi, vaan sen katseen. Jos Draco halusi nähdä murenevan itsensä, olivat äidin tyynet, meripihkaiset silmät juuri oikea peili. Jos hän halusi nähdä heidän perheensä todellisen merkityksen, kulissien viimein väistyessä, hän löysi sen äitinsä silmistä. Sillä niiden silmien takana ei loistanut enää tunteita, ne olivat vain kuori ja niistä Draco näki itsensä, kasana sirpaleita, joita kokoamaan tarvittiin ainakin uusi elinikä ja terve, elämää janoava mieli. Ja vain koska Draco ei halunnut kuolla isänsä kanssa samalla maalla, hän kulki äitinsä ohitse vakaasti kuin kuka tahansa ehjä ihminen ja katosi hautausmaan porteista ilman ainuttakaan lohdutuksen sanaa. Kuinka sellainen voisi lohduttaa, jota ei koskaan ollut lohdutettu? Rouva Malfoy tiesi sen nähdessään poikansa lähtevän, eikä enää saanut sanottua yhtäkään kaikenkattavaa lausetta.
Draco huojui kapakan kiikkerällä jakkaralla ja kumosi kurkkuunsa lisää jumalten juomaa. Kapakka oli haiseva, vanha ja eristäytynyt, loistava paikka hautoa synkkiä ajatuksia joulua edeltävänä yönä. Dracon kädet tärisivät ja leukaa jomotti vanhan lyönnin jäljiltä. Lyönnin, joka oli jättänyt leukaan ikuisen vamman. Selkärankakin oli vino, silmät kummallisen samenneet ja mieli kaikkia niitä voimattomia tekojakin väsyneempi. Draco tunsi olevansa pinnalta kokoon liimattu, syvältä vielä kokonaan tekovaiheessa, tai pikemminkin jälkienkorjausvaiheessa. Sydämen remontti joka jäisi kesken, elämästä parempaa - prosessin keskeytys managerin puutteen vuoksi. Kaunis lahja elämältä oli saada elää sellaista elämää.
Miten vähän ihmisestä saattoikaan nähdä ulkoapäin. Dracossa he näkivät hoikan nuoren miehen, hassusti törröttävät solisluut ja rohtuneet huulet, rikkaan pukeutuneena köyhän takkiin, kenties kauniin pojan, jolla oli vain huono päivä. Vaaleat hiukset roikkuivat otsalla eivätkä varsinaisesti tuoneet kasvojen ylhäisiä piirteitä esiin. Ja kaikkea muuta Draco olikin kuin ylhäs, puoliksi tiskillä maaten ja lasiaan puristaen. Tupakat olivat loppuneet, ja Dracosta olisi ollut turhan dramaattista mennä kapakan likaiseen vessaan viiltämään lasinsirulla vuotavia uria nilkkoihinsa, vain jotta se lattialle vuotava veri ja tilanteen absurdius olisivat saaneet hänet taas hetkeksi heräämään ja tajuamaan, että elämä oli tässä ja nyt ja se valui hänen käsistään hukkaan yhä suuremmista raoista ja koloista. Niinpä hän oli tyytynyt alkoholiin, maksaa ja päätä ja tunteita sulattavaan myrkkyyn, jonka apua hän oli viimein alentunut vastaanottamaan.
Toinen ja toiseksi helpoin askel itsetuhoon, niin sen täytyi olla, Draco pohti sysätessään tiskille lisää seteleitä. Hitaasti hän kääntyi jakkarallaan ja tutkaili muita kapakan toinen toistaan arveluttavampia asiakkaita humalan kuvitellun verhon takaa. Hänen humalainen katseensa alkoi jo väsyä haravoidessaan jotakuta kiinnostavaa ilmestystä niiden vanhojen juoppojen joukosta, kun se sattumalta pysähtyi nuorehkoon mieheen, joka istui parin muun miehen kanssa nurkkapöydässä. Draco jäi tuijottelemaan miestä arvioivasti, etsi katseellaan merkkiä heikkoudesta, syytä siihen miksi tuo mies istui tällaisessa kapakassa tällaisena päivänä tällaiseen aikaan. Juuri kun Dracon katse oli siirtynyt miehen vartalosta tämän kasvoihin, mies kohotti katseensa ja kohtasi Dracon epäilevät silmät. Hitaasti miehen suu kääntyi virnistykseen ja hän tönäisi vieressään istuvaa miestä osoittaen Dracoa sormellaan. Toinenkin mies puhkesi – ei iloiseen – hymyyn, ja hitaasti he viittoivat Dracoa tulemaan luokseen.
Draco ei osannut sanoa, miksi hän nousi huteralta jakkaralta ja lähti hieman horjuen kulkemaan kohti näitä vieraita miehiä. Ehkä siksi, että hän melkein janosi noiden miesten kosketusta, olisi se sitten väkivaltaa tai pelkkää himoa, tai ehkä siksi, että vaikka alkoholi armollisesti leijutti kaikista satuttavimmat ajatukset hänen mielestään, ei se koskaan täysin poistanut sitä loputonta tyhjyyttä ja yksinäisyyden tunnetta, hänen ihonsa huutavaa kaipuuta saada joku vierelleen.
Istuessaan miesten Draco huomasi ensimmäisenä, ettei hänen nuoreksi luulemansa mies ollutkaan niin nuori. Syvät, harmaansävyiset silmät ja komeat kasvot ehkä olivat saaneet Dracon olettamaan, että mies oli alle kolmenkymmenen, mutta parransänki ja läheltä katsottuina kovia kokeneet kädet kertoivat miehen olevan pikemminkin kolmenkymmenen paremmalla puolella. Muut miehet olivat samaa luokkaa, mutta alusta asti oli Draco kiinnittänyt katseensa tuohon mieheen, ja tuon miehen viereen hän myös meni istumaan. Hänen yllätyksekseen mies ei siirtynyt oitis ahnaasti suutelemaan tai kopeloimaan häntä, sillä Draco tiesi myös sellaiset miehet, vaan kohotti vain kulmiaan tarkastellessaan intensiivisesti Dracon kasvoja.
”Sinä olet Malfoyn poika, etkö olekin?”, mies kysyi ja äskettäin niin kovaääniseen pöytään laskeutui oitis hiljaisuus. Draco nyökkäsi eikä voinut kuin ihmetellä, mistä nämä resuiset miehet tunsivat hänen isänsä.
”No sitä me vähän arvelimmekin. Otan osaa isäsi kuolemasta. Mutta tämä kapakka ei ole kovin turvallinen paikka suremiseen, varsinkaan kaltaisellesi nuorelle miehelle”, mies jatkoi ja hänen äänensävyssään oli jotain, joka sai Dracon sykkeen kiihtymään.
”Keitä te olette?”, hän kysyi heikolla äänellä ja miehet purskahtivat kovaääniseen nauruun. Yksi heistä kääri hihansa ja oli näyttämäisillään Dracolle jotakin kädestään, mutta tämän vieressä istuva mies sihahti vihaisesti ja painoi miehen käden alas.
”Rodolphus”, Dracon huomion kiinnittänyt mies esitteli itsensä ja nimi kuulosti Dracon mielessä tutulta, mutta hän ei osannut yhdistää sitä mihinkään. ”..ja tässä ovat Rabastan, Mulciber ja Macnair”, Rodolphus esitteli laiskasti kädellään viittoen.
”Eikö isäsi kertonut meistä ennen kuolemaansa? Parhaista ystävistään? Mehän olisimme vaikka voineet adoptoida sinut”, Rabastaniksi nimetty mies ilkkui, mutta Rodolphus kohotti varoittavasti kättään, ja Rabastan vaikeni.
”Onhan hänellä vielä Narcissa”, Macnair sanoi pehmeällä äänellä ja tarkasteli Dracoa aidon kiinnostunut ilme kasvoillaan. Macnair ei ollut komea mies, ja Draco tunsi olonsa epämukavaksi miehen avoimen tuijotuksen vuoksi, kiitettävästä humalastaan huolimatta. Hän siirtyikin lähemmäs Rodolphusta, tunsi vieraan miehen kyljen omassaan kiinni ja säikähti huomatessaan, ettei se tuntunut lainkaan pahalta. Hän ei välittänyt siitä, mitä miehet puhuivat, ja hän tiesi jo, keitä he olivat. Pimeyden lordin kannattajia, hänen isänsä niin kutsuttuja ystäviä. Oli vähintääkin ironista, että Draco oli joutunut näiden miesten seuraan. Hän ei kuitenkaan välittänyt, itse asiassa hän halusi jäädä, nähdäkseen, olivatko nämä ihmiset aidompia kuin hänen isänsä oli ollut. Elivätkö nämä miehet, muutenkin kuin hengittäen.
Muut kuolonsyöjät menettivät nopeasti kiinnostuksensa Dracoon, mutta Rodolphus oli kiertänyt kätensä Dracon ympärille, ja syventäessään jatkuvasti humalaansa uusilla juomilla ei se tuntunut Dracosta enää muulta kuin yksinomaan lohduttavalta ja hyvältä. Häntä ei pelottanut istua itseään vahvempien ja vanhempien miesten joukossa, täysin näiden armoilla, sillä hänellä ei ollut enää mitään menetettävää. Ei mitään, mitä nämä miehet olisivat voineet häneltä riistää.
Mutta Draco ei voinut olla ihmettelemättä Rodolphuksen tarkoitusperiä. Tämä ei vaikuttanut haluavan Dracoa, piteli vain Dracoa vieressään ja kuitenkin se oli kaukana isällisestä tai veljellisestä, tai edes ystävällisestä, käytöksestä. Se oli jotain, mitä Draco ei kyennyt määrittelemään. Mutta välinpitämättömyyttä se ei ollut.
”Tunsitko isäni hyvin?”, Draco kysyi kuiskaten Rodolphukselta, kun tämä oli jälleen tiukentanut otettaan Dracosta muiden miesten keskustellessa ja ryypätessä kovaäänisesti.
”En kovinkaan hyvin. Hän oli ollut kuolonsyöjänä jo kauan, ennen kuin minä liityin riveihin. Olen isääsi jonkun verran nuorempi, eikä hän koskaan vaikuttanut halukkaalta tutustumaan minuun”, Rodolphus sanoi ja katsahti sitten Dracoon kysyvä ilme kasvoillaan.
”Mutta mitä sinä teet täällä? Olin tosissani sanoessani, ettei tämä ole ollenkaan turvallinen paikka sinulle. Täällä saattaa olla henkilöitä, jotka haluavat sinulta jotain sellaista, mitä sinä et halua antaa.”
Draco naurahti ja siirtyi lähemmäs Rodolphusta. ”Entä mitä sinä minulta haluaisit?”
Rodolphus hymyili vinosti. ”En mitään sellaista, mitä sinä kuvittelet.”
”Entä jos minä haluan sinut?”
”Imartelevaa, mutta tiedän, että katuisit sitä. Näin jo kaukaa, ettet ole kunnossa. Mitä ikinä mielessäsi liikkuukaan, liikkuu siellä paljon pahempaa sen jälkeen kun joku näistä miehistä on päässyt kimppuusi”, Rodolphus sanoi ja hymyili ilotonta hymyä, joka sai Dracon tuntemaan itsensä kauriiksi leijonien keskellä. Mutta samalla hän halusi epätoivoisesti jotakin, joka saisi hänet unohtamaan. Isänsä, äitinsä, poljetun mielensä ja sen pohjattoman yksinäisyyden. Ja hän tiesi saavansa sen unohduksen näiltä miehiltä, oli se sitten missä muodossa tahansa. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä rohkeammaksi hän muuttui, ja lopulta hän kysyi Rodolphukselta, mitä ne likaisenväriset pillerit hänen kämmennellään olivat.
”Et sinä näitä halua. Nämä ovat parempi versio jästien sekakäytöstä”, Rodolphus sanoi ja huuhteli muutaman alas kurkustaan tuliviskillä. ”Näitä kun ottaa, voi hetken ajatella toteuttamaansa julmuutta ilman katumusta”, mies sanoi hiljaa.
Jo kymmenen minuutin kuluttua Draco huomasi Rodolphuksen katseen muuttuneen. Se ei ollut enää surullisen tunteettoman ja ikävystyneen miehen katse, se oli unohtaneen miehen katse. Ja Draco ymmärsi, etteivät Rodolphuksen kuolonsyöjähaaveet olleet koskaan toteutuneet, niin kuin hän oli luullut niiden toteutuvan. Tappaminen aatteen vuoksi ei ollutkaan niin kaunista ja pyhää, kuin mies oli luullut, ja nyt hänen vielä olemassa oleva omatuntonsa piinasi häntä pahemmin kuin mikään kidutuskirous koskaan. Draco tunsi sääliä. Mutta miehen katse houkutteli liikaa, ne pillerit houkuttelivat liikaa, ja sanaakaan sanomatta Draco ojensi kätensä kohti pöydänpintaa, ajattelematta nieli muutaman pillerin.
Kolmas ja kolmanneksi helpoin askel itsetuhoon, Draco ajatteli eikä hänen järkensä pyristellyt enää vastaan, varoittanut mahdollisesta vaarasta. Hänessä ei ollut enää jäljellä ripettäkään itsesuojeluvaistosta, hän oli jo aikoja sitten hukannut mielensä ja vartalonsa jonnekin, missä niillä ei enää ollut väliä. Sen sijaan hän tunsi Rodolphuksen käden, joka tarttui hänen omaansa tiukasti ja lähti kuljettamaan jonnekkin, kauemmas, poispäin, Draco ei tiennyt minne.
Ja kun omituinen raukeus täytti hänen mielensä, kun maailma alkoi olla vain koruttoman kaunis, pyöreä pallo, jota kukaan ei ohjannut, kun yksinäisyys ei enää tukkinut mieleen leijuvia ajatuksia, kun hän makasi vessan lattialla valkoisen katon pyöriessä vinhaa vauhtia hänen silmissään, ei mikään ollut yhtä kaunista.
Kun seinät kaatuivat yksi kerrallaan hänen päälleen, kun hän tunsi vihdoinkin olevansa olemassa, ehjä, ja sydämensä sykkivän vasten jonkun toisen omaa, jonka huulet kulkivat hänen kaulalleen kuin jäistä kehoa henkiin herättävä tuli, ei mikään ollut yhtä lopullista.
