Merikaupungeista ja vesineidoista | S, Fleur/Cho

[Upsila]

Nimi: Merikaupungeista ja vesineidoista
Beta: Lils ♥
Genre: haikeus pullopostitetussa meritarinassa
Paritukset: Fleur/Cho
Haasteet: Tunne10 (haikeus)
Ikäraja: S

A/N: shayalle, koska tällä oli synttärit kesällä ja lupasin silloin kirjoittaa - anteeksi, että tämä venyi syksyyn saakka, olet ihana kirjetyttöni silti. ♥ Suuret kiitokset menee Lilsilleni myös, joka auttoi ja kannusti tämän suhteen, kiitos muru. ♥


                                                                Merikaupungeista ja vesineidoista

Siinä rosoisen kallion reunalle rakennetussa talossa hän asui. Se oli kulunut, ulkoseiniä pitkin sammaleet olivat kiivenneet ja joka puolella tuoksui syyssateisille aamuille. Hiljainen, liiankin, mutta Fleur oli siihen tottunut. Oli tottunut siihen yksinäisyyteen, ikkunoita vasten vinkuviin tuuliin ja aallokoihin, jotka yrittivät murtaa kovan graniitin.

Fleur rakasti taloa, sen seiniin pirskottuja maaleja ja vangittuja sateen kuluttamia postikortteja. Lyhdyt levittivät valoa kaikkialle, lämmittivät usvan kietomaa mökkiä ja puhalsivat keveästi varjot pois nurkista. Ulkopuoliset ihmiset saattoivat vilkaista taloa kerran tai ehkä kaksikin, mutta eivät he siitä välittäneet. Kuka nyt haluaisi eristäytyä kaikesta pois, unohtaa ja lopulta kadottaa itsensäkin yksinäisyydessä?

Fleur halusi – silti muistot piinasivat häntä kaikkialla eivätkä jättäneet rauhaan.

Cho sitä ja Cho tätä, huomenna luvattiin unohtaa, mutta silti Fleur huomasi ajattelevansa seuraavanakin aamuna toisen yönmustia hiuksia ja niitä tummia silmäripsiä. Mennyttä, mutta ei ranskalaistytölle.

Fleur rakasti Chota kovin, ei ollut mitään syytä miksi hän ei rakastaisi toista. Ensimmäinen tapaaminen jätti vain syvän hiljaisuuden eikä nimiä edes vaivauduttu muistamaan, mutta ne seuraavat; he puhuivat ja puhuivat, ensin Billistä, mutta lopulta se johti kiusallisiin lohtusuudelmiin ja kosketuksiin, jotka olivat liian keveät kertoakseen ikuisesta rakkaudesta. Eivät he silloin siitä välittäneet vaan hurmaantuivat siihen ajatukseen, että heitä rakastettiin.

Koska kaikesta huolimatta he muuttivat yhteen, saivat apua talon rakentamisessa. Niin, kalliolle, koska Cholla oli ollut tapana käydä perheensä kanssa retkellä juuri samalla kalliolla lapsena ja hyräillä merilauluja. Hänen äitinsä oli kertonut tarinoita meressä asuvista hengistä, vesineidoista, jotka kätkivät vajonneisiin laivoihin salaisuuksia. Halkopuut olivat mustuneet tulen kuumuudessa ja kaikki oli ollut niin kaunista ja taianomaista, että ei olisi uskallettu edes hengittää.

Heidän aamujensa piti olla sellaisia kuin saduissa, suudelmia huuliin herätykseksi, kuunnellaan talon ääniä tai naurettiin sille, että yhteiset suudelmat olivat silloin liian hassuja unohdettavaksi. Vain kevyitä suukkoja, poskelle ja ehkä ujosti huulillekin, mutta ei enempää eikä vähempää. Iltaisin heidän piti kutoa lapasia tulevan talven varalle, leipoa kenties skonsseja ja suudella paikkoihin, jotka saivat väreet kulkeutumaan pitkin ihoa. Muistuttaa, että kuka omisti ketäkin, kenen sormenpäät olivat merkittynä toisen iholla ja miten he olivat vain toisillensa suunnattuja. Mutta Cho halusi enemmän.

Hän ei pysynyt kauan aloillaan, tyytyi hetken hauraaseen suhteenalkuun, mutta lopulta Fleur huomasi ne merkit. Kuinka toisella oli tapana katsoa haikailevasti ikkunasta ulos, piirtää haaveksivasta kuvioita pöydän pinnalle ja kääntää selkänsä sängyssä Fleurille. Cho puhui paljon meristä ja naiiveista unelmista, tuijotteli kylminä öinä puukattoa eikä uskaltanut katsoa veelatyttöä silmiin.

Vaikka tiedettiin, että loppu oli lähellä, siitä ei kuitenkaan koskaan uskallettu puhua ääneen.

Fleur olisi halunnut asettautua, perustaa perheen ja kypsyä, ei enää nuoruusvuoden villitykset vaan ehkä joskus se lempeä kotirouva. Cho halusi kuitenkin olla vapaa, elää vielä toistamiseen punaisissa huulipunissa ja merikaupungissa, ihmisten keskellä. Nukahtaa krapulaisena ja hiukset takuissa, yksin.

Kun toinen lopulta lähti keskellä yötä ja jätti anteeksi - sanalla varustelun lapun, Fleur herättyään vannoi unohtavansa kaiken. Ei vuodattaisi kyyneltäkään toisen tyynylle, ei lähettää typeriä ”tulethan takaisin, rakas, pyydän” - toiveita tai pulloposteja, jotka eivät mene koskaan perille.

Mutta lupauksethan oli aina kuitenkin tehty rikottavaksi.

[Crywell]

Kauhistuksen kananhäkki, olen ensimmäinen kommetoija. : 0

Tämä oli kaunis ja kokoajan oli mukana sellainen kaunis, haikea tunnelma. Ihan kuuli taustalla aaltojen huokailun ja jätetyn Fleurin haikeuden.
Merikaupungit on enemmän kuin ihania, joten nimi vaati ehdottomasti avaamaan, parituksessa ei tosiaan ole mitään vikaa (Fleur ja Cho, kirjoissa jotenkin molemmat sellaisia pintaraapaisuhenkilöitä, että heitä voi itsekseen sitten syvennellä minkä haluaa ja saada jotakin ihan mahtavaa!) ja tuo genren määritelmäsi... onko suloisempaa?

Tarina oli ihana, ja todellakin haikea, sen tunnelman ainakin vangitsit hienosti. Meressä itsessään on jo jotakin tosi haikeaa ja kaunista, surumielistä, ja nuo kaksi tyttöä sen rannalle sopivat enemmän kuin hyvin.

Fleur rakasti taloa, sen seiniin pirskottuja maaleja ja vangittuja sateen kuluttamia postikortteja. Lyhdyt levittelivät valoa kaikkialle, lämmittivät usvan kietomaa mökkiä ja puhalsivat keveästi varjot pois nurkista.

Tosi kaunis kohta. Loi tunnelmaa jotenkin niin aidosti ja lempeästi, ihan värisyttää. : D

Iltaisin heidän piti kutoa lapasia tulevan talven varalle, leipoa kenties skonsseja ja suudella paikkoihin, jotka saivat väreet kulkeutumaan pitkin ihoa.

Oi, oi, oi söpöä! <3 Minäkin rahtoo leipoa skonsseja ja kutoa lapasia väääh ;___; <3

Lopetus oli jännittävän surullinen, jotenkin petollinen ja surkea mielestäni. Fleur, ylpeä ja kaunis Fleur jonka jokainen haluaisi, lähtee matelemaan Chota takaisin luokseen. Vai lähteekö? Ja palaako Cho? Jotenkin ajattelen että kyllä, Cho palaisi, mutta se ei olisikaan enää mikään samanlaista ja lopulta molemmat vaan katuisivat hiljaa sitä, että yrittivät saada menneisyyden takaisin... Tai niin minä näen sen mutta hälläpä väliä.

Tämä oli joka tapauksessa kaunis ja ihana ja ehdottomasti aivan ehdottoman haikea : D Kiitos <3

[Celeporn]

Tuntuu vähän naurettavalta sanoa tätä, mutta sanonpa kuitenkin - ekan kerran tämän luettuani en pystynyt kommentoimaan, koska olin niin tippa linssissä. Aihe liippaa niin pirun läheltä, etten halua edes ajatella. Ja miten sellaisista paskamaisista asioista voikin kirjoittaa jotain näin kaunista - ja vieläpä niin, että se todellisuuden maku säilyy.

Tekstin nimi yhdistettynä paritukseen olisi muuten ehkä karkottanut minut kaikella kauneudellaan, mutta osasto, johon teksti on laitettu, teki sen verran kiinnostavaa rosoa kokonaisuuteen, että uskalsin avata topicin. Hyvä niin. Tuota merikuvastoa oli pidetty ihanasti mukana koko tekstin ajan, sen melkein haistoi ja maistoi tekstin tunnelmasta, mutta kuitenkaan siitä ei jankutettu liikaa. Juuri sopivasti. Pidin myös siitä, miten tässä mainitaan hirveän monia asioita (kuten Bill, Chon perhe, pullopostit ja punaiset huulipunat), mutta silti mihinkään niistä ei varsinaisesti pysähdytty, vaan se kuvien ja ajatusten virta soljui koko ajan eteenpäin. Lukijalle ei jäänyt epäselvyyksiä, ei hämmentäviä kysymyksiä, eikä siltikään kerrottu liikaa. Tässä tuntui ne kokonaiset elämät, jotka kummallakin on takana ja edessä. Ihanaa.

Lisäksi tykkäsin tässä siitä, miten olet käsitellyt aihetta - se on aitoa ja niin todellista ja kipeää, inhoan liioittelevaa kaipauksella fiilistelyä, eikä tässä ollut sellaista. Hienoa, että tekstissä on kuitenkin paljon kauneutta.
Joitain vähän kummallisia lauseita osui nyt uudemman kerran lukiessa silmään, mutta koska kielioppi sääntöineen alkaa olla minulle jo aika kaukaista, voi minun narinani olla täysin väärässäkin. Korvakuulolta kuitenkin sanoisin, että esim. kohdassa " eivätkä nimet edes vaivauduttu muistamaan" on jotain vähän mätää.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin ihastuttava teksti, jonka varmaan tulen lukemaan vielä joskus uudelleenkin, oli tunnelma sen verran loistava suoritus. Kiitos tästä, paljon, tykkäsin ihan hirveästi.

[Upsila]

Crywell, apua, kiitoksia aivan hirveästi ihanasta kommentistasi! ♥ Jäin aukomaan suuta kuin kala kuivalla maalla, kun en tiedä oikein mitä vastata tähän. Otsikot ovat aina olleet vaikeita minulle, koska en ikinä keksi mitään kunnollista tai omaperäistä, mutta olen iloinen, jos tämä nyt onnistui houkuttelemaan sinut lukemaan! Meressä on omasta mielestänikin jotain salaperäistä, lumoavaa ja haikeaa, sellaista, joka vangitsee muistoja itseensä. Se on niin täynnä salaisuuksia; jakaa niitä vain niille, jotka ovat valmiina niitä kuuntelemaan. Tässä tapauksessa Cho ja Fleur ovat onnistuneet tulemaan merilapsiksi, asuivat kalliolla yhdessä ja nuuhkivat suolaista ilmaa.

Pohdintojasi oli ilo lukea, hienoa nähdä näkökulmasi tästä tekstistä! Lopetukseen jätin tosiaan vähän aukkoa, jotta lukija voisi itse miettiä mitä tämän jälkeen tapahtuisi. Itse olen kuvitellut niin, että Fleur ei halunnut vuodattaa kyyneltäkään tai anella Chota takaisin itsekseen, mutta silti nainen petti lupauksensa. Hän siis surkutteli rakastamansa naisen perään ja elätteli toiveita, mutta ei silti lähtenyt talolta merikaupunkeihin etsimään Chota. Päästi naisen vapaaksi, antoi tämän mennä pois ja olla vapaa. Mutta tosiaan, kiitos hirveästi kauniista sanoistasi, tässähän ihan hymy ulottuu korviin asti!

Celeporn, oi jestas, kiitos kovasti kauniista kommentistasi! ♥ Jäin tässä nyt ihan mykäksi - olen todella otettu nimittäin, että pidit tästä tekstistä ja että miten tämä kosketti sinua niin paljon. Kommenttisi oli muutenkin todella ihana, että apua. Olen iloinen, että ajauduit lukemaan tätä, vaikka paritus kuin tekstin nimi yhdessä ei olisikaan houkuttanut! Pohdintojasi oli mukavaa lukea, olin nimittäin ennen julkaisemista hieman epävarma tästä, mutta piristävää lukea, että tämä oli onnistunut teksti! Ja niin, kiitos, että kerroit tuosta korvaan särähtävästä kohdasta, katselen sitä ja miten saisiko sitä hieman soljuvampaan muotoon. Oli kuitenkin hymyilyttävää lukea, että tunnelma, ajatusten virtaus ja kaikki soljui eteenpäin ja oli onnistunut hyvin! Yritin eläytyä hieman molempien (varsinkin Fleurin) tunteisiin, jotta voisin syventyä kertomaan ficciä tunteella - ehkäpä lukijakin kokisi sen haikeuden ja kaipuuden. Ilahduttavaa siis huomata, että tässä oli sopivaa fiilistä, todellisuuden makua ja aitoutta! Kiitos hirveästi vielä kauniista sanoistasi, piristi hirmuisesti.

[Glorisablet]

Suhteet eivät kestä ihmisten halutessa eriasioita elämältä. Henkilö X voi haluta vain puolivakavaa tapailua sitoutumatta kokonaan. Henkilö Y voi tahtoa sitoutua sataprosenttiseksi. Ihmiset haluavat eri vaiheessa asettua aloilleen kuten Fleur tässä, vaikkei hänellä ja Cholla olekaan suurempaa ikäeroa kuin kaksi vuotta. Jotkut ovat ikuisesti sitoutumattomia, vaikka he rakastuisivat oikein kunnolla. Tällainen ”he halusivat suhteilta eriasiota” -kuvio olisi kääntynyt toisinkinpäin Fleurin veelaveren takia.

Koska suhteen lopun lähestymisestä ei uskallettu puhua, kehitin sellaisen olettamuksen etteivät noidat pystyneet keskustelemaan ongelmistaan. Keskittyivät olemaan rakastuneita. Keskusteluun kykenemättömyys ei ollut massiivisin ongelmatekijä, mutta syy siihen ettei Fleur/Chon rakkaus kestäisi ”kunnes kuolema teidät erottaa” -etappiin.

--vangittuja sateen kuluttamia postikortteja

Vangitut sateen kuluttamat postikortit. Ehkei nyt sentään vangitut.

eivätkä nimet edes vaivauduttu muistamaan

eikä nimiä edes vaivauduttu muistamaan

--ikkunoita vasten vinkuviin tuuliin ja aallokkoihin--

aallokoihin yhdellä k:lla

Fleur olisi halunnut asettautua, olla perhe ja kypsyä, ei enää nuoruusvuoden villitykset vaan ehkä joskus se lempeä kotirouva.

Fleur olisi halunnut asettua, perustaa perheen ja kypsyä.
Tuosta viimeisesta sivulauseesta tekisin oman lauseensa, esimerkiksi: Ei olla enää mukana nuoruusvuosien villityksissä vaan muuttua ehkä joskus sellaiseksi lempeäksi kotirouvaksi. /Hän ei tahtonut enää olla mukana nuoruusvuosien villityksissä vaan muuttua ehkä joskus lempeäksi kotirouvaksi.

Ei vuodattaisi kyyneltäkään toisen tyynylle, ei typeriä ”tulethan takaisin, rakas, pyydän” - toiveita tai pullopostin lähettelyä, jotka eivät mene koskaan perille.

Tässä on taivutusvirheitä. Korjaukseni: Ei vuodattaisi kyyneltäkään toisen tyynylle, ei lähettäisi typeriä ”tulethan takaisin, rakas, pyydän” -toiveita tai lähettäisi pulloposteja, jotka eivät mene koskaan perille.

Ihan pidin tekstistä, vaikka korjausehdotussepustukset ovatkin yhtä pitkät kuin puoliväliin pattereita ulottuvat ikkunaverhoni. Vesineitotarinoista olisi voinut olla enemmänkin tekstiä oman kappaleen verran huomioiden tittlen olevan Merikaupungeista ja vesineidoista. Tästä olisi sitten tullut hivenen pidempi.

[shaya]

Kevätaurinko ikkunasta, hiukan Snow Patrolia taustalle ja tämä, oi! Kyllä sai koulukirjat hetkeksi väistyä nyt :--D

Musta on mieletöntä lukea sun ficcejä ja huomata, kuinka paljon olet kehittynyt ja kasvanut kirjoittajana - tämä on toki jo puolisen vuotta vanha, mutta joka tapauksessa on ihanaa huomata miten jokainen sinun ficci on erilainen kuin edellinen, kuinka kehityt ja pistät parastasi jokaisessa. Olen lukenut tämän jo useampia kertoja, syksystä lähtien ja pitkin talvea, ja ai että kun sun kuvailut vieläkin vie mennessään ja laittaa kesäisen merituulen puhaltamaan kasvoille, kerta toisensa jälkeen!

Nimet on usein mun lempikohta ficeissä, musta on jollain tapaa kiehtovaa, miten eri kirjoittajat valitsevat nimiä tarinoilleen. Merikaupungeista ja vesineidoista on hurjan kaunis, ja kuvastaa kyllä hyvin tarinan fiilistä, sillä meri on koko ajan tässä läsnä, mutta mun on pakko myöntää, että pelkkä Merikaupungeista olisi ehkä uponnut minuun vielä hivenen paremmin. Kuten edellä joku jo sanoikin, vesineidot olivat kuitenkin sen verran ohimennen mainitut, että ne tuntuivat olevan otsikossa vähän liikaa.

Arastelen usein Fleurista lukemista, koska itsellä on niin kovin vahvat näkemykset hänestä hahmona, ja toisaalta myös koska itse kirjoitan niin paljon Fleurista - joku kovin vahvasti eroava näkemys menisi sekoittamaan. Ehkä johtuen sun kirjoitustyylistä, jota rakastan, mua ei kuitenkaan tässä haitannut, vaikka Fleurissa ei ollutkaan ihan niin paljon särmää kuin olisin itse hänelle kirjoittanut - tai se, että Fleur oli se, joka jäi jälkeen. Tähän se vain sopi, meri ja aloilleen asettuminen ja kaikki. Cho taas - no, tykkäsin myös sun tavasta kirjoittaa Cho! Usein Fleurin parina Chosta helposti tulee se itkuinen nuori naiivi tyttönen, mutta ikäeron voi hyödyntää näinkin; Fleurin ollessa jo villeimpien nuoruusvuosiensa tuolla puolen, Cho on pari vuotta nuorempana vielä kovin menevä, ja näin Fleur jää kotiin ja Cho pakenee merikaupunkeihin. Uskottavaa, tyttöseni! ♥

Ihan parista kohdasta mulla olisi huomautettavaa:

Fleur rakasti taloa, sen seiniin pirskottuja maaleja ja vangittuja sateen kuluttamia postikortteja. Lyhdyt levittelivät valoa kaikkialle, lämmittivät usvan kietomaa mökkiä ja puhalsivat keveästi varjot pois nurkista.

Ensimmäisen lauseen kuvailut!!! Ai että, sinä se kyllä osaat! Sateen kuluttamista postikorteista tuli heti mieleen sateessa lentäviä postipöllöjä ja seinän poikki vedetty pyykkinaru, jossa kuivuu postikortteja kaukaisilta mailta. Toisessa lauseessa taas kuivatettiin edellisen lauseen sateita, ja nurkista keveästi puhalletut varjot olivat ihania. (Ainoa huomautus oli oikeastaan se, että omaan korvaani tuo levittelivät tökkää vähän, levittivät menisi kenties sulavammin.)

Heidän aamunsa pitivät olla sellaisia kuin sadusta, suudelmia huuliin herätykseksi, kuunnellaan talon ääniä tai naurettiin sille, että yhteiset suudelmat olivat silloin liian hassuja unohdettavaksi.

Heidän aamujensa piti olla sellaisia kuin saduissa tai Heidän aamujensa piti olla kuin sadusta mieluummin Lisäksi sulla pomppaa tuolla aikamuoto, kuunneltiin - naurettiin tai kuunnellaan - nauretaan, ei molempia sekaisin!

Hän ei pysynyt kauan aloillaan, tyytyi hetken hauraaseen suhdealkuun, mutta lopulta Fleur huomasi ne merkit.

Ihan vain koska sun Fleur. ♥ Sait minutkin muuttamaan kuvaani Fleurista - ainakin tämän ficin ajaksi. (ja suhdealku tökkää jälleen korvaani, itse laittaisin suhteenalku, mutta eipä tuo kai virhe sinänsä ole)

Siinä rosoisen kallion reunalle rakennetussa talossa hän asui. Se oli kulunut, ulkoseiniä pitkin sammaleet olivat kiivenneet ja joka puolella tuoksui syyssateisille aamuille.

Ehkä ihanin aloituslause pitkään aikaan! On paljon alusta kiinni, luetaanko ficci loppuun, ja olen sitä mieltä että jos tämä aloitus ei saa lukemaan, vika on jossain ihan muualla kuin kirjoittajassa! Ihaniaihania kuvailujasi, näihin voi kyllä aina luottaa.


Rakastuin tähän ihan täysin ja ympäri uudelleen, kiitos siis sinulle. ♥