Nimi: Keskiyön tanssiaiset
Kirjoittaja: Helyanwe, oman elämänsä oikolukija ja syyllinen omiin kirjoitusvirheisiinsä
Fandom: Narnian tarinat (kirjaversio)
Ikäraja: S
Genre: draama, fluff (lähentelee jo romancea), one-shot
Paritus: Tumnus/Lucy Pevensie
Varoitukset: En usko että sellaisia tarvitaan
Vastuunvapaus: En vieläkään omista, enkä edelleenkään tienaa rahaa
A/N: Tämä ajatus syntyi pian edellisen Narnia-ficcini jälkeen, ja tällä kertaa päätin edetä asioissa hiukan pidemmälle. Tässä ei kuitenkaan mielestäni pitäisi olla mitään turmiollista. Lukaiskaa, ja jättäkää toki kommentti jos siltä tuntuu
Keskiyön tanssiaiset Vieraat kaukaisista maista saapuivat näyttävin kulkuein läpi kaupungin, ja suuntasivat kohti Cair Paravelin linnaa. Siellä Aatamin pojat ja Eevan tyttäret istuivat kultaisilla valtaistuimillaan, valmiina ottamaan vieraat vastaan. Kaikki paitsi yksi, joka vielä viivytteli huoneessaan yhdessä ystävänsä kanssa. Kuningatar Lucy Uljas kampasi pitkiä hiuksiaan ja valitti hiljaa juhlista, joissa hänen täytyi olla läsnä seuraavina päivinä. Vaikka hän nautti näistä tilaisuuksista, vieraiden tapaamisesta ja seurustelusta, oli ennen jännittävistä juhlista tullut kulunut kaava jota oli seurattava kuuliaisesti. Luonnostaan vilkkaalle ja uteliaalle Lucylle se oli enemmän kuin tuskastuttavaa. Herra Tumnus kuunteli huvittuneena tytön vaikerointia samalla kun veti verhot pois suurien, merelle päin avautuvien ikkunoiden tieltä.
”Joskus, arvon neito, minä haluaisin viedä teidät oman kansani juhliin, sellaisiin joista kerroin teille kun ensi kertaa kohtasimme”, fauni sanoi innokkaasti. ”Keskiyön tanssiaisiin, joissa lähteiden nymfit ja puiden dryadit tulevat tanssimaan faunien kanssa, ja toisinaan siellä on myös puhuvia eläimiä ja kääpiöitä. Ja kaikki nauravat, juhlivat, syövät ja tanssivat piirissä.”
Lucy kuunteli ystävänsä kertomaa, saattaen miltei nähdä mielessään kauniin metsäisen aukion, jossa narnialaiset tanssivat keskenään, ja nauru täytti ilman. Sellaisiin juhliin hän kautta leijonain halusi mennä. ”Mikset ole vienyt minua sinne aikaisemmin?” neito uteli päätään kallistaen, niin että hänen kultaiset hiuksensa putosivat laineina olkapäille.
”Koska sellaiset juhlat eivät sovi pikkutytöille”, herra Tumnus selitti, ja kiirehti jatkamaan kulmiaan miettiväisesti kurtistaen. ”Ja totta puhuakseni, en ole varma sopivatko ne sen enempää kuningattarellekaan.”
Lucy tunsi pettymyksen vellovan sisällään, hän halusi mennä keskiyön tanssiaisiin, ja mieluiten hän halusi mennä sinne herra Tumnuksen kanssa. Ja kun Pevensien sisaruksista nuorimmainen sai päähänsä jotain, mikään ei saanut häntä muuttamaan mieltään. Neito katsoi ystäväänsä anovasti, ja hymyili vallatonta hymyään faunin pudistellessa torjuvasti päätään.
”Arvon neito, en usko ylikuninkaan antavan teille lupaa poistua, varsinkaan nyt kun valtiovierailut ovat käynnissä. Teitä tarvitaan linnassa”, Tumnus muistutti vakava ilme omituisilla, mutta miehekkäillä kasvoillaan.
”Kuka sanoi, että aion pyytää isoveljeni lupaa lähteä juhliin?” Lucy tiedusteli viattomasti, ja suuntasi kohti vaatekaappiaan, johon olisi mahtunut kokonaisen hovin asukokonaisuudet.
”Mutta... Voi minun päiviäni... Kuningatar, ette voi vain...”, fauni sopersi hädissään, kun neito tyynesti otti esille mekon toisensa jälkeen arvioiden niitä katseellaan. ”Teillä on paljon arvokkaampaa ja tärkeämpää tekemistä täällä.”
”Mitä muka?” Lucy kysyi haastavasti. ”Edmund osaisi neuvotella tiensä ulos lohikäärmeen kidasta, jos tarve vaatisi, ja Peter saa hiljaiseksi salillisen jättiläisiä tahtoessaan.”
”Liioittelette, arvon neito.”
Kuningatar tiesi tekevänsä niin, mutta jatkoi siitä huolimatta; ”Ja Susan, kaunis, täydellinen Susan rakastaa seurustella kuninkaallisten ja lordien ja herrasmiesten kanssa. Minä en osaa puhua heille, enkä vedä vertoja Susanin kauneudelle.”
”Lucy, tuo ei ole totta!” Tumnus huudahti ennen kuin ehti estää itseään. ”T-tarkoitan, teidän majesteettinne.”
Kultahiuksinen neito silitti sinertävän mekkonsa kangasta, eikä katsonut fauniin, jonka sanat olivat saaneet hänet punastumaan. Hetken oli kiusallisen hiljaista, kunnes Tumnus rikkoi sen pienellä yskähdyksellä.
”Minun on poistuttava”, kuninkaallinen neuvonantaja pahoitteli. ”Veljenne Edmund pyysi myös läsnäoloani, enkä tohtisi antaa kuninkaan odottaa.”
”Ymmärrän. Voitte poistua”, Lucy sai sanottua, eikä vieläkään kehdannut kohdata syvään kumartavan ystävänsä ruskeita silmiä.
Ovi päästi kumisevan äänen sulkeutuessaan raskaasti faunin poistuessa huoneesta, ja kuningatar laittoi mekon takaisin paikalleen kaappiin toisten samanlaisten viereen. Hän halusi yhä päästä niihin tanssiaisiin, ja päätti ryhtyä tarvittaviin toimiin. Ensiksi hän kutsui paikalle hovin dryadit, ja pyysi heiltä palvelusta.
*****
Ilta saapui, ja niin tekivät vieraatkin. Juhlat olivat suuret ja vauraat, kun rikkaat johtajat saapuivat hieromaan toveruutta viinilasillisten äärellä. Aatamin pojat olivat mahtava näky kultakruunuissaan ja miekoissaan, samalla kun Eevan tyttäret ihastuttivat kauneudellaan kaikkia salin miehiä. Prinssit ja ruhtinaat pyysivät kuningattaria tanssimaan kanssaan, ja musiikin lomasta he neuvottelivat valtion asioista varoen astumasta toistensa jaloille. Kuninkaat sen sijaan kantoivat juomia ja leikkasivat lihaa vieraidensa lautasille, osoittaen vieraanvaraisuuttaan kaikin mahdollisin keinoin.
Juhlat sujuivat kuten oli toivottua, ja illan kääntyessä yöksi Lucy pyysi anteeksi vierailtaan äkillistä poistumistaan vedoten väsymykseensä. Vanhemmat sisarukset jäivät saliin, eivätkä he pian muistaneet kaivata pikkusisarensa läsnäoloa. Ja hyvä niin, sillä Lucyn oli tarkoitus olla poissa koko yön. Neito avasi vaatekaappinsa ovet ja otti esille dryadien kutoman mekon, joka loisti kaikissa metsän sävyissä. Asu näytti siltä kuin siihen olisi käytetty keväisiä lehtiä kankaan sijaan, ja se oli koristeltu mustikan näköisin helmin. Mekko ei ollut liian pitkä tanssimiseen, eikä laisinkaan mauton lyhyydestään huolimatta. Se paljasti neidon nilkat, ja tuntui lehdenkevyeltä hänen yllään. Lucy vilkaisi itseään suuresta peilistään, ja poistui sitten salaa muiden huomaamatta linnasta. Se oli helpompaa kuin olisi uskonutkaan, sillä kaikki olivat juhlimassa kultaisissa saleissa.
Neito kulki jalan, sillä se oli huomaamattomampaa, eikä hänen päämääränsä ollut kaukana. Dryadit olivat kuvailleet hänelle reitin tarkoin, eikä Lucylla ollut syytä epäillä ohjeiden todenperäisyyttä. Kuningattaren jalat kuljettivat häntä pitkin tuttua metsäpolkua yhä syvemmälle puiden siimekseen, eikä illan mukanaan tuoma hämäryys hidastanut hänen kulkuaan. Maisemat muuttuivat, kasvoivat eläviksi hänen silmissään, kuin metsä olisi hiljalleen havahtunut unestaan. Kauempana loistava valo veti Lucya puoleensa kuin lumous, ja musiikki voimistui jokaisen askeleen myötä.
Pian puut väistyivät paljastaen suuren aukion, jolla faunit, nymfit ja dryadit tanssivat, soittivat ja lauloivat. Toisin kuin linnan juhlissa, joissa kimallus ja kauneus oli korumaista ja kiiltävää, täällä Narnian todellinen luonto paljastui jättäen kaiken muun varjoonsa. Lyhdyt valaisivat aukean, leikitellen tanssijoiden hahmoilla ja vääristäen varjoja. Soitto oli kaunista, ja metsä tuntui laulavan kansansa mukana. Lucy henkäisi ihastuksesta ja astui valoon.
Soitto lakkasi, ja kaikkien katseet kääntyivät tulijaan, jonka epäröivä hahmo seisoi metsänrajassa. Juhlijat vilkuilivat toisiaan kysyvinä, ja Lucy rohkaisi itseään ottamaan toisenkin askeleen, sitten kolmannen ja neljännen. Koko ajan hän tunsi narnialaisten kummastuneet ja haltioituneet katseet, jotka seurasivat hänen jokaista liikettään. Neito niiasi sievästi, ja pyysi lupaa osallistua ilonpitoon. Kukaan ei vastannut, mutta pian juhlijoiden seasta esiin ilmestyi nuori nymfi, joka piteli käsissään kukkaseppelettä. Varoen vedenneito asetti lahjansa kuningattaren päälaelle, ja hymyili rohkaisevasti. Lucy vastasi hymyyn epäröimättä.
Soitto alkoi uudelleen, ja tällä kertaa entistä iloisempana, mikäli moinen oli mahdollista. Lucy tempautui mukaan sävelmään ja asettui muiden mukana piiriin. Alkuvaikeuksien jälkeen hän tunsi sulautuvansa yhdeksi juhlijoista, ja oppi varsin nopeasti uuden tanssin askeleet. Iloinen nauru kumpusi hänen sisimmästään, ja ensimmäinen fauni tarttui häntä kokeilevasti kädestä vetäen nuoren neitokaisen mukanaan tanssiin. Vaikka Lucy nautti kaikesta, hän ei voinut olla toivomatta, että herra Tumnus olisi ollut täällä hänen kanssaan.
******
Tanssiparin vaihtuessa useaan kertaan saman soiton aikana, alkoi Lucy jo seota laskuista. Tuntui siltä, että joku koko ajan piti neitoa kädestä, vain tapa ja voimakkuus jolla hänen kättään puristettiin muuttuivat. Toisinaan kosketus oli höyhenenkevyt, toisinaan päättäväinen ja miltei omistava. Pian Lucy huomasi jääneensä ansaan narnialaisten tanssiin, eikä kyennyt irrottautumaan piiristä, sillä aina joku tarttui häntä kädestä ja veti hänet takaisin. Neidon jalat väsyivät, ja niitä särki vaikka hän oli potkinut kengät pois jalastaan miltei heti tanssin alettua. Pehmeä sammal oli tuntunut mukavan kutsuvalta vasten paljaita jalkapohjia, mutta nyt hän hädintuskin huomasi sitä.
Silloin joku tarttui häntä käsivarresta ja kiskaisi voimakkaasti. Nuori kuningatar oli kaatua liikkeen voimasta, mutta silloin joku antoi hänelle tukea, ja lähti sitten kuljettamaan häntä kauemmas juhlista. Tanssijat eivät näyttäneet edes huomanneen vieraansa äkillistä poistumista, sillä kaksi nymfiä olivat hetimmiten täyttäneet Lucyn jättämän tyhjän paikan piirissä. Neito ei ehtinyt nähdä kuka häneen oli tarttunut, mutta pian muukalainen pysähtyi ja katsoi häneen. Lucy haukkoi henkeään tunnistaessaan herra Tumnuksen kasvot, joita hallitsi hyvin ankara ilme. Kuningatar oli näkevinään noissa silmissä häivähdyksen pettymystä.
”H-herra Tumnus!” Lucy sopersi peloissaan. ”Voin selittää...”
”Senkin typerä tyttö!” fauni ärähti, ja neito kavahti kauemmas. ”Mitä sinä luulet tekeväsi?”
Nuori nainen ei tiennyt mitä vastata. Kuningattarena ollessaan hän oli joutunut tottumaan siihen, että kaikki puhuivat hänelle aina kohteliaaseen sävyyn, hänen toiveitaan mukaillen. Nyt vanha ystävä hänen edessään huusi, ja syystä, eikä Lucy olisi voinut tuntea oloaan surkeammaksi. Faunin ennestään punertava iho näytti raivon vuoksi punertuneen entisestään, ja hän näytti taistelevan itsensä kanssa jottei olisi huutanut vieläkin äänekkäämmin.
”Minä... halusin vain...”
”Sinä halusit? Kuinka vastuutonta! Kerrassaan paheksuttavaa! Kuinka sinä julkeat tällä tavoin karata yöksi metsään juhlimaan kun sisaruksesi tekevät parhaansa luodakseen hyvät suhteet naapurivaltakuntiin? Luuletko, että kuningattarena olo on ikuista tanssia ja ilonpitoa? Olet erehtynyt pahemman kerran, Eevan tytär, ja heti kun arvovieraamme poistuvat, minä ilmoitan tapahtuneesta ylikuninkaalle!”
Kauhu valtasi Lucyn jäsenet, ja ennen kuin hän ehti estää itseään, neito tunsi kyyneleet silmissään. Tumnus hiljeni välittömästi huomatessaan kuningattaren itkevän edessään, ja faunin olemus pehmeni, mutta vain hiukan.
”Lucy...” hän kuiskasi ja astui lähemmäs tyttöä. ”Olen pahoillani, en olisi saanut huutaa...”
”Ei, olette aivan oikeassa, herra Tumnus”, Lucy nyyhkäisi ja taisteli itkua vastaan. ”Tein ajattelemattomasti kun karkasin. Mutta yrittäkää ymmärtää, te kerroitte minulle näistä juhlista, ja minä halusin niin kovin nähdä ne omin silmin. Ja voi, minulla on ollut niin ihanaa! Olen tanssinut ja laulanut ja nauranut, enkä olisi koskaan kokenut vastaavaa linnassa!”
Nyt herra Tumnus katui että oli alunperin edes maininnut nämä juhlat. Tämä oli osittain hänen syytään, ja fauni tiesi joutuvansa tunnustamaan sen kuninkaalle. Syvään huokaisten hän tarttui uudelleen kuningattaren käteen tarkoituksenaan varmistaa ettei neito uudelleen karkaisi matkalla Cair Paraveliin. ”Palatkaamme linnaan”, fauni kehotti, ja johdatti kuningattaren takaisin tutulle metsäpolulle.
Lucy tiesi joutuvansa vaikeuksiin, mutta kaikkein eniten häntä huoletti herra Tumnus. Neito oli vastoin tarkoitustaan saattanut vanhan ystävänsä vaikeuksiin, ja syyllisyys painoi häntä. ”Herra Tumnus, olen niin kovin pahoillani. Tämä on minun syytäni.”
”En olisi saanut kertoa sinulle”, fauni vastasi hiljaa. ”Ja kyllä, teidän korkeutenne, olette aivan oikeassa. Tämä on teidän syytänne.”
Lucy oli samaa mieltä ystävänsä kanssa, mutta silti tosiasiat sattuivat enemmän kun ne sanottiin ääneen. Neito huomasi jälleen kamppailevansa kyyneleiden tuloa vastaan. Huomaamattaan hän puristi faunin kättä tiukemmin, ja herra Tumnus tunsi sen.
”Voitteko koskaan antaa minulle anteeksi, herra Tumnus?” Lucy kysyi kuiskaten.
Faunin sydän heltyi, ja hän pysähtyi katsoakseen neitoa silmiin metsän hämäryydessä. ”Tietysti annan, Lucy.” Tytön hymy tuntui valaisevan ympäröivää yötä lyhtyjäkin kirkkaammin, ja Tumnus kiirehti jatkamaan; ”Mutta valtiatar, teidän on luvattava minulle, ettette enää koskaan tee näin.”
”Minä lupaan”, nuori hallitsijatar kuiskasi kiitollisena, ja katsoi ystäväänsä kuin olisi tahtonut nähdä hänen sisimpäänsä.
Aina toisinaan fauni hämmästyi, kuinka syvä katse noissa hänen kansansa mittapuulla vielä nuorissa sinisilmissä olikaan. Ne olivat kuin meri, jonka laineet löivät rantaan kuluttaen maata uinuvalla voimallaan. Tyttö katsoi häntä kuin faunin maanruskeat silmät olisivat varjelleet maailman salaisuuksia, eikä hän kokenut olevansa moisen ihailun veroinen. Ennen Lucy olisi valitellut pienikokoisuuttaan, mutta nyt hän huomasi sen olevan vain hyvä asia, sillä näin lyhyenä hän saattoi paremmin katsoa ystäväänsä silmiin.
Se tapahtui kuin unessa. Aslan oli joskus kertonut Lucylle ikivanhasta taiasta, joka oli kuolemaakin voimakkaampaa. Nuori kuningatar ei olisi epäillyt lainkaan, jos hänen tekonsa olisivat olleet vanhan lumouksen aikaansaannosta. Hän kurottautui lähemmäs herra Tumnusta, ja ennen kuin epäröinti ehti ottaa hänestä vallan, neito suuteli faunia. Olihan Lucy ennenkin suukottanut ystäviään ja sisariaan, mutta tämä oli aivan erilaista kuin mikään aikaisempi. Tyttö muisti, kuinka eräs poika hänen koulussaan oli yllättäen suukottanut häntä keskellä pihamaata, ja he molemmat olivat olleet tapahtuneesta niin nolostuneita, että olivat piiloutuneet. Muisto oli säilynyt varsin puhtaana, vaikka toisinaan se tuntui pelkältä unelta, ja sellaiseksi tyttö sen mielsi.
Herra Tumnus tunsi kuningattaren pehmeät huulet omillaan, ja oli henkäistä ihastuksesta. Lucyn suudelma oli hieman haparoiva ja kokeileva, kuten herra Tumnuksenkin ensisuudelma silloin aikoinaan. Se oli kuin linnunpoikanen, joka ensimmäistä kertaa kokeili siipiään, yhtä viaton ja särkyvä. Kokeneempana Tumnus auttoi neitoa pääsemään rytmiin, ohjaten suudelman kulkua ja syvyyttä hellästi. Tyttö vaikutti jännittyneeltä, joten fauni kietoi varovasti kätensä neidon ympärille kuin rauhoitellakseen häntä. Lucy pujotti sormensa faunin kiharoihin ja Tumnuksen oli vastustettava halua määkäistä ilosta.
”Lu”, hän henkäisi vasten neidon huulia.
Tyttö tuntui käsittävän faunin äännähdyksen aivan väärin, sillä kuningatar irrottautui hänestä kuin Tumnuksen iho olisi polttanut. Ohikiitävän hetken ajan herra Tumnus pelkäsi menneensä liian pitkälle. Voi kuinka häpeällistä, suudella nyt sillä tavoin Eevan tytärtä. Mitä ylikuningas sanoisi? Peter Suuri varmasti karkoittaisi hänenkaltaisensa häpeällisen elukan, joka oli kajonnut itse kuningatar Lucyyn! Pian hän kuitenkin ymmärsi, ettei neito pelännytkään häntä.
”E-en voi käskeä teitä tuntemaan samoin, herra Tumnus, vaikka kuningatar olenkin...” tyttö sopersi pelokkaan kuuloisena, ja neuvonantaja yllättyi kuningattaren pelätessä torjutuksi tulemista häntä enemmän. ”Olette minulle hyvin rakas, enkä tohtisi pakottaa teitä.”
Hitaasti, kuin lupaa kysyen herra Tumnus astui lähemmäs Eevan tytärtä ja otti tuon kädet omiinsa. Jokin tilanteessa tuntui kielletyltä ja tuomittavalta, mutta fauni ei kyennyt irrottamaan otettaan. Neidon kädet tuntuivat pehmeiltä ja haurailta vasten täysikasvuisen Tumnuksen työn karheuttamia käsiä, ja fauni piti hänestä kiinni kuin tyttö olisi voinut mennä rikki. Olihan neito nuori, vasta täysi-ikäisyyden rajoilla, mutta kuningatar jo.
”Voi Lucy, etkö ymmärrä?” fauni sanoi nauraen. ”Minähän olen aina rakastanut sinua! Ensikohtaamisestamme alkaen.”
”M-mutta kuinka?” Lucy kysyi ihmeissään, sillä hän oli ollut vasta kahdeksanvuotias heidän ensi kertaa kohdatessaan lyhtypylvään luona.
Herra Tumnus katsoi neitoa niin onnellisena, että pelkäsi pian heräävänsä unesta. Lucy oli varmasti ihmeellisin ja kaunein asia, jonka hän saisi koskaan kunnian kohdata. Kukkaseppele neidon kultaisilla kiharoilla oli kauniimpi näky kuin yksikään kruunu tai jalokivi, ja toisin kuin sisarellaan Susanilla, tytön kasvonpiirteissä oli eloa ja lämpöä. Samalla kun vanhempi Eevan tytär oli veistoksellinen ilmestys, Lucy oli kaunis omalla luonnollisella tavallaan, joka miellytti faunia paljon enemmän.
”Lu, sinä olet aina ollut minulle erityisen rakas. Olet kohdellut minua hyvin, kuin vertaistasi, ja se on enemmän kuin yksikään fauni ansaitsee. Sinä olet mitä parhain ystävä ja ensimmäinen ihminen jonka kohtasin. Minä olin niin kovin, kovin paha fauni, mutta sinun tapaamisesi muutti kaiken”, herra Tumnus yritti vakuutella neitoa. ”Olen sinulle kovin paljon velkaa.”
”Et sinä ole paha fauni, Tumnus. Etkä sinä ole minulle mitään velkaa, minun vuokseni sinä jouduit kärsimään niin paljon, enkä voi ymmärtää miksi sinä silti haluat olla minun ystäväni...”
”Lucy, se mitä minulle tapahtui ei ollut sinun syytäsi!” fauni painotti ja nosti kätensä koskettaakseen neidon poskea. ”Tekisin sen uudestaan, jos vain siten voisin tehdä sinut onnelliseksi.”
”Älä sano noin!” Lucy huudahti kauhuissaan, sillä hänestä oli uskomatonta miten joku saattaisi hänen vuokseen kokea niin karmaisevan kohtalon.
”Se on totta, Lu!” Tumnus vakuutti. ”Jos sallit, minä todistan sen sinulle.”
”Miten?” neito kysyi hämmästyneenä, ja fauni virnisti.
”Anna minun näyttää.”
Herra Tumnus asetti toisen kätensä tytön takaraivolle ja painautui varovasti uuteen suudelmaan. Oli kuin Narnian kultainen aika olisi alkanut heissä uudelleen, ja metsänpohjan sammal otti heidät vastaan. Lucy olisi voinut vannoa, että jokin hänen sisällään karjui voitokkaasti.
