Nimi:Varo ihmisiä, harmaaturkki!
Kirj:Masterskald
Ikä:k11
Yksinäinen vaeltaja jolkotti hiljaa metsän halki. Se haistoi kauempana saalista, mutta koska susi oli juuri syönyt, se ei välittänyt hajusta. Metsä oli ihmisen näkökulmasta lähes autio, mutta sudelle se oli täynnä elämää; siellä täällä näkyi pieniä vipeltäviä hiiriä ja oravia, jotka naksuttivat varoituksiaan kuusenoksilla. Susi haistoi, että tuosta oli kulkenut hirviemo päivä sitten, purolla taas oli juonut nuori ilves. Jänikset loikkivat nopeasti koloihinsa huomattuaan lähestyvän harmaaturkin. Jopa itse kettu repolainen hiipi pensaikossa, vaanien kenties seuraavaa lounastaan.
Susi tiesi, että pian koittaisi taas kylmä ja ankara talvi, että ruoka vähenisi ja joidenkin olisi pakko mennä lähemmäs ihmisasutusta saadakseen ravintoa.
Vielä ei ollut niin, mutta susi oli utelias: sitä kiinnostivat monet hajut ja äänet, joita noiden outojen kaksijalkaisten alueelta levisi metsänreunaan.
Vaikka oli jo pimeä, susi ei edes hidastanut vauhtiaan. Sillä oli hyvä näkö ja aterian voimalla se jaksaisi vielä pitkään. Niinpä se jolkotti öisen metsän halki vielä pitkän matkan, ennen kuin asettui levolle.
Täysikuu kohosi syksyisen metsän ylle hopeoiden maiseman. Yössä kuului saalistavien pöllöjen huhuilua ja hyvin, hyvin kaukaa myös ulvontaa.
Susi valpastui ja kajautti ilmoille oman vastauksensa. "Täällä, minä olen täällä!" Se ilmoitti niille.
Aurinko oli noussut jo korkealle ennen kuin susi jatkoi matkaa, tällä kertaa saalistaen. Mennessään se onnistui nappaamaan varomattoman jäniksen ja pysähtyi sitten purolle juomaan. Se haisteli hetken ilmaa ja alkoi jolkottaa taas eteenpäin. Edellisöisestä laumasta ei ollut löytynyt vielä jälkeäkään, mutta susi tiesi, että nyt pitäisi olla varovainen.
Paljon myöhemmin susi haistoi uuden hajun. Tuo haju kertoi sille meren olevan jo lähellä. Niin myös ihmiset, tuo kaksijalkainen uhka. Susi muisti, mitä sen emo oli kertonut sille kaksijalkaisista, kun susi itse oli ollut vasta pentu.
Emo oli sanonut, että kaksijalkaisia oli paljon ja niillä oli koirat mukana, jotta ne löytäisivät etsimänsä.Niillä oli myös oudot kepit, jotka paukahtivat ja saalis kaatui sitten kuolleena maahan, luultavasti kovan äänen vuoksi, emo oli arvellut. Sutta se oli varoittanut kiertämään ihmiset kaukaa.
Itse susi ei ollut kuitenkaan nähnyt mitään sellaista, vain pieniä kaksijalkaisia leikkimässä joskus isompien vahtiessa. Mutta nekin olivat kadonneet havaittuaan uteliaan suden.
Tuota menoa susi jatkoi vielä monta valonkiertoa ennen kuin saapui lähelle suurta ihmisasutusta. Se haistoi ilmassa monia hajuja, jotka olivat sille täysin vieraita. Susi ei ollut nälkäinen, mutta se arveli olleensa turhan varomaton edellisen ateriansa kanssa, syötyään susi oli jättänyt haaskan melkein erään talon takapihalle. Ehkäpä siksi kaksijalkaiset olivat noin kiihtyneitä, susi ajatteli.
Se näki, miten monet värikkäät ihmiset päästivät kovan äänen huomatessaan harmaaturkin ja alkoivat juosta nopeasti kauemmas.
Se ihmetytti sutta. Eikö tämä ollutkin niiden reviiriä, joten miksi ne käyttäytyivät kuin kanat?
Susi päätti etsiä mukavan paikan levätäkseen, ehkäpä kauempana metsässä.
Susi kohotti päätään ja kuunteli. Etäältä kantautui koirien haukuntaa. Susi oli ollut unessa, mutta nyt se oli täysin hereillä ja varuillaan. Koirat olivat saaneet vainun, sen kuuli kiihtyneestä haukusta. Mutta mitä ne jahtasivat, sitä ei sudella ollut aavistustakaan.
Uteliaisuuttaan susi päätti mennä ottamaan asiasta selvää, vaikka vaisto varoittikin menemästä lähemmäs. Susi oli nuori ja uhmakas, eikä kuunnellut.
Haukku kuului nyt lähempää. Susi kiersi vikkelästi sivummalle, tarkoituksenaan kiertää niiden taakse. Mutta kun koiratkin kääntyivät samaan suuntaan, susi ymmärsi, että jahdattavana olikin se itse!
Susi lisäsi vauhtia askeleisiinsa aikomuksenaan karistaa koirat kannoiltaan, mutta sitten se huomasi ettei eteenpäin päässytkään.
Sen kulkureitin sulki kolme kaksijalkaista. Susi huomasi miten yllättyneitä ne olivat. Uskaltaisiko se mennä niiden ohi? Susi paljasti hampaansa ja murisi. Se pinkaisi kovaan vauhtiin ja juoksi sivulle, niin että sekä koirat että ihmiset jäivät taakse.
Se kuuli takaansa pamauksen ja kauhuissaan tunsi, miten jokin pieni ja terävä upposi sen takajalkaan. Suden vauhti hidastui, sen mieli hidastui. Susi kaatui maahan. Ne lähestyivät, se ehti ajatella tokkuraisesti ennen kuin kaikki pimeni.
Suden ruumis tuntui lyijynraskaalta. Sen pää tuntui. Mutta pian se virkistyi ja jaksoi jo nousta ylös. Susi oli kummissaan. Missä kummassa se oikein oli? Mikään ei näyttänyt tai haissut tutulta, ilmassa ei tuntunut hienoista suolan tuoksua, joka ilmaisi meren läsnäolon. Sen sijaan ilma tuntui kirpeämmältä, kuin kaukainen muistutus lähestyvistä pakkasista. Susi lähti tutkimaan aluetta. Se huomasi, miten erilaiselta paikka näytti. Puita ja pensaita oli vähemmän, mutta tuntureita enemmän. Kauempana näkyi metsä täydessä ruskassa. Kaksijalkaisista ei ollut jälkeäkään, niiden sijaan susi löysi toisen.
Tuo toinen susi ei ollut kaukana. Susi lähi seuraamaan jälkiä, se kun halusi tutustua lajitoveriinsa. Se jolkotti pienelle metsäaukealle jolla toinen susi oli.
Toinen susi oli harmaa naaras, hieman sutta itseään pienempi. Ne kiertelivät toisiaan, kunnes naaras istahti maahan. Susi haukahti hyväksyntänsä merkiksi. Nyt ne olivat lauma. Susi piti siitä, sillä olisi nyt toveri jonka kanssa saalistaa.
Ne lähtivät etsimään yhdessä saalista, molemmilla oli nälkä. Eipä aikaakaan, kun ne jo löysivät suuren kasvinsyöjän jäljet.
Poroja, toinen haukahti. Sudet seurasivat jälkiä, mutta kun hajuun sekoittui kaksijalkaisten hajua, susi epäröi. Se oli oppinut varomaab ihmisiä ja kiersi ne mieluusti kaukaa. Nälkä kuitenkin voitti ja ne jatkoivat matkaa.
Yö koitti ja kuu täysikuu nousi jälleen valtavana hopeisena kiekkona. Tähdet loistivat kirkkaasti sametinmustalla taivaalla. Sudet ulvoivat iloisina kuulle, minkä jälkeen ne kävivät kylki kylkeen makuulle. Susi nuolaisi toisen kuonoa ja vinkaisi. Se nukahti miettiessään miten onnellinen se nyt olikaan.
