Paritus: taustalla Aasa/Liina
Ikäraja: K 11
Esilukija: Araya
Varoitukset: syömishäiriö
Yhteenveto:
Tiesin, etteivät minulle annetut lupaukset merkinneet enää mitään nyt kun minäkin olin rikkonut omani rakastaa häntä aina, mutta minä olin silti kuvitellut, että Aasa olisi ollut tarpeeksi vahva taistelemaan yksinkin.Pelastuskelvoton
”Hei, eikö tuo ole Aasa?”
Käänsin päätäni ja katsoin. Totta tosiaan, se oli Aasa. Seisoi ihmisvilinässä näkemättä maailmaa ympärillään kantaen mukanaan laukkua, jonka yläreunasta pilkotti paksukantisia kirjoja. Punaisen kangastakin alta näkyivät hammastikkureidet ja hiukset oli vedetty löysälle nutturalle kuin tyttö olisi epätoivoisesti yrittänyt piilottaa niiden ohuutta.
Noora tönäisi minua hellästi olkapäästä herättääkseni huomioni. ”Etkö mene tervehtimään?” hän kysyi. Minä katsoin kummeksuvasti ja jätin vastaamatta. Olisiko pitänyt? Emme olleet vaihtaneet sanaakaan lähes vuoteen enkä edes muistanut, milloin viimeksi olisin nähnyt hänet sattumalta. Tuskin olin edes ajatellut koko ihmistä, vaikka pitkään minusta oli tuntunut, että Aasasta muistuttavia asioita oli ripoteltu kaikkialle (kun Tavastialla soitti jokin hänen suosikkibändeistään tai kirjastossa käteeni osui yksi niistä teoksista, joita hän mielellään lueskeli maatessaan sängylläni) enkä päässyt hänestä millään eroon.
”Liina?” Noora lausui nimeni. Ystäväni ei aina osannut tulkita ilmeitä niin hyvin kuin olisi voinut toivoa enkä minä ollut koskaan kovin hyvä lausumaan ajatuksiani ääneen.
”Ei, minä en mene tervehtimään Aasaa”, totesin ja toivoin, että hän tajuaisi jättää asian sikseen.
”Ai”, oli kaikki mitä Noora osasi vastata. Olimme pysähtyneet liikennevaloihin ja tuijotin päättäväisesti edessä kohoavan ostoskeskuksen ikkunoita yrittäen vaikuttaa siltä, että kiinnostuin niihin kiinnitetyistä mainoksista. Tosiasiassa aivoni kävivät juuri läpi kaikkia niitä paikkoja, joissa tiesin Aasan viihtyvän keskustassa oleskellessaan. Onneksi en ollut yksin, sillä Nooran kanssa en varmasti eksyisi niihin samoihin kauppoihin tai siihen kahvilaan, josta sai teetä parilla eurolla.
Valo vaihtui vihreäksi ja me lähdimme liikkeelle. Minulla oli uudet kengät ja yritin välttää kastelemasta niitä kevätsateiden jälkeensä jättämissä vesilammikoissa.
”Minusta sinun ehkä pitäisi”, Noora sanoi kun olimme puikahtaneet Forumin liukuovista sisään lämpimään rakennukseen, jonka portaikossa parveili yläasteikäisiä vaatekauppojen muovikassit jalkojensa välissä.
”Pitäisi mitä?”
”Puhua Aasalle.”
”Miksi ihmeessä?” älähdin hieman vihaisemmin kuin olin tarkoittanut. En olisi halunnut puhua tytöstä, enkä ymmärtänyt, miksi Noorasta oli niin tärkeää, että ottaisin häneen yhteyttä.
”No kun -”
En jäänyt odottamaan selityksiä vaan marssin mustissa saappaissani lähimpään liikkeeseen ja syvennyin tutkimaan uutta mallistoa. Noora hiippaili edelleen perässäni, vaikka olisin toivonut hänen lähtevän jonnekin muualle. Koko ihminen oli juuri pilannut loistavasti alkaneen päiväni enkä olisi tahtonut masentua enää enempää.
”Liina, ole kiltti ja kuuntele hetki”, Noora pyysi painokkaasti. Jätin neulepaitojen läpikäymisen sikseen ja katsoin ystävääni, joka näytti yllättäen hyvin epävarmalta. Kuin olisi ollut paljastamassa minulle suurtakin salaisuutta.
”Minun pikkusiskoni on samalla luokalla Aasan kanssa”, Noora aloitti ja minä nyökkäsin, muistin Aasan puhuneen Millasta. He olivat olleet ystäviäkin jossain vaiheessa, mutta Aasan mukaan etääntyneet toisistaan, joskin tytön äänensävy oli silloin antanut syitä olettaa, että taustalla oli muutakin kuin pelkkää kiinnostuneisuutta erilaisiin asioihin.
”Hän on sairas.”
”Sinun siskosi vai?”
”Ei, luojan kiitos – Aasa.”
Jotain kylmää putosi vartaloni lävitse vatsanpohjaani, mutten halunnut Nooran huomaavan sitä. Reaktioni taisi kuitenkin näkyä ulospäin, sillä tyttö tarkensi millaisesta sairaudesta oikein oli kyse. Se oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, sillä kyllä minä tiesin. Tiesin aivan liian hyvin ja muistin selkeästi kaikki ne kerrat, jolloin olin hokenut tuota samaa lausetta päiväkirjalleni, koska kellekään muulle en uskaltanut.
”Milla sanoi, että kaikki ovat kyllä huomanneet, mutta kukaan ei uskalla puhua Aasalle.”
Ei siitä mitään apua olisi – hän vain kieltäisi kaiken. Tyttö on oikea itsepetoksen mestari ja valehtelisi suut ja silmät täyteen, hymyilisi, näyttelisi iloista ja kieltäytyisi puhumasta koko aiheesta, minä ajattelin sormeillessani farkkukankaista hametta. Nooran sanat palauttivat mieleeni aamupäivät, jolloin Aasa kieltäytyi syömästä valmistamaani ruokaa ja väitti, ettei ollut nälkäinen. Yritin sanoa vastaan, mutta kaikki lauseet takertuivat kurkkuuni. Vasta minun itkuni sai tytön tarttumaan vastahakoisesti lusikkaan ja kauhomaan muutaman lusikallisen kalakeittoa suuhunsa tuskallisen hiljaisuuden vallitessa.
”Hän kävelee välitunneilla koulun pihaa ympäri.”
En pitänyt siitä, että Aasa sanoi iltaisin lähtevänsä ulos, koska tiesin hänen juoksevan metsäreittiä pitkin itsensä uuvuksiin ja kaatuilevan vastasataneeseen lumeen, kun jalat eivät enää suostuneet kannattelemaan häntä pystyssä. Monena kertana minä odotin, ettei hän enää tulisikaan takaisin ja joutuisin itse etsimään hänet metsästä ja kantamaan kotiin.
Olin onnellinen, kun Aasa oli luonani, sillä niinä iltoina hän ei ikinä lähtenyt ulos pakkaseen vaan käpertyi viereeni ja sanoi, että siinä oli turvallista olla.
”Vanhojentanssimekkoa jouduttiin pienentämään kahteen kertaan harjoitusten aikana.”
Aasa nukahti viereeni helposti, mutta minun oli vaikea nukkua kun tuntui siltä, että käsieni alla olisi ollut pelkkiä luita eikä oikea ja elävä ihminen. En uskaltanut sulkea silmiäni, koska mistä minä olisin voinut tietää, jos hän vaikka lakkaisi hengittämästä sillä välin?
Joka kerta kun riisuin paidan hänen yltään minä pelkäsin, että hän olisi kutistunut entisestään, vaikka oli luvannut, ettei niin tapahdu. Se ei nimittäin ollut ainoa minulle annettu lupaus, jota Aasa ei pitänyt.
Minä maksoin ostokseni kassalle ja katsoin Nooraa.
”Kuule, se ihminen ei kuulu minun elämääni enää. Käske Millaa menemään kuraattorin tai jonkun muun luokse kertomaan, minun tapoihini ei nimittäin kuulu vahdata entisiä tyttöystäviäni.”
Kotiin päästyäni avasin lipaston laatikon, johon olin piilottanut kaiken sen Aasasta muistuttavan, mikä ei ollut lentänyt suoraan roskakoriin. Joululahjaksi saadun kaulakorun, ensimmäisen yhteiskuvan ja palauttamatta jääneen rusettinauhan alta löysin kirjeen, joka oli tipahtanut postiluukkuuni eräänä maaliskuisena aamuna ja jonka olin lukenut yhä uudestaan ja uudestaan teenjuonnin yhteydessä.
En halunnut kiusata itseäni käymällä läpi kaikkia niitä lauseita, joissa Aasa kuvasi rakkauttaan minua kohtaan ja teki hölmöjä tulevaisuudensuunnitelmia, mutta katseeni etsiytyi nopeasti viimeisille riveille, jotka olivat silloin valaneet minuun enemmän toivoa kuin mikään muu.
Sinä olet saanut minut uskomaan, että olen ehkä sittenkin kaunis eikä minun tarvitse kuolla tähän vaan voin elää pitkään onnellisena & pelkäämättä (sinun kanssasi). Olet ensimmäinen, jonka vuoksi olisin valmis luopumaan kylkiluistani ja haaveistani olla pienempi kuin kukaan muu. On päiviä, jolloin olet ainoa syy siihen, että minä pakotan itseni syömään vaikka koko mieleni kirkuu vastaan.
Siksi haluan sinun tietävän tämän; jonakin päivänä minä olen vapaa ja saat viimein ostaa minulle jäätelöä kioskista (ja minä lupaan syödä kaiken). Jonakin päivänä minä paranen kokonaan. Olen varma siitä.
Rakkaudella,
Aasa Tiesin, etteivät minulle annetut lupaukset merkinneet enää mitään nyt kun minäkin olin rikkonut omani rakastaa häntä aina, mutta minä olin silti kuvitellut, että Aasa olisi ollut tarpeeksi vahva taistelemaan yksinkin ja ymmärtänyt, että hänen piti jaksaa oman itsensä eikä kenenkään muun takia.
Olin saanut itseni uskomaan, että tulisi joku toinen, joka pitäisi hänestä huolta kun itse en enää pystynyt. Ennen kaikkea olin luullut, että ajan myötä lakkaisin välittämästä, vaikkei niin kävisikään. Mutta se kipu, joka painoi rintani kasaan ja teki hengittämisen vaikeaksi, todisti minulle, kuinka väärässä olin ollut.
Minä heitin kirjeen takkaan ja annoin tyhjien lupausten murentua tuhkaksi ja kadota savuna ilmaan.
Parin viikon kuluttua istuin metrossa kun puhelimeni värisi ja Nooran nimi välkkyi ruudulla. Aavistelin hänen kysyvän minua koiranäyttelyyn tai kahville, joten vastasin empimättä.
”Hei.”
”Liina, Aasa on viety sairaalaan. Minä ajattelin, että sinun pitäisi ehkä tietää.”
Likaisten ikkunoiden takaa paistava aurinko oli silmiinpistävän kirkas ja minä kuvittelin, kuinka Aasa makasi puhtaanvalkeassa huoneessa liian suuret vaatteet päällä tippaletku ranteessa ja oli aivan hirvittävän peloissaan, sillä hän vihasi paikkoja, jotka haisivat puhdistusaineelta.
Tietenkin he kaikki yrittäisivät vain pelastaa Aasan, mutta se oli yhtä tyhjän kanssa. Minä jos kuka tiesin – olinhan itsekin yrittänyt.
