Author: Sole
Fandom: Nälkäpeli -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Genre: Angst ja pikkuhitusen Romance
Rating: K-11
Pairing: Finick Odair/Annie Cresta
Disclaimer: Suzanne Collinsille kuuluvat niin hamot kuin maailmakin, teksti sitä vastoin on minun omaa käsialaa
Summary:Annie ottaa askelen, toisen, kolmannen, kulkee eteenpäin vauvanaskelin.
WARNINGS: SPOILAA MATKIJANÄRHEN LOPPUA FINNICKIN JA ANNIEN OSALTA.
A/N: Tässä olisi nyt ensimmäinen muutamasta Finnie-ideastani. Tuli aikas angsti, mutta katsotaan, jos vähän iloisempaa olisi luvassa vielä joskus. Ihastuin Finnieen luettuani taas nuo Nälkäpelit uudestaan, ja oli vaan pakko saada jotakin paperille. Finnick FanClub.
Enjoy.
Kommenttia?
Vauvan askelin
Annie makaa sairaalasängyssä, kuuntelee kellon tikitystä, yön myöhäisiä tunteja. Tik tak. Viisari liikkuu, takoo messinkinumeroita, aika kulkee hitaasti kohti kuolemaa. Päivät seuraavat toisiaan, kuolema on ketju, kuin palikoita pelilaudalla, kuolema kaataa jokaisen. Päivillä ei ole merkitystä, ei öillä, jotka tuovat unohduksen, Annielle painajaisen. Aika ei merkitse mitään, ei elämä, joka vie mennessään kaiken, millä joskus oli merkitystä. Ja niin ajasta tulee vihollinen, elämästä jää jäljelle vain kipu, joka ei katoa koskaan, ei kuoleman lopulta tullessa. Elämä on peli, joka tappaa, peli, jota ei voi pelata, ei kukaan. Elämä on peli, josta pelaaja ei selviä hengissä. Sekunnit, minuutit, tunnit kuluvat, valuvat hukkaan, hautaan. Yksi kuolee silloin, toinen tällöin, kolmas vuotaa kuiviin, neljäs hukkuu keihääseen, viidennen pää putoaa, kuudennen palkka on kuolema. Jonkun tappaa atrain, metallinkylmä kolmipiikki, poika, jota Annie rakastaa. Jokainen kaatuu kerran, eikä kukaan nouse, ei koskaan. On vain taakse jäänyttä elämää, verta, hikeä ja kyyneliä, sanoja kuolemankielillä. On vain kipua ja tuskaa, sydämentykytyksiä ja kuolemanpelko, joka kaihertaa mielen pohjalla. On vain kuolema, joka löytää jokaisen, kuolema, jolta kukaan ei voi piiloutua. Elämä ottaa, antaa, varastaa. Aika jättää, jätättää, unohtaa laskuista ihmisen, toisen ja kolmannen. Eikä aikaa voi kelata taaksepäin, ei mennyttä koskaan takaisin saa. Ei Finnick palaa.
Annie kääntää kylkeä, ei sulje silmiään, ei tänä yönä, ei seuraavana. Annie valvoo, pysyttelee hereillä, kunnes koittaa päivä uusi ja ihmeellinen, sellainen kuin oli eilinen, on huominen. Jokainen päivä on samanlainen, tyhjä aukko, kuilu, jonka laidalla Annie nostaa kätensä, aikoo hypätä. Jokaisena päivänä Annie on eksyä, astua harhaan tieltä, jolla ei enää kuulu Finnickin askelten kaikua. Annie ei enää näe eteensä, ei keinovalossa, ei pilkkopimeässä. Annien päivät ovat täynnä kipua, kokoon kursitun sydämen lyöntejä. Annien yöt ovat täynnä tuskaa, hyvästejä, jäähyväisiä. Annien yöt ovat täynnä surua, suudelmia, haavekuvia, aaveita. Yöllä Annie maistaa Finnickin, tuntee tämän hellän kosketuksen kasvoillaan, tämän paljaan ihon vasten ihoaan, sääriä, jotka pilkistävät alta paidanhelman. Yöllä Finnickin pronssinen hiuspehko kutittaa Annien niskaa, mutta Annie ei naura, ei hymyile. Sillä Annie tietää, että se on Finnickin varjo, että Finnick on enää vain houreuni, haave, yöhän kuiskattu toive – Finnick on kuollut pois, eikä palaa, ei koskaan. Kuolleet eivät kulje, vain aika kulkee, muttei paranna haavoja, kuoleman valkeita arpia. Yöllä Finnickin merenvihreät silmät katsovat Annieen, hiipuvat, haihtuvat, katoavat. Annie yöt ovat täynnä kaipausta, suolaisia kyyneliä poskilla, sairaalapaidalla, ohuella puuvillalla. Annie itkee öisin, itkee silmänsä punaisiksi, verenvärisiksi, itkee, kunnes viimeinenkin pisara putoaa silmäkulmasta, kunnes itku kuivuu, vaikkei suru kuivu koskaan.
Annie käpertyy kerälle sylissään lakana, halpa kopio pojasta, joka ennen kietoi käsivartensa hänen ympärilleen pimeän laskiessa, keinutti hänet uneen, piti kiinni kädestä yhä unen tultua. Finnick ei osannut laulaa, laulut olivat vain sanoja Finnickin kuiskiessa tuutulauluja. Mutta Annie kuunteli, sulki silmänsä ja tunsi Finnickin sydämen lyövän vasten rintaansa, tunsi pojan hengityksen hiuksissaan, nukahti. Ja kun Annie heräsi huutaen, silmät sumeina, Finnick jo valvoi, kertoi, etteivät unet olleet totta, eivät enää, vaikka olivatkin joskus olleet, silloin ennen, veden varassa. Finnick antoi Annien itkeä, kunnes kyynelet kuivuivat kurkkuun, huuto tukahtui. Finnick antoi Annien itkeä, kunnes painajainen norui puroina patjaan. Finnick antoi Annien itkeä, kunnes tulva oli ohi, kunnes uni laski Annien irti. Finnick antoi Annien itkeä, kunnes oli aika pyyhkiä kyynelet. Ja Finnick antoi Annien hikata, kuunteli, kuinka ne olivat kuolleet, kuinka jokainen oli vajonnut vuorollaan veteen, päät painuneet pinnan alle yksi toisensa perään. Finnick kuunteli, kuinka Annie oli kellunut aalloilla, ja katsonut niiden kuolemaa silmästä silmään, sinisestä ruskeaa, haukkonut henkeä, keuhkojen täydeltä vettä. Finnick kuunteli, kuinka Capitol oli tarvinnut voittajan, eloonjääneen, jonka jo kerran oli vienyt kuolema. Mutta Finnick on poissa, poissa ikuisesti. Annie hengittää Finnickin tuoksua, merta, joka kuohuu ristiaallokossa, tuoksua, johon Annie on hukkua.
Annie tarrautuu sängynlaitaan kuin takorautaiseen ankkuriin, puristaa metallia rystyset valkeina, kämmenissä kynsien punaiset puolikuut. Annien sormet kiertyvät pienojen ympärille, kiipeävät tikapuita. Annie puree huultaan, pysyttelee hiljaa, vaikka tahtoisi huutaa. Mutta Annie ei huuda – ei Finnick enää voi kuulla Annien surua, ei kuolleilla ole korvia. Ei Finnick enää kuule Annien kutsua, kuolleet ovat kuolleita. Annie ripustautuu siihen, mitä Finnickistä vielä on jäljellä, painaumaan patjassa. Annie ripustautuu muistoihin, joilta ei voi paeta, kuvaan Finnickin kasvoista. Annie elää harhoissa, enää ei ole Finnickiä, joka kertoisi, mikä on totta, mikä harhaa, haavetta. Enää ei ole Finnickiä, joka tietäisi, mihin suuntaan kääntyä, missä päin on pinta. Silti Annie selvityy öistä painajainen kerrallaan, muistaa hengittää kahden puolesta, Finnickin takia. Annie haaksirikkoutuu aamuun, toiseen, kolmanteen, päästää irti pienoista, nielee kyynelet. Annie nousee vuoteesta auringon kiivetessä takaisin taivaankannelle, kulkee pitkin autioita käytäviä posket mustelmilla, silmäkuopissa sinelmät. Annien askelista ei kuulu ääntä, Annien paljaat varpaat viistävät lattiaa. Annie etsii Finnickin varjoa, joka lankeaa hänen jalkoihinsa ikkunoilla, varjoa, joka kulkee Annien mukana, minne hän ikinä meneekään. Annie etsii Finnickin aavetta, muistoista paennutta. Annie tietää, että Finnick on kuollut, avaa levälleen ikkunaluukut, toivoo löytävänsä pojan vielä jonakin päivänä.
Annie ei enää osaa erottaa unta todellisuudesta, siitä, mikä joskus oli elämää, enää vain yhteen nidottuja hetkiä, sanoja sieltä täältä, surua suupielten juonteissa. Annie on unissakävelijä, kulkee silmät levällään, silti suljettuna. Annie näkee kasvot, hymyhuulia ympärillään, joka puolella. Hymyjä, jotka eivät ulotu silmiin saakka, vain leikisti iloisia. Hymyjä, joiden kuopissa kimmeltävät kyynelet, vain silloin tällöin onnesta. Annie kuulee niiden huudot, Finnickin parahdukset yössä. Annie kuulee kuoleman, Annick kuulee Finnickin särkyvän säpäleiksi yhä uudelleen ja uudelleen. Ja Annie kuulee hyvänyöntoivotukset, äänet sairaalan käytävillä, naurun, joka harvoin on aitoa. On liian aikaista nauraa, liian aikaista olla onnellinen, liian aikaista unohtaa. Sillä on asioita, joita ei voi unohtaa, kipua, joka ei katoa. On asioita, joita ei saa unohtaa, ihmisiä, jotka jättävät muiston, elävät menneidyyden varjoissa, silti läsnä jokaisessa päivässä. Annie tietää, mitä muistaminen tarkoittaa, vaan unohtaminen on liian vaikeaa. Sillä Annie näkee areenan, veden virtaavan, niiden jokaisen hukkuvan hiljaa, ei pintaan kohoavia kuplia. Annie näkee kymmenkunta kuolemaa, milloin verta, milloin merta, vettä silmän kantamattomiin. Annie tuntee vesisateen ihollaan, sairaalapaitaan imeytyvät pisarat, tihkun, joka huuhtelee kyynelten jäljet poskilta, maistuu makealta. Sade laimentaa suolavettä, Finnickin makua, merta silmissä, silmäkulmissa.
Annien maailma on sirpaleina, pelkkiä palasia menneestä, puoliksi muisto. Annien elämä on kuin valokuvia hetkistä, joina hän makaa sängynpäädyssä, hengittää Finnickin tuoksua kasvot syvälle tyynyyn painettuina, hetkistä, joina tarjotin lipsahtaa, luiskahtaa lattialle, lasi helisee. Hetkistä, joina Finnickin sydän vielä löi, hetkistä Finnickin sylissä. Hetkistä, joina Finnickiä koskettivat vieraat kädet, hetkistä, joina Finnick oli huutanut. Annien elämä on painajainen, josta tuli totta, painajainen, jossa jalat lakkaavat kantamasta. Annien elämä on painajainen, josta ei voi herätä, peli, jolla ei ole voittajaa. Kerran Annie pelasi, kerran kaikki katosi. Se peli oli peli, joka opetti, ettei elämässä ole voittajia, ettei elämässä voita voittajakaan. Se peli oli peli, joka opetti Annien pelkäämään, peli, joka ei antanut Annien unohtaa, ei kuolemaa, kuolleiden kalmankalpeita kasvoja. Kerran Annie pelasi, hänet puettiin mekkoon, riisuttiin. Riisuttiin vain kerran, kahdesti. Ei Annieta tahtonut juuri kukaan, ei mieleltään järkkynyttä tyttöä, Capitolin kourissa kajahtanutta. Kerran Annie tarttui käteen, jonka poika ojensi, poika pronssitukkainen, kaunis kuin enkelit kiiltokuvissa. Annien löysi poika, joka oli rikki sisältä, poika Capitolin murjoma. Kerran Anniella oli poika, kerran koitti pojan aika kuolla, sen pituinen se. Kerran Anniella oli poika, ei tule toista, ei seuraavaa. Annien elämä kulkee sivuraiteilla, tiellä, joka on labyrintti, risteyksiä tuhatkunta.
Annien askelet painuvat hiekkaan tiimalasissa, jonka Capitol on kellistänyt kallelleen. Annie ei tiedä, missä hämärtyy totuuden raja, Annie kulkee rajamailla. Sillä ei Finnick enää pidä kiinni Annien kädestä, Finnick on päästänyt irti, Finnickin on ottanut kuolema. Ei ole ketään, jolta kysyä, mitä tuo tullessaan tuleva, Finnickin on vienyt mukanaan kuolema. Ei ole ketään, joka kertoisi, minne kääntyä, ohjaisi oikealle, vasemmalle, ulos unesta, painajaisista, Finnickin on vienyt mennessään kuolema. Ei ole ketään, joka kuiskaisi, milloin juosta, ei ketään, joka tietäisi, milloin kaatua. Finnick on hautautunut hiekkaan, johon painuvat Annien varpaat, jalanjäljet, kevyet askelet, aikaan, jonka kulkua Annie ei kuule, vain viisarien liikkeen, hiljaisen tikityksen. Aika on kuin peili, peilinsirpaleita, kuvajainen vedenpinnassa, pisara, joka saa ajan lainehtimaan, tulvimaan yli laitojensa. Aika vuotaa. Ja silloin katoavat kasvot, äänet, silloin hiipuu puheensorina, Annien hengitys kaikuu hiljaisuudessa. Silloin vesisade tihkuttaa takaperin sairaalapaidalta, hiukset kuivuvat, pilvi peruuttaa taivaankannella. Ja Annie painaa kädet korvilleen, katsoo sinne, minne muut eivät näe, katsoo kuolemaa silmästä silmään, katsoo Finnickiä, joka juoksee häntä vastaan käytävällä, putoaa hänen lävitseen. Sillä Finnick on vain heijastus peilissä, ei Finnick enää hengitä. Annie on yksin, herää huuto huulillaan.
Mutta vaikka kaikki kaatuu, katoaa aikanaan, ei Annie aio luovuttaa, ei enää, ei koskaan. Finnick kuoli, vaan jätti Annielle syyn elää, muistaa hengittää. Annie ei voi seurata Finnickiä, ei vielä. Annie pitää kiinni sängynlaidasta, pysyttelee valveilla. Annie puree hammasta, repii kädet korviltaan, palaa sieltä, missä lyövät laineet, siltä, missä odottaa hukkumiskuolema. Annie kuulee peilin pirstoutuvan, tietää, etteivät muistot kulu, haalistu reunoilta. Annie sulkee silmänsä vedeltä, pyyhkii kyynelet, katselee Finnickin varjoa lattialaatoilla. Varjo on kaikki, mitä Finnickistä on jäljellä. Ei varjo osaa pitää kädestä, ei varjosta jää jälkiä. Annie elää päivän kerrallaan, katselee Finnickin tuulessa liehuvaa tukkaa, mustavalkovalokuvaa. Annie katselee Finnickin juoksua nurmikolla, varpaita, jotka eivät kosketa maata, kevätesikoita, kuurankukkia. Ja pimeässä Finnick katoaa, haipuu näkyvistä kokonaan. Mutta silloinkin, kun Finnick on poissa, lyövät kaksi sydäntä – pieni sydän hakkaa särkyneen rinnalla. Vaikka Finnick on kuollut, jäi heitä kaksi, vaikkei toinen vielä tiedäkään, kuinka hengittää. Vaikka Finnick ei palaa, on heitä kaksi, toinen rikki, toinen vatsassa, kalpean kaaren alla. Annie laskee kätensä vatsalleen, tuntee potkut, varovaiset liikkeet. Annie tuntee Finnickin lapsen, vihreäsilmäinen, pronssitukkaisen, lapsen, jolle Finnick antoi elämän.
Annie ottaa askelen, toisen, kolmannen, kulkee eteenpäin vauvanaskelin.
Fin.
Kommentoithan?