Taiteesta S angst

[Jaakin]

Title: Taiteesta
Author:Jaakin
Rating: Sallittu/General
Pairing: -
Characters: Cornelius Toffee, Percy Weasley & Rufus Rymistyir
Genre: Angst
Tense: Preesens
Disclaimer: Nuket ovat J.K Rowlingin, tarina on minun. En saa tästä rahaa enkä kunniaa (saatika naisia).
Summary: "Elämä imitoi taidetta paljon enemmän kuin taide imitoi elämää."
- Oscar Wilde.
A/N: Minä jo luulin ficcausintoni kuolleen kokonaan, mutta näemmä saan yhä jotakin aikaiseksi. Tämä osallistuu sekä sitaattihaasteeseen että fanfic100:seen numerolla 42. Kolmio.


“Hän on niin kaunis.”
“Siro ja kaunis.”
“Kuollut jos minulta kysytään.”
“Rufus, sinä et ole koskaan ymmärtänyt mitään taiteesta.”
“Et niin vähääkään.”
“Oi, jos minulta kysytään, ymmärrän paljonkin. Minusta nuo lasittuneet silmät eivät vain muistuta mielikuvaani siitä käsitteestä.”
He katsovat kieroon asentoon kääntynyttä ruumista katsovat sen muotoja, tuttuja kasvoja ja sitä ilmettä,  johon ne ovat jähmettyneet. He, kolme katsojaa, ovat täysin erilaisia, mutta jokainen tietää, tulee heistä joskus samanlaisia. Yhtä elottomia kuin tuo hahmo yhtä elottomia kuin moni muukin. Tämä polku vie jokaisen heistä samaan suuntaan, he tietävät sen eivätkä siltikään väisty.
Aina on pieni mahdollisuus.
   Katsottuaan hetken siirtyy kolmen jalkaparin ryhmä nopeilla liikkeillä kauas tapahtumapaikasta, siirtyvät yksinäiseen taloon lähelle ei niin mitään. Lamppu syttyy ja lasit täyttyvät ne keventävät tunnelmaa, keskustelu jatkuu.
“Taide on häilyvä käsite.”
“Ei se minusta ole häilyvä, pikemminkin laaja.”
“Minusta teidän käsitteenne taiteesta kusee ja pahasti.”
“Rufus, älä ole noin karkea.”
“Minä en ole karkea, mutta jos kuollut ihminen on taidetta niin jossakin viiraa.”
“Mitä sinulle sitten tulee sanasta `taide´ mieleen?”
“Jotakin vähemmän konkreettista. Esimerkiksi maalaukset, kirjoitukset ja musiikki.”
“Mutta kyllä kuolemasta kirjoitetaan, maalataan ja lauletaan.”
“Se on täysin eri asia.”

Pöydän toisella puolella istuva nuori mies on seurannut suurimman osan aikaa keskustelua vaiti, hän haroo hiuksiaan ja sytyttää savukkeen. Sitä hän ei olisi tehnyt vuosi sitten, ei olisi kuvitellutkaan istuvansa näiden kahden miehen seurassa rämässä talossa osana sotaa, johon hän ei aikaisemmin olisi uskaltanut osallistua. Aika on muuttanut hänet se on vienyt niin paljon, pelko on kadonnut ja hän on tyyni.

“Siitä on kauan, kun olin lähellä mitään, minkä sinä Rufus luokittelet taiteeksi”, hän sanoo ja ojentaa pulloa toisten laseja kohti.
“Siksi meidän on täytynyt loihtia jotakin edes sen kaltaista, avata uusia näkökulmia. Ei meillä ole kulttuurielämyksiä käsiemme ulottuvilla, ei edes mitään niihin viittaavaakaan ja sinä tiedät sen. Meidän puheenvuoromme kuulostavat karuilta, mutta sitä kaikki nykyään on.”
“Mutta sen ei tarvitsisi olla”, Rufus sanoo ja laskee katseensa.
“Me emme ikävä kyllä voi sille mitään”, nuori mies vastaa.
“Suuria sanoja, Percy”, kolmas mies sanoo ja kolauttaa lasinsa pöytäpintaan, seuraavan kerran sitä nostettaessa huomataan kostea kaari allekirjoituksena.
“Mutta oletko varma, että ne kuullaan?”
“En tietenkään”, Percy sanoo noustessaan ja siirtyessään ikkunalle.
“Tässä maailmassa kukaan ei tule kuulemaan enää mitään, kuuroutuneita kaikki.”
“Tiedättekö, miehet”, Rufus sanoo laskelmoivasti, miettii hetken miten asettaisi sanansa.
“Ennen maalattiin ja kirjoitettiin sodasta, imitoitiin kaikkea mitä täällä on ollut. Nyt se on toisin, me elämme sitä taidetta.”
Nauru soi jokaisen korvissa, pullo on tyhjä.
“Älä ota itseesi, Rufus”, yhä nimeämätön mies sanoo naurun kyyneleet silmissä.
“Mutta nämä viisaat sanat eivät ole minun juttuni. Kuunnelkaa itseänne! Tuollaiset sanat valuvat hukkaan jo ennen kuin saatte ne suistanne ulos. Puhukaamme kerrankin kepeitä, sillä kepeyttä ei löydy enää ellemme luo sitä!”
“Cornelius, minä arvasin ettet sinä ymmärtäisi meidän puheitamme”, Rufus nojaa taaksepäin tuolillaan,  ja avaa uuden pullon.
“Sinä olet aina ollut pinnallinen, et katso koskaan syvemmälle etkä usko muita kuin itseäsi. Siksi sinä epäonnistuit taikaministerin virassasi.”
“Syytätkö sinä tästä sodasta minua?!”
“Minä en syytä tästä ketään, minä en anna sen painoa kenellekään, koska kukaan ei sitä kykene kantamaan. Tämä sota on meidän hartioillemme liikaa.”
“Mistä sinä tiedät paljonko se minun hartioillani painaa?”
“Olisit hullu jos se ei painaisi paljoa, olisit kuten he”, Rufus sanoo yhä tyynesti, viitaten sodan siihen osapuoleen, johon hän ei kuulu.
“Minusta tuntuu, että me kaikki olemme saaneet osamme siitä lastista”, katse kääntyy Percyyn ja vaikka hän ei näe toisen kasvoja, on Rufus varma, että Percy tietää mitä hän tarkoittaa.
“Kaikki kuolevat”, Percyn ääni tärisee ollen samaan aikaan täynnä vihaa.
“Nostetaan malja sille, että me olemme vielä täällä. Nostetaan malja sille, että ehkä joku meistä jää tänne loppuun asti ja voi kysyä itseltään, miksi juuri hän.”
“Tehkäämme niin.”
Ja lasit kolahtavat yhteen, ulkona sataa.
“Huomiselle!”

Eivätkä he tiedä kuolevatko huomenna vai eivät, eivät tiedä edes seuraavaa minuuttia. Heidän ei tarvitse, he eivät tee sillä mitään. He ovat hetki tässä ja nyt, kolmio, joka muodostuu tuoliasetelmasta ja on valmis särkymään hetkenä minä hyvänsä.
Pelkkä kolmio.

[Celeporn]

Rufus on ehdottomasti yksi lempihahmoistani, joten silloin harvoin, kun miekkosesta jotain tekstiä löytää, olen aivan innoissani. Kuitenkin aina myös hieman pelottaa, että miten se ukko on tekstissä kuvattu, kun omat mielikuvat ovat niin hirveän voimakkaat ja hahmo on kirjoissa sen verran vähäisessä osassa, että tulkinnat voivat olla kovinkin erilaisia.

Rakastuin tämän tekstin Rufukseen ihan kympillä, lakoniset ja karut kommentit olivat kerrassaan täydellisiä. Jo ihan ficin aloittava keskustelupätkä oli minulle kovasti mieleen ja jo hetken päästä olin ihan sulaa vahaa.

“Minusta teidän käsitteenne taiteesta kusee ja pahasti.”
“Rufus, älä ole noin karkea.”

Tämä oli vain yksinkertaisesti ihana kohta, aito ja osuva ja hahmoihin (ainakin minusta) aivan täydellisesti istuva. Muutenkin pidin kovasti tavastasi käsitellä sitaattia, ja sitten sitä kautta valitsemaasi aihetta, plus että oli kerrassaan loistavaa, ettei tässä ollut mitään parituksia.

Käyttämäsi kieli sopi minusta sisältöön hyvin, toi sitä taidetta esiin muutenkin kuin vain sisällöllisesti - tykkään aina, kun teksti itsessään tukee käsittelemiään aiheita, ja tässä oli minusta todella hyvin sellainen kokonaisuus. Kuitenkin tuo taiteellisuus oli minusta myös hetkittäin eräänlainen riippakivi - sanavalinnat ja lauserakenteet noin yleisesti olivat minulle kovasti mieleen, mutta puolitaiteellinen pilkutus hieman pilasi lukunautintoani. Ehkä tätä ns. vajavaista kielioppia olisi pitänyt käyttää hieman tehokkaammin, tehdä siitä hieman isompi pointti, sillä nyt se lähinnä tuntui siltä, että pilkut ovat vain unohtuneet. Hiottu kieliasu kyllä kertoi siitä, ettei kyseessä varmastikaan ole ollut vahinko, mutta siitä huolimatta muutamat kohdat hieman häiritsivät.

Makuasiahan tuo tietysti on, muuten tykkäsin ficistä kovasti. Suuri plussa siitä, ettei tekstiä oltu varsinaisesti kuvattu kenenkään näkökulmasta, eikä tekstissä varsinaisesti ollut mitään selvää arvomaailmaa; oli vain dialogi ja hahmojen mielipiteet.

“Cornelius, minä arvasin ettet sinä ymmärtäisi meidän puheitamme”, Rufus nojaa taaksepäin tuolillaan, ja avaa uuden pullon.
“Sinä olet aina ollut pinnallinen, et katso koskaan syvemmälle etkä usko muita kuin itseäsi. Siksi sinä epäonnistuit taikaministerin virassasi.”

Voi Ruffe <3<3

Kiitoksia tästä ficistä, erittäin virkistävä lukukokemus kaikkien angstisten romanssien keskellä.

[Socker Smulan]

Oi. On kyllä pakko sanoa, että hieno ja onnistunut ficci. Rakastan dialogeja. Vaikkei tämä nyt täysin pelkkää dialogiaollutkaan, mutta juuri tälläinen... tällainen. Kaikki kävi ilmi keskustelusta etkä tuonut kuvailulla esille mitään ylimääräistä, vain ihania yksityiskohtia. Ne toivat kokonaisuuteen ihanan hämyisen tunnelman.  

Hyvin keksitty ja puhutteleva, käytit hienosti kieltä.  En katsonut noita tietoja kun lähdin lähdin lukemaan ja se oli hyvä ratkaisu, koska olin paljon enemmän juonessa mukana kun sain arvailla kuka puhuu. Rakastan kirjoituksia, joista saa pohtimisen aihetta ja tämä antoi sellaisen, kiitos.  Rakastan myös kovasti noita sinun käyttämisäi keskusteluja. Ne olivat kaikki hyviä, mutta voisin laittaa tähän muutaman lemppareistani.

“Hän on niin kaunis.”
“Siro ja kaunis.”
“Kuollut jos minulta kysytään.”

Kohta, joka koukutti ja antoi syyn jatkaa eteenpäin. Hyvä aloitoitus on aina tärkeä.

Katsottuaan hetken siirtyy kolmen jalkaparin ryhmä nopeilla liikkeillä kauas tapahtumapaikasta, siirtyvät yksinäiseen taloon lähelle ei niin mitään. Lamppu syttyy ja lasit täyttyvät ne keventävät tunnelmaa, keskustelu jatkuu.

En osaa kertoa, mikä tuossa oli niin hienoa. Pidin vain tuosta tyylistä kertoa ja erityisesti vertauksessa "lähelle ei niin mitään".

“Minusta teidän käsitteenne taiteesta kusee ja pahasti.”
“Rufus, älä ole noin karkea.”
“Minä en ole karkea, mutta jos kuollut ihminen on taidetta niin jossakin viiraa.”

Aivan, aivan  

...kolauttaa lasinsa pöytäpintaan, seuraavan kerran sitä nostettaessa huomataan kostea kaari allekirjoituksena.

Ihana kuvaus.

“Tässä maailmassa kukaan ei tule kuulemaan enää mitään, kuuroutuneita kaikki.”

Kaunista.

“Olisit hullu jos se ei painaisi paljoa, olisit kuten he”, Rufus sanoo yhä tyynesti, viitaten sodan siihen osapuoleen, johon hän ei kuulu.

Kuten myös. Ja loppu oli myös erittäin osuva.

Kiitän tästä ja toivon sinulta lisää tekstiä. Kiitos.

~Socker