Nimi: Yövapauksista valoon
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: K-11
Genre: angst, drama
Paritus: Ginny/Pansy
Haasteet: Musiikkivideohaaste, Kerää kaikki hahmot (Pansy Parkinson), Genrehaaste vol. 2 (femme), Femme10 vol. 3, Rare10, OTS20 (Luihuiset), Ficlet300 (146. Valo)
Vastuuvapaus: En omista hahmoja vaan ne kuuluvat J.K. Rowlingille. En myöskään saa tuotoksistani rahallista korvausta.
A/N: Tämän tosiaan kirjoitin musiikkivideohaasteeseen. Videona minulla oli tässä pohjana t.A.T.u.:n
All The Things She Said. Joten ehkä jos haluaa tähän saada videon näkökulmaa niin sen katsominen jossakin vaiheessa on suositeltavaa, mutta ei toki pakollista. Parituksen valitsin aika lailla omien mielikuvieni perusteella videoonkin nähden, joten en tätä ehkä parin toimivuuspohjalta niinkään rakentanut, mutta toivottavasti se ei häiritse lukemista. Hmm, unohdinkohan vielä jotakin? En kai. Erityiskiitokset vielä
foxtrotille, joka oli korvaamaton apu tämän kanssa. Kiitos. ♥
Aina he ovat olleet vähän eksyksissä, vaikka tietävätkin haparoiden oikean suunnan. He haluavat ottaa selvää, tietävät mitä tahtovat, pelkäävät ehkä hieman siltikin (ei se ole väärää pelkoa).
Mitä muut heistä uskovat, odottavat.Sadevesi valuu vuolaana kasvihuoneiden räystäältä, pilvien päältä. Kastelee pisara kerrallaan mustiin sekoittuvat punaiset hiukset aivan litimäräksi. Vaatteet liimautuvat ihoon kiinni, väristyksiä kulkee pitkin kehoa. Siitäkään huolimatta ei ole liian kylmä,
toinen on vieressä lämmittämässä kuitenkin. Pehmeät huulet painuvat toisia vasten, maistavat, kulkevat suupielistä kaulalle asti. Kädet työntävät rajusti seinää vasten. Kumpikin pitää siitä, tietää että näin sen on aina kuulunutkin mennä, eivätkä he halua muuttaa siitä mitään.
Siltikin tuntuu kuin tuhat ihmistä ja enemmänkin tuijottaisi.
Se kaikki on vain niin epäreilua. Miksi kukaan ei osaa hyväksyä?
Miksi joudumme tuntemaan itsemme vangituiksi, häkkilinnuiksi? Ei kukaan sitä toivoisi itselleen, muttei ehkä osaa ymmärtääkään. Silti se sattuu. Useimmiten sen haluaisi vain työntää mielen perukoille, unohtaa kaiken ympäröivän, muut ihmiset, juosta pimeää polkua oikeaan suuntaan sinne missä aurinkokin pilkahtaa sadepilvien lomasta.
Vaikka ei se aina ole niinkään. Yöllä on helppoa olla kokonaan toisen sormen piirrellessä kaaria kyljille tai huulten merkitessä kehoa omakseen, vaikka aamulla onkin vastassa kaikki muu.
***
Tyhjässä rohkelikkojen oleskeluhuoneessa sulkakynä raapustaa karhealle päiväkirjan sivulle koukeroisia kirjaimia, jotain sellaista, mitä kukaan muu ei saa nähdä. K
aikki on vain niin vaikeaa, sattuu kun en voi olla kokonaan sitä mitä haluan, mitä olen. Rakastan sinua Pansy, tiedät sen, toivon että joskus voimme vielä olla vapaita yhdessä. Ja ehkä hän uskookin sen. Pari katkeraa kyyneltä tipahtaa sivulle, sotkee lopun tekstistä niin ettei siitä saa enää selvää.
Muiden nähden Ginny ei itke koskaan.
Luihuistyttöjen makuusalissa mustahiuksinen istuu sängyllään, puree tyynyään ettei huutaisi ääneen. Se kaikki tuntuu niin hukuttavalta, kuin olisi vangittuna omaan mieleensä, ehkä vähän se toisenkin. Ei hän sitä kuitenkaan muille näytä, ei se olisi arvolle sopivaa. Paljaalle käsivarrelle hän raapii kynnellään koukeroita, haluaa omistaa toisen, olla täysin ehjä kaikkien edessä. Muistutuksena itselleen käsivarressa viivat kertovat siitä toisesta, ehkä jotain mitä he eivät vielä ole saavuttaneet. Mutta tulevat vielä saavuttamaan, hän tietää sen.
Muiden nähden Pansy ei koskaan nosta hihojaan.
***
Lopulta he päättävät yhdessä olla välittämättä muista, he haluavat vain olla sitä mikä tuntuu oikealta, vaikka joskus se vaikeaa onkin. Ei se kuitenkaan tunnu ylivoimaiselta kun vierellä on toinen.
”En jaksa piilotella enää näin. Kävellään huomenna käsi kädessä aamiaiselle, sopiihan se? Sopiihan?” Ehkei sitä tarvitse ääneen edes sanoa.
Aamulla sydän pamppailee kovempaa kuin ennen, kumpikin tietää mitä on tulossa. Tuntuu kuin koko keho vavahtelisi sykähdysten voimasta. Askeleet ovat haparoivia, mutta eivät liian – eivät muut tiedä vielä mitään, eivät osaa erottaa. Hermostunut naurahdus karkaa kiristyneiltä huulilta, miksi näin pieni asia tuntuu niin suurelta? Naurettavaa, mutta niin se vain on, eivätkä he mahda sille mitään.
Varovasti kapeat sormet hipaisevat toisen viileää kämmenselkää, ujuttautuvat varovasti toisten lomaan omistavasti. Ihmisten katseet tuntuvat porautuvan selkään, mutta molemmat kävelevät eteenpäin välittämättä siitä. He ovat päättäneet olla vapaita, ovat tehneet sen eikä enää peräännytä. Tätähän he ovat niin kauan halunneetkin, eivätkä he kadu. Tunne on keveämpi kuin pitkiin aikoihin.
Auenneista porteista kaksi on pyrähtänyt kohti aurinkoa.