Kirjoittaja: Lauchuo
Beta: Zarroc
Ikäraja: S
Genre: angst, drama
Paritus: Severus/Lucius
Vastuuvapaus: Hahmot omistaa Rowling, tarinaidean minä
Tiivistelmä: Lucius yrittää yhä, vaikkei ansaitsekaan Severusta.
A/N: Saappaattomalle kiitos parituksesta, ja öö, biisistä kiitos joko
Vilnalle tai
Naturalille, en muista kumpi antoi tän numeron! Niin ja
Zarrocille iso kiitos tän pyörittelemisestä ja täydelliseksi hiomisesta!
Haasteet:
Perspektiiviä parittamiseen #2 (Pahikset)
Rare10 - koska rare on rakkaus #2Teelusikan tunneskaala (Epätoivo)
Yhtyeen tuotanto II (
Haloo Helsinki: Kuule minua)
Kerää kaikki hahmot-haaste (Lucius Malfoy)
FanFic100 (082. Jos.)
Spurttiraapale III (Kierros 19)
Vuosi raapalehtien VKirjoita & kommentoi -haaste (Lucius Malfoy)
Vaikken sinua ansaitsekaan
1
“Lucius, usko jo, ei se koskaan toiminutkaan, emme me koskaan olleet mitään”, Severus toteaa ja kääntyy lähteäkseen, kun Lucius tarraa hänen kaapunsa hihasta. “Mikset sinä usko? Enhän minä edes kaivannut muuta, kuin hyväksyntää. Hyväksyntää joltain, jolla on auktoriteettia. Ja sinä olit silloin johtajapoika.”
Ja Severus vetäisee kätensä irti Luciuksen otteesta, kaapu repeää, mutta Severus ei jää katsomaan taakseen. Eikä kuuntelemaan, mitä sanottavaa Luciuksella on. Hän ei tahdo kuulla niitä selityksiä tai sitä, miksi heistä olisi sittenkin voinut tulla jotain, miksi hänen pitäisi vielä jäädä, vaikka Lucius on edelleen kiinni Narcissassa, on aina ollut.
Ei hän tahdo antaa sydämensä särkyä kolmesti.
2
“Etkö antaisi vielä mahdollisuutta?” Lucius anelee, vaikkei hän koskaan anele. Severus pudistaa päätään, eikä hänen mieltään käännä edes maailmanloppu. Kyllä Lucius tietää, miksi Severus alunperin lähti, muttei suostu uskomaan sitä.
“Antaisit minulle edes hetken aikaa, muutan kaiken paremmaksi”, Lucius yrittää vielä, mutta Severus vain kääntyy taas pois, jättää Luciuksen rypemään pahaan oloonsa, yksinäisyyteensä, jota edes Narcissa ei voi enää täyttää. Sillä nyt Lucius on se, joka tarvitsee hyväksyntää, se, joka on vielä kiinni menneisyydessä. Eikä Severus voi tarjota sitä, mitä Lucius haluaa, ei olisi koskaan voinutkaan, ja siksi näin on parempi.
Ei Severus halua kuulla selityksiä:
eihän Lucius osaa rakastaa.3
“Et sinä ikuisesti voi minua pakoilla, Severus”, Lucius sanoo ja painaa Severuksen seinää vasten. “En minä koskaan lakannut rakastamasta sinua, ei se koskaan loppunut, vahvistui vain”, Lucius kertoo, painaa huulensa vasten Severuksen omia, muttei saa Severukselta vastausta suudelmaansa.
“Kyllä sinä lakkasit”, Severus vain toteaa, työntää Luciuksen kauemmas itsestään, pyyhkii suutaan kaapunsa hihaan, mutta ei lähde. “Et sinä halua pilata mainettasi. Mene takaisin Narcissan luokse, sinne sinä kuulut”, Severus toteaa, katsoo Luciusta surullisin silmin ja kävelee sanaakaan sanomatta jälleen kerran pois. Eikä käänny katsomaan, vaikka Lucius niin pyytää.
Eikä Lucius taaskaan voi tehdä muuta, kuin palata Narcissan ja
vastasyntyneen poikansa luo.
4
“Sinä hankit lapsen!” Severus huutaa, ei voi enää hillitä kieltään ja sanojaan. Vuosien takaiset kaunat purkautuvat ja Lucius on näkevinään kyyneleen Severuksen silmäkulmassa. Hetkessä se on kuitenkin kadonnut, eikä Lucius ole varma, oliko se edes totta.
“Minun oli pakko”, Lucius vastaa ja painaa päänsä.
“Niin se on aina ollut sinun kanssasi. ‘Sinun on pakko.’ Siksi saat nyt kärsiä siitä”, Severus huokaisee vastaten kylmin silmin Luciuksen anelevaan katseeseen.
“En minä enää voi sinulle tarjota sitä, minkä olet jo Narcissalta saanut”, Severus toteaa vielä, vetäisee kaulastaan korun, jonka sai Luciukselta vuosia sitten ja painaa sen toisen miehen käteen.
“Unohda jo se kaikki.”