A/N: Apuva, näin paljon kommentteja jo
Kiitoskiitos
Sinikeiju,
Fairytale ja
Genova. Kiva jos tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta, vaikka, trailerit ovatkin aika helppoja luomaan sen vaikutelman. Toivottavasti tämä ensimmäinen osa pitää yllä kiinnostuksenne.
Ensimmäinen luku
Täältä tullaan, uusi elämä
Dominique Leeson istui koulupöytänsä ääressä ja pureskeli lyijykynänsä päätä edessään olevaa paperia tuijottaen. Aukinaisesta ikkunasta kävi mukavan viileä tuulenvire ja lintujen laulu sekä ohitse ajavien autojen hurina kuului rauhoittavasti tytön korviin. Dominique laski virallisen näköisen paperin käsistään pöydälle ja nousi seisomaan. Hän ei juuri sillä hetkellä onnistunut ymmärtämään asiakirjan sisältöä. Se kun kertoi, että hän pääsisi jatkamaan opintojaan yliopistossa. Dominique ei ollut varma, oliko hänen unelmansa vai pahin painajaisensa juuri toteutunut.
”Isä!” tyttö huusi ja aukaisi huoneensa oven. Vastausta ei kuulunut mistään, joten Dominique päätti ensimmäisenä tarkistaa keittiön ja olohuoneen. Isää ei näkynyt missään, mutta telkkarin se mokoma oli jälleen unohtanut päälle.
”Isä! Missä sinä olet?” Dominique jatkoi huutelua ja meni parvekkeelle. Hän kurkkasi kaiteen yli ja hymähti kevyesti. Niinpä tietysti.
”Hei, isä!” tyttö huudahti ja nojasi kaiteeseen. Hänen isänsä nosti katseensa takapihan nurmikosta tyttäreensä.
”Niin?”
”Mitä sinä siellä teet?”
”Leikkaan nurmikkoa”, mies vastasi ja nosti kasvoilleen leveän pepsodent-hymyn. Dominique pyöräytti silmiään.
”Jaa, jaa. No, ei sillä niin väliä. Muistathan sinä mikä päivä tänään on?”
”Olisiko 18. heinäkuuta?”
”Joko sinä vitsailet tai sitten olet todella puupää.”
”Minulla ei ole hajuakaan mistä sinä puhut, Dom”, isä kohautti harteitaan alhaalla. Dominique sipaisi otsahiuksia korvan taakse.
”Oletko huomannut, että olet surkea valehtelija? Pääset rahoistasi tänään, isäukko!”
”Ai niin, ihmekös tuo kun en muistanut”, George Leeson vastasi huokaisten ja kumartui takaisin ruohikon kimppuun.
Dominique puolestaan juoksi vaatekaapilleen ja vilkaisi matkalla ulos ikkunasta. Aurinko paistoi kirkkaasti ja ilma näytti muutenkin hyvin lämpimältä, eli ei mitään liian paksua päälle. Tyttö painoi radion päälle ja huone täyttyi melodisesta rockista, kun Linkin Parkin New Divide alkoi soida. Pieni hymy nousi Domin huulille ja musiikki kohotti hänen mielialaansa. Hän otti kaapistaan siniset farkkushortsit ja keltaisen ja valkoisen naruolkaintopin. Keltaisen hän laittoi alle ja valkoisen päälle, heitti ruudulliset yöhousunsa sängylleen ja veti jalkaansa farkkushortsit. Kengiksi hän valitsi punaiset lyhytvartiset tennarit, joissa oli valkoiset nauhat. Dom haki vielä valkoisen kosketusnäyttökännykkänsä yöpöydältään ja sammutti aikaisemmin sytyttämänsä kattovalon, ennen kuin käveli olohuoneen poikki eteiseen. Sohvalle ilmestynyt Jasper katsoi siskonsa perään.
”Mihis sinä olet lähdössä?”
”Ulos”, Dom vastasi ja kaiveli naulakkoa. ”Missä takkini oikein on? Ja avaimet?”
Hän oli hetken hiljaa ja kääntyi sohvalla istuvan nuoren miehen puoleen.
”Jake, missä moponi avaimet ovat? Anna ne takaisin, tarvitsen ne.”
”Enkä anna”, veli vastasi. ”Ja miksi edes kuvittelet, että ne ovat minulla?”
”Myönsit juuri. Ja ainahan ne ovat. Anna ne nyt, tarvitsen niitä oikeasti.”
”Etkö voi kävellä? Olisi ainakin turvallisempaa. Tai eikö isä voisi viedä sinua?”
Dominique naurahti, joskin hyvin teennäisesti. ”Ei hän halua luopua rahoistaan vapaaehtoisesti. Ja sinähän se oletkin paras puhumaan turvallisuudesta.”
Jasper huokaisi ja raaputti mietteliäänä niskaansa, ennen kuin heitti avaimet pikkusiskolleen.
”Kiitokseni, herra Ylisuojelevainen.”
”Ja neiti Tapaturma-altis on varovainen siellä liikenteessä, niin minä sanon kiitoksia. Noudata niitä sääntöjä.”
”Tietysti”, Dominique hymähti. ”Ainahan minä noudatan sääntöjä.”
”Sen kun näkisi”, Jasper huokaisi ja heilautti kättään, kun tyttö katosi ovesta ulos. Hetken oli hiljaista, mutta pian tummanruskeahiuksinen tyttö tuli takaisin sisälle.
”Jotain unohtui?” veljen ääni oli toruva, mutta silti sävyltään huvittunut ja hän hymyili. Dominique virnisti nolona ja nappasi kypäränsä eteisen ylähyllyltä.
”Heippa, Jake.”
”Nähdään”, Jasper vastasi.
Ulkona Dominique vielä juoksi isänsä luo. George huokaisi. Tämä tietäisi jälleen rahanmenoa.
”Isä, tarvitsen rahaa.”
”Mitenköhän ihmeessä minä arvasin”, hieman päälle neljäkymmentä ikävuotta läpikäynyt mies vastasi ja kaivoi takataskustaan mustan nahkalompakon.
”Paljonko?”
”No... Sanotaan näin aluksi, että viisi tonnia.”
”Olet kallis lapsi, Dom, tiesitkö sitä?” George narskutteli hampaitaan kun latoi seteleitä onnesta loistavan tyttärensä käteen.
”En minä ole se joka maksaa, vaan auto.”
”Niin, niin. No, menehän nyt siitä.”
”Kiitti, isä”, Dominique sanahti ja halasi isäänsä. Sitten hän laittoi setelit omaan lompakkoonsa ja juoksi mopollensa.
”Aja varovasti”, ulos tullut Jasper vielä tokaisi ja Dominique huokaisi.
”Totta kai.”
”Ja osta sitten kunnon auto, ei mitään vaaleanpunaista lelua.”
”Jasper, et kai ole tosissasi?”
”Olen. Ei minun egoni kestäisi, jos pihassani seisoisi vaaleanpunainen kukkakuvioitu kuplavolkkari!”
”Ego? Mikä ego, jos saan kysyä?” Dominique nauroi ja veti kypärän päähänsä. Hän hyppäsi moponsa kyytiin ja vilkaisi vielä kädet farkkujen taskuissa hyräilevää Jasperia, joka oli mennyt katselemaan isän kallisarvoista puutarhatyötä. Dominique käynnisti ajokkinsa ja ajoi ulos pihalta.
Kun hän saapui autokaupan pihaan, ei Dom aivan vakuuttunut. Hän oli kysellyt ystäviltään hyviä paikkoja pitkin viikkoa, mutta tämä ei oikein näyttänyt sellaiselta, kuin hän oli odottanut. Autoja kyllä oli, ja paljon olikin, mutta siihen se sitten jäikin. Hän parkkeerasi punaisen moponsa tyhjään parkkiruutuun ja jätti kypäränsä istuimelle. Parkkipaikan edessä oli hieman vino, puinen rakennus, jonka Dominique oletti olevan se pääpaikka, jossa myyjät norkoilisivat. Hän koputti oveen ja aukaisi sen. Sisällä oli hämmästyttävän valoisaa ja kotoisaa, paljon mukavampaa kuin miltä ulkoa suorastaan surkastunut rakennus näytti.
Sisustussuunnittelija voisi hieman vilkaista tätä pihaa, Dominique ajatteli kun tuli takaisin ulos. Sisällä ei ollut ollut ketään, joten hän lähti katselemaan tarjontaa ulkoa. Monet autoista olivat ruostuneita ja vanhoja, mutta muutamia täysin uudenoloisiakin siellä oli. Dominique löysi kaksi, jotka ylittivät hänen odotuksensa, eivätkä, toivottavasti, olleet hinnoiltaan kovin pahoja.
Ensimmäinen oli kiiltävä musta urheiluauton näköinen ajokki, jonka katon saisi halutessa pois. Avoauto toisin sanoen siis. Penkit näyttivät nahkaisilta ja takalasit olivat tummennetut. Toinen vaihtoehto taas oli kauniinpunainen, mustilla vauhtiraidoilla varustettu aivan Ferrarin näköinen auto. Ei Dominique ollut sellainen autoasiantuntija, että olisi osannut sanoa minkä merkkinen se oli. Hän katsoi kyllä merkin, mutta ei se sanonut hänelle mitään.
No, ei tämä ainakaan kuplavolkkari ole, Dominique virnisti itsekseen ja kohottautui pystyyn tutkailemasta renkaita. Hän vilkaisi ympärilleen ja bongasi yhden miesmyyjän, joka myös huomasi uuden asiakkaan.
Dominique kertoi miehelle, joka nähtävästi omisti paikan, olevansa ostamassa ensimmäistä autoaan. Mies oli todella iloinen ja hauska tyyppi, käyttäytyi kuin olisi tuntenut asiakkaansa vuosikausia. Kun Dominique kysyi punaisen auton hintaa, hän hämmästyi.
”Se olisi siinä kymmenen tonnin paikkeilla”, mies arvioi ja Dominique huokaisi.
”Se on niin kaunis...”
”Saat sen puoleen hintaan.”
”Todellako?”
”Kyllä, kukaan ei tunnu haluavan sitä. Autoparka on maannut täällä viikkotolkulla. Eli viisi tonnia.”
”Minun on pakko ostaa se”, Dominique hädin tuskin pystyi hillitsemään innostuksensa. Hän ja myyjä menivät sisälle ja pian kaupat oli solmittu. Kun Dominique istui autoon, hän melkein hypähteli paikoillaan. Hän kaivoi kännykän laukustaan ja valitsi Jasperin numeron.
”Hei, Jake.”
”Moro, mites auton ostaminen sujuu? Joko tarvitaan isoveljeä apuun?””Hyvä vitsi. Sain juuri tällaisen kauniin auton viidellä tonnilla.”
”Ei kai vaaleanpunaista kuplavolkkaria?”Ei, turha pelätä sellaista. Mutta tarvitsisin nyt ajoapua. Voitko jotenkin tulla tänne ja ajaa moponi kotiin? En voi ajaa kahta ajoneuvoa samaan aikaan.”
”Hmm, toki. Pieni juoksulenkki ei tee koskaan pahaa.””Varsinkaan sinulle”, Dominique tokaisi pirullisesti. Jasper murahti langan toisessa päässä.
”Olet aika törkeä, sisko hyvä. Mutta minä tulen. Odottele siellä. Heido. Ja P.S... Etkö löytänyt paikkaa yhtään lähempää? Näen moposi ikkunastani. Olisit hyvin voinut kävellä.””Joo, moikka”, Dominique jätti veljensä loppulauseet täysin huomiotta ja sulki kännykkänsä. Hän istui autonsa mukavalla penkillä ja hänen hymynsä ylettyi korvasta toiseen ja niiden ylikin.
Onkohan ihmisen edes luvallista olla näin onnellinen? Dominique mietti mielessään, kun nojasi päänsä taakse niskatukeen ja sulki silmänsä. Melkein heti joku kuitenkin keskeytti hänen ihanat unelmointinsa.
”Hei, Dom!” kuului oven ulkopuolelta. Dominique aukaisi silmänsä ja oven, astuen ulos. Hieman hengästynyt Jasper katseli autoa suu auki. Veli
todellakin tarvitsi liikuntaa.
”Vau, teit todellakin kunnon löydön. Kirkas punainen maalipinta, vauhtiraidat”, Jasper luetteli ja aukaisi konepellin.
”Ja mikä moottori! Tällaista ei ihan joka tytöllä olekaan. Tai edes joka pojalla. Taidan olla hieman kateellinen. Voinko lainata tätä joskus?”
”Voit, kunhan kysyt luvan ja lupaat olla naarmuttamatta sitä”, Dominique vastasi ja loisti ylpeydestä katsellessaan autoaan ja veljensä hämmennyksensekaista kadehdintaa.
”Totta kai. Vippaas nyt minulle ne avaimet tuohon mopoosi, niin voin ajaa sen kotia. Pääset sinäkin huristelemaan uudelle ajokillasi.”
Dominique heitti avaimet veljelleen ja istui itse takaisin auton kyytiin, suljettuaan Jasperin auki jättämän konepellin. Tyttö käänsi avainta virtalukossa ja moottori käynnistyi kevyesti. Se piti pehmeää ja tasaista hurinaa, eikä Dominique löytänyt kerrassaan mitään moitittavaa. Hän näki Jasperin ajavan jo kotipihaan ja päätti itsekin lähteä liikkeelle. Dom ei vain meinannut mennä suoraan kotiin. Hän päätti käydä ensin pienellä kaupunkikierroksella. Uudella autollaan. Dominique painoi kaasupoljinta ja ajoi päätielle onnesta hyristen.
~
”Dom, herätys! Täytyy lähteä, tai myöhästyt!”
Dominique murahti sängyssään ja käänsi vain kylkeä osoittamatta merkkiäkään siihen suuntaan, että olisi joskus nousemassa ylös. Hetken hiljaisuutta kesti, mutta sitten joku nimeltä mainitsematon isoveli tuli hakkaamaan hänen huoneensa ovea.
”Doooom, herätys, unikeko”, jo sisälle asti päässyt Jasper huuteli edelleen ja aukaisi ikkunoiden sälekaihtimet. Dominique ulisi kirkkaan valon takia tuskissaan ja kaivautui syvälle peittojen ja tyynyjen sekaan. Jasper istui sängyn laidalle ja veti peittoa pois siskonsa päältä.
”Dominique Leeson, haluatteko myöhästyä ensimmäisenä yliopistopäivänänne?”
”Mikä yliopisto...?” Dom mumisi tyynystään. Jasper huokaisi turhautuneesti.
”Neiti aloittaa tänään yliopisto-opintonsa. Tai siis aloittaisi, jos nousisi ensin ylös sängystä. Miten sinä voit lähteä opiskelemaan, kun et edes herätä osaa?”
Kun Dominiquen unenpöpperöiset aivot rekisteröivät kunnolla mitä Jasper oli sanonut, hän pomppasi pystyyn ja onnistui tönäisemään puolittain istuneen veljensä lattialle. Tyttö ei huomannut tätä vaan juoksi pää kolmantena jalkana vessaan harjaamaan hiuksiaan ja meikkaamaan. Jasper pudisti päätään huvittuneena ja nousi seisomaan lattialta.
”Mitä ajattelit laittaa päällesi?” hän kysyi ja käveli pikkusiskonsa vaatekaapille.
”En minä ole miettinyt sellaisia!” Dominique huusi selvästi hammasharja suussaan, kun puhe oli niin epäselvää. Jasper hymähti ja valitsi kaapista muutamia vaatteita, jotka hänestä näyttivät riittävän siisteiltä yliopistoon, mutta kuitenkin riittävän rennoilta ja tyylikkäiltä. Nuorukainen laittoi vaatteet odottamaan siskoaan tämän sängylle, kun hän itse käveli takaisin olohuoneeseen, kurkaten matkalla vessaan. Dominique oli joskus hämmästyttävän nopea.
”Valitsin joitain vaatteita sinulle”, Jasper huikkasi ja meni istumaan sohvalle, jolla heidän isänsä George oli katsomassa aamupäivän uutisia.
Dominique juoksi vessasta takaisin huoneeseensa ja kiskoi päälleen Jasperin valitsemat vaatteet. Hyvin usein tyttö kiitteli veljensä tyylisilmää. Siniset, paikoin revityt lähes pillit farkut, ruskea nahkavyö ja turkoosinsininen naruolkaintoppi. Siihen vielä musta nahkatakki lisäksi ja jotkut kivat kengät, niin hyvä asukokonaisuus oli kasassa.
Dominique meni seuraavaksi keittiöön ja nappasi muutaman omenan itselleen.
”Etkö meinannut muuta syödä?” Jasper ja George kysyivät yhteen ääneen, kun perheen nuorin jolkutti eteiseen.
”Ei ole aikaa.”
”On sinulla, Dom. Opiskelusi alkavat vasta maanantaina, nyt on perjantai. Huijasin sinua”, Jasper totesi olohuoneesta eikä siirtänyt katsettaan televisiosta, jossa kerrottiin jostain terrori-iskusta joka oli tapahtunut Washingtonissa, tai jossain sen lähistöllä. Dominique pysähtyi ja katsoi veljeään pitkään hiljaa. Jasper osasi 18 vuoden kokemuksella aavistaa tulevan kohtalonsa, koska hän nousi seisomaan ja lähti hipsimään kohti vessaa. Hän sai oven lukkoon juuri kun Dominique ehti tarttua sen kahvaan.
”Senkin hemmetin älykääpiö! Aiheutit minulle melkein sydänkohtauksen!”
”Älä nyt mesoa, sisko hyvä! Minähän vain autoin sinua.”
”Autoit?!”
”Niin, nyt meillä on enemmän aikaa viedä kamasi paikalle ja sinulla on aikaa tutustua uusiin kämppäkavereihisi. Eikö se ole hyvä juttu, heräämisen arvoinen?”
Dominique oli hetken hiljaa. Olihan Jasper tavallaan oikeassa, mutta silti...
”Minä haluan nukkua aamut! Perkele, etkö ole jo oppinut sitä?!”
”Dom, kello on puoli yksitoista!”
”Se on vielä aamuyötä minulle!”
”Olkaas nyt lapset hiljaa, uutisissa on kaikkea mielenkiintoista”, George huudahti olohuoneesta ja Dominique lopetti vessanoven hakkaamisen. Parin minuutin kuluttua Jasperkin uskaltautui ulos piilopaikastaan.
”Samaa vanhaa soopaa ne siellä jauhaa”, Dominique murisi ja lysähti nojatuoliin kädet puuskassa. Jasper hiippaili takaisin alkuperäiselle paikalleen.
He istuivat, kaikki kolme, hiljaa olohuoneessa ja tuijottivat televisioruutua, jossa joku tunnettu naisreportteri selitti kovaäänisesti ja nopeasti jostain USA:n hallituksen asioista, joista ainakaan Dominiquella ei ollut mitään käsitystä. Hän keskittyikin lähinnä näpyttelemään tekstiviestejä ystävilleen.
”Saanko välitietoraportin?” hän kysyi pian. ”Tärkein ensimmäisenä. Presidentti?”
”Obama, senkin hölmö”, Jasper vastasi.
”Ei sitä tiedä milloin se vaihtuu. Tuntuvat nuo salamurhaajat tykkäävän heistä. Milloin?”
”Vähän aikaa sitten.”
”Dramaattisin tapahtuma viikon sisällä?”
”Joku pommi-isku eilen pääkaupungissa. Siviilit tosin väittävät nähneensä jotain alienrobotteja, jotka tulivat taivaalta ja posauttivat matkallaan muutaman rakennuksen pois tieltä.”
”Mielenkiintoista.”
”No niin, Dom”, George keskeytti sisarusten tilanneselvityksen kun uutiset loppuivat. ”Eiköhän sitten lähdetä.”
”Jos on pakko”, tyttö huokaisi ja laittoi kännykkänsä laukkuunsa.
Jokainen heistä otti syliinsä pahvilaatikon ja raahasi sen Dominiquen auton takakonttiin. Takapenkille laitettiin ne, jotka eivät perään mahtuneet. Jasper pyyhkäisi otsallaan helmeileviä hikipisaroita käsivarteensa.
”Mihin yliopisto-opiskelija tarvitsee näin paljon roinaa?”
”Tietäisit, jos olisit mennyt yliopistoon”, Dominique vastasi etuovelta kantaessaan viimeistä laatikkoa sylissään.
”Plääh, minkäs minä sille teen, että päätin hankkia ammatin saman tien ja välttyä turhalta opiskelulta?”
”Niin, ammatin. Ja mitä sinä nyt teet? Asut isän luona, makaat, syöt ja lihot.”
”Dominique”, isä tokaisi merkitsevästi ulko-ovelta. Jasper nosti hieman leukaansa ja kohautti harteitaan, taputtaen sitten vatsaansa.
”No jaa, taitaa tuo pikkusysteri olla kyllä ihan oikeassa.”
”Sitähän minäkin”, Dominique sanoi ja sulki autonsa takaoven. Hän nojasi kätensä kiiltävänpunaiseen pintaan ja katsoi vuorotellen perheen miesasukkaita.
”No niin, joko lähdetään?”
”Menkää te kaksi edeltä, minä tulen perässä. Käyn pankissa hoitamassa muutaman asian ensin”, Georgen huudahti parvekkeelta, minne oli jossain välissä kerennyt. Dominique kohautti harteitaan ja istui autonsa kuskinpaikalle. Jasper istahti hänen vierelleen.
”Tämä on kyllä tyylikäs menopeli”, veli huokaisi eikä Dominique voinut estää hymyä nousemasta huulilleen.
”Äläkä virnistele noin tyytyväisenä”, Jasper sanoi, kun he lähtivät pihasta.
”Se on ärsyttävää.”
Monien pitkäveteisten ja ajajanvaihtojen täyteisten tuntien jälkeen Jasper parkkeerasi punaisen peltilehmän yliopiston opiskelijoille tarkoitetulle parkkipaikalle. Hän sammutti auton ja nousi sieltä, venytellen jäseniään. Dominique seurasi veljensä esimerkkiä ja tajusi kuinka jumiin paikat voisivat mennä, kun vain istuu monta tuntia paikoillaan eri asennoissa.
”Hei, Dom. Mene sinä jo, minä ja isä tuodaan kamat perässä, kunhan se ukko sitten joskus tulee”, Jasper sanoi pian ja totta kai Dominique suostui ehdotukseen sen enempää vastustelematta. Hän otti mukaansa yhden takapenkin pahvilaatikoista ja lähti asuntoloita kohti. Hän oli pakahtua jännityksestä eivätkä hänen askeleensakaan menneet ihan suoraan, mistä voi osin syyttää matkaväsymystä. Dom käveli sisälle rakennukseen ja etsiskeli aikansa oikeaa kerrosta ja käytävää, ennen kuin alkoi edes miettiä oikeaa
huonetta.
Enhän minä löydä täällä mistään yhtään mihinkään, Dominique ajatteli hädissään, mutta yritti pitää päänsä kylmänä. Hän vilkuili pientä lappusta sormissaan ja etsiskeli edes melkein samaa numeroa vastaavaa huonetta.
Aikaa oli ehtinyt kulua jo varttitunti, kun Dom viimein oli onnistunut löytämään oikean kerroksen ja käytävän. Ehkä viimeinen määränpääkään ei ollut kovin kaukana. Muutaman kerran Dominique koputti väärään oveen, mutta vihdoin ja viimein hän löysi oikean. Tyttö nuolaisi huuliaan ja kevyen koputuksen jälkeen avasi oven varovasti ja kurkkasi sisään.
Häntä oli vastassa aikamoinen kaaos. Ei Dominiquella kestänyt kauaa tajuta, että hän joutuisi asumaan poikien kanssa.
”Haloo?” tyttö huhuili astuessaan sisälle huoneeseen käytävältä. Hän ei nähnyt kuin tietokoneita ja näyttöjä, kissakalentereita ja kaikkea muuta sotkua. Ei yhtäkään elävää asiaa. Tai no, tarkemmin katsottuna...
Tuo leipä tuolla lehden alla näyttää hieman liiankin eläväiseltä, Dominique mietti ja nyrpisti nenäänsä.
Minkälaisia possuja täällä oikein asuu?”Hei, sinä olet varmaan Dom”, tyttö kuuli itselleen vieraan nuoren miehen äänen laskettuaan sylissään olleen pahvilaatikon lattialle seinän viereen. Hän etsi katseellaan puhujan ja kehitti kasvoilleen ystävällistä tavoittelevan hymyn kohdatessaan pojan innosta hehkuvat silmät.
”Moro, olen Leo, kämppäkaverisi seuraavan muutaman vuoden”, ruskettunut kiharapää ojensi kätensä ja hymyili iloisesti. Dom tarttui käteen ja puristi sitä kevyesti.
Ahaa, tuollaisia possuja. Hänen katseensa kiersi nopeasti huonetta läpi ja Leo pisti sen merkille.
”Joo, sori, en kerennyt siivota ennen tuloasi.”
”Ei se mitään, menee tämä näinkin. On kotoisampaa, kun on hieman sotkuista”, Dom naurahti ja nosti jälleen pahvilaatikon lattialta ja siirsi sen sängylle, jonka Leo osoitti olevan hänen. Poika katseli uuden asuintoverinsa puuhia uteliaana, mutta hetkeä myöhemmin hänen tarkkaavaisuutensa kohdistui ovelle, jonka luona seisoi jälleen yksi nuori ihminen. Dominiquekin kääntyi toisen nuorukaisen suuntaan, kun Leo hihkaisi ja hyppäsi seisomaan makuuasennostaan.
”Hei, Sam! Mihin sinä jo kerkesit karata? Uusi asuintoverimme saapui juuri”, hän selitti iloisesti ja kiersi toisen kätensä Samiksi kutsutun hartioille. Leo käyttäytyi kuin he olisivat parhaita kavereita, mutta Dom oletti Samin ilmeen perusteella, ettei asia ollut aivan niin. Sam yritti hymyillä edes jotenkin ystävällisesti mutistessaan vastausta Leon kysymykseen. Dominique pyyhkäisi silmilleen valuneita hiuksia takaisin korvan taakse.
”Moi, olen Dom. Dom Leeson.”
”Sam. Witwicky”, Sam esitteli itsensäkin, mutta kukaan ei kerennyt sanoa tai tehdä juuri muuta, kun kolme uutta ihmistä pelmahti sisälle ahtaaksi käyvään huoneistoon.
”Voi jessus”, Jasperiksi tunnistettava puuskahti ja istui siskonsa sängylle. ”Miten pieni paikka! Ihan liikaa sakkia. Montako teitä asuu täällä?”
”Tässä huoneessa? Kolme, ainakin tämän hetkisten tietojeni mukaan”, Dominique vastasi ja osoitti keskellä huonetta parveilevaan ihmislaumaan.
”Leo on tuo kikkarapää ja Sam tuo toinen ikäiseni.”
”Älä vain sano, että olet ainoa tyttö?”
”Valitettavasti.”
Jasper oli hetken hiljaa.
”Älä sitten ala harrastaa mitään hyvänmaunvastaista iltaisin, ethän?”
”JASPER!” Dominique kiljaisi ja töytäisi veljeään.
”Etkö oikeastikaan näe millaisia possunpoikasia nämä tyypit ovat? Ja tuokin nainen, Samin äiti varmaan, vetää jotakin... marihuanalla terästettyjä luomukarkkeja?”
”Oikeasti?” Jasper kääntyi katsomaan Samin äitiä. ”Minäkin haluan osani.”
Dominique huokaisi, kun hänen veljensäkin lähti käsi ojossa ympäri huoneistoa juoksevien Leon, Samin ja tämän vanhempien perään.
Mitähän ihmettä tästäkin tulee..? Tai ei, en taida sittenkään haluta tietää.
A/N2: Tällainen sitten tämä ensimmäinen luku.
Tästä se lähtee, tästä se lähtee... Kommenttia? ^^
