Nimi: Synkän tytön askeleet
Kirjoittaja: Keppimies
Ikäraja: k-11. Ikärajasta en ollut täysin varma mutta laitoin tuon vaikkei tarinassa olekkaan väkivaltaa tai mitään sellaista mutta se on melko synkkää ja voi olla joidenkin mielestä ahdistavaa.
Tyylilaji: Angstia, draamaa ja kaikenlaista elämän pohdintaa ja synkistelyä
Yhteenveto: Tarinani kertoo tytöstä joka on masentunut ja päättää aloittaa elämänsä uudestaan jossain toisessa paikassa.
A/N: Aloitin tarinan joulun aikoihin ollessani itse masentunut ja löysin sen nyt tänään uudelleen ja päätin kirjoittaa loppuun. Tarinassa esiintyvät laulunsanat ovat Methodin Sydän palasina -kappaleesta enkä omista niitä millään tavalla. Ne vain sopivat niin hyvin tähän tarinaan.
***
Päivä oli jo tummunut iltaan. Tuuli viskoi lehtiä ulkona ympäriinsä ja suhisi puissa saaden ne laulamaan aavemaisesti ja hakkaamaan ikkunaa. Kadulla kulki pari myöhäistä seikkailijaa kietoutuneena tiukasti vaatteisiinsa.
Suuressa kerrostalossa, toisessa kerroksessa, oli nuori tyttö lukittautuneena pimeään huoneeseensa. Maskarat olivat levinneet hänen poskilleen, hänen silmänalusensa olivat pikimustat ja hiukset sekaisessa pehkossa. Hän oli laiha ja pukeutunut ylisuureen bändipaitaan, farkkushortseihin ja rikkinäisiin mustiin legginsseihin, vaikka elettiin jo yli marraskuun puoliväliä.
Tyttö nojasi sänkynsä reunaan. Hän oli kietonut kätensä polviensa ympärille ja tärisi hiljaa, muttei kylmästä niinkuin moni olisi voinut luulla, vaan liian suuresta sisäisestä tuskasta.
Hänen huoneensa oli melko suuri ja sotkuinen. Vaatteet lojuivat lattialla ja sohvalla levällään, sängyn päälle oli levitetty valokuvia ja peili oli paiskattu seinään ja sen sirpaleita lojui kaikkialla.
Tyttö tuijotti vain eteensä aivan hiljaa. Hänen silmistään heijastui hiljainen avunhuuto jokaiselle, joka hänet olisi nähnyt, mutta kukaan ei nähnyt häntä. Vaikka hän olisi ollut maailman kirkkaimmin valaistussa huoneessa ja hohkanut ympärilleen säteitä ja valoa, kukaan ei olisi huomannut häntä. Ei oikeasti. Edes hänen ystävänsä eivät oikeasti nähneet häntä. He olivat liian kaukana nähdäkseen, ja hän oli liian heikko näyttäytymään.
Syvään hengittäen tyttö nousi täriseville jaloilleen ja joutui saman tien tukeutumaan seinään ettei kaatuisi. Hän sulki silmänsä ja hengitti raskaasti lyhyitä huohotuksia. Hän puri huultaan ja avasi silmänsä. Saatuaan hengityksensä hieman tasaantumaan, tyttö käveli horjuen ikkunansa luo ja lyyhistyi seinää vasten.
Tuuli on kääntynyt, ilma on kylmempää
yksin kuljen tätä polkua, en nää enää sua
valuu kyyneleet poskella,
taas maailmassa hävinneitä rangaistaan.
Tyttö painoi päänsä käsivarsiensa ja polviensa suojaan ja vain pienet olkapään nytkäykset kertoivat hänen itkukohtauksestaan. Hänen sormensa puristuivat nyrkkiin. Kynnet viilsivät kämmentä. Kipu tuntui lievittävän kipua. Hänen päänsä oli sekaisin.
Hänen ajatuksensa olivat levinneet ympäriinsä kuin sängyllä olevat valokuvat, kuvat joissa hän hymyilee ja nauraa. Hän ei kestä katsoa niitä. Jokaisesta kuvasta hän tussasi hymynsä pois. Ei hänen kuvallaan ollut lupaa hymyillä, jos hänkään ei hymyillyt.
Hän oli hukannut identiteettinsä. Kuka hän oli? Mitä hän teki siellä? Millainen hän oli? Hänellä ei ollut enää kuvaa itsestään. Hän ei enää osannut muodostaa kuvaa itsestään. Jos kaksi kuukautta sitten joku olisi pyytänyt häntä kuvailemaan itseään, se olisi onnistunut vaivattomasti. Enää se ei onnistunut. Hän ei vain pystynyt enää näkemään itseään. Hänen nimensä kaikui tyhjässä päässä ilman mitään tarkoitusta. Hänen ruumiinsa oli tyhjä kuori lattialla ilman tarkoitusta. Millään ei ollut enää tarkoitusta.
Jonkin aikaa sitten asioilla oli merkitys. Kaikki merkitsi jotakin. Nyt kaikki oli kadonnut ja tyttö kaipasi aivan liikaa takaisin entisiin merkityksellisiin aikoihin. Aivan liikaa hänen sydämelleen ja mielelleen.
Hän oli pelkkä raunio entisestä tytöstä. Raunio, jolla ei käynyt turistijoukkoja ottamassa kuvia ja ihailemassa ja hämmästelemässä sen historiaa. Ehei, hän oli niitä raunioita joita kukaan ei enää lopulta muista. Niitä raunioita, jotka tuhotaan täysin maan tasalle ja unohdetaan sen jälkeen.
Kunpa vaan pois pääsisin täältä,
sydän sielu on pelkkää jäätä,
mä en halua tuntea mitään,
silti kuorma kasvaa taas lisää,
en oo syytön enkä yksin syyllinen,
en vaa haluu niitä hetkii uudelleen elää,
ne toistuu päässä niinkuin kaiku, ne ei lähde pois.
Hän näki jälleen ystäviensä kasvot edessään. Ystävien vuosien takaa. Ystävien, jotka tuntevat hänet ja jotka hän tuntee välillä liiankin hyvin. Ystävien, joiden vuoksi hän oli valmis tekemään mitä tahansa. Ihan mitä tahansa.. Hän ei ollut vihainen, hän oli pettynyt, ahdistunut, valmiina päättämään elämänsä.
Kuka haluaisi tuntea mitään, jos tunteet vain tappavat sisältäpäin? Hän oli jo sisältä sama kuin kuollut, ja mikä pahinta, hänen ystävänsä tekivät sen hänelle huomaamattaan.
Kuinka mikään voi satuttaa niin paljon kuin se, että tiedät ystäviesi tappaneen sinut huomaamattaan. He eivät tienneet, mitä tekivät hänelle, hän ei tiedä mitä tehdä itselleen. Silti, vaikka hänellä olisi miljoona syytä vihata ystäviään, hän on heistä huolissaan.
Tyttö istui paikallaan tunnin tai useamman. Tai kenties vain pari minuuttia. Ajalla ei ollut enää tässä vaiheessa hänelle mitään merkitystä. Se oli ainoastaan merkityksetön haamu hänen entisestä elämästään. Hän oli arville kaatunut ja arville hän jäisi. Parantumattomia arpia. Takana oli ne ajat jolloin pelkkä puhallus paransi kaiken. Enää kukaan ei voisi puhaltaa mitään pois. Paitsi hänen muistonsa. Mitään muuta hänestä ei enää jäljellä olekkaan. Ei ainakaan kauaa.
Ulkona oli jo täysin pimeää, kun hän nousi ylös lattialta, käveli huoneensa poikki ja laski kätensä ovenkahvalle. Siihen hän hetkeksi pysähtyi, aivankuin empien epävarmana. Hän kääntyi katsomaan vielä huoneeseensa ja luotuaan katseen joka nurkkaan, hän huokaisi syvään ja painoi kahvan alas ja astui ulos huoneestaan. Oven hän sulki visusti perässään. Hän ei aikonut palata enää koskaan.
Hän käveli hiljaisen ja aution olohuoneen läpi eteiseen. Äiti ei ollut vieläkään palannut. Tyttö ei tiennyt palaisisikokaan hänen äitinsä edes aamulla vai vasta viikon päästä. Eipä sillä kyllä enää ollut väliäkään. Tytön oli helpompi lähteä ja jättää kaikki. Vaikkei hän ollut varma olisiko hänen äitinsä huomannut hänen lähtöään, vaikka olisikin ollut kotona. Ihmiset ovat joskus niin sokeita. Varsinkin lähimmilleen.
Tyttö meni rappusiin ja laskeutui kerroksen alaspäin ja ulko-ovista ulos hyytävään ilmaan. Tyttö ei joko tuntenut kylmyyttä tai enää välittänyt siitä. Takkinsa ja kenkänsä hän oli jättänyt kotiin. Ei hän niitä enää tulisi tarvitsemaan. Harvemmin helvetin lieskoissa kenellekkään kylmä on tullut.
Tyttö käveli autioituneita katuja tuulen ja tihkusateen piiskatessa hänen käsiään ja jalkojaan. Hänen hiuksensa liehuivat sotkuisina ja pörröisinä takkuina hänen ympärillään. Hänen poskillaan sädehtivät vesinorot jotka saivat alkunsa hänen silmistään. Tummissa silmissä tuikki vielä yksi heikko tähti. Tähti, joka halusi kiihkeästi omiensa pariin. Tyttö ei kestänyt enää mitään. Hän ei aikonutkaan enää kestää. Joskus on vaan parempi luovuttaa ja lähteä. Hän oli jo antanut kaikkensa. Mitä muuta hän enää pystyisi antamaan. Hän ei pystynyt enää enempään. Hän päätti säästää läheisensä, sillä vaikka he eivät häntä yleensä huomanneetkaan, hän huomasi heidät, ja ennenkaikkea hän halusi säästää itsensä. Hän halusi suojata itsensä enää tuntemasta sitä tuskaa johon hän oli joutunut. Kerrankin hän ajatteli itseään. Oliko se väärin. Tuskin, oli jo hänen vuoronsa. Ei kukaan pysty koko elämäänsä pelkästään muita ajattelemaan. Jotkut kestävät sitä kauemmin kuin toiset mutta jossain vaiheessa kaikki romahtavat. Nyt oli tytön aika romahtaa. Vasta silloin he, jotka ajattelevat liikaa ainoastaan toisia, ajattelevat hetken itseään. Mutta kuinka vaikeaksi se heille tehdäänkään. Heiltä pyritään kaikin keinoin kieltämään se. Heidät pyritään tappamaan. Ei kukaan sitä tajua tehdessään, mutta se jolle tehdään, tajuaa sen kyllä, eikä suostu enää luopumaan itsestään. Silti hän huomaa tuhoutuvansa lopulta.
Tyttö oli huomannut tuhoutuvansa muttei halunnut päästää enää irti itsestään. Hän oli huomannut itsensä ja ajatteli itseään. Mutta hän ei osannut ajatella itseään terveellä tavalla. Sillä tavalla jolla ihminen yleensä itseään ajattelee.
Yllättäin hän huomasi kävelleensä rautatieasemalle. Hän pysähtyi hetkeksi täysin paikoilleen ja katseli kaupungin valojen kelmeässä loisteessa olevia junia ja ratoja, jotka johtivat ties minne. Hän hengitti syvään ja sulki silmänsä. Oli hänen aikansa lopettaa elämänsä täällä.
Jotkut lähtee aikasin, toiset jaksaa odottaa,
mul ei riitä usko, että tois parempaa huominen,
nähty tää kaikki on, tähdetkin taivaalla unohdetut on.
Ihmiset eivät enää muistaneet tähtiä. Hänenkin silmiensä tähdet olivat painuneet unohduksiin. Ei kukaan enää muistele hänen silmiensä tähdistöjä. Ei enää koskaan.
Tyttö avasi silmänsä ja käveli eteenpäin kohti kiskoja, jotka veisivät hänet uuteen maailmaan. Uuteen elämään.
Kiskojen vieressä kasvoi heinää, joka kutitti hänen jalkojaan ja terävät kivet painautuivat hänen jalkapohjiinsa. Mutta hän ei välittänyt enää vaan jatkoi kulkuaan. Yli heinän, kivien ja kiskojen. Uudelleen ja uudelleen, kunnes hän saapui vihdoin ja viimein viimeisillä raiteilla, pimeän ja tiheän metsikön vieressä, olevalle tavarajunalle, jonka sisään hän kiipesi. Hän käpertyi nurkkaan, laatikoiden varjoihin, ja aamulla hän aloittaisi uuden elämänsä jossain muualla.
