Olinkin nopea ja sain tänään jo tehtyä ensimmäisen luvun!
Nauttikaa!
ja kärsikääLuku 1,
Yllättäviä uutisia
Harry Musta makasi tylsistyneenä sängyllään katse katossa. Hän oli kolmatta päivää kesälomalla kipeänä ja vaikka kuumemittari oli näyttänyt sinä päivänä kolmeakymmentäseitsemää, täysin normaalia ruumiinlämpöä, hiukan alhaistakin, silti hänen isänsä kuuluisa aurorien päällikkö Sirius Musta oli antanut pojalleen määräyksen, että tämä pysyisi sängyssä vielä tämän päivän. Ja kun kotitonttu Hektor oli kotona vahtimassa Harrya, Harrylla ei ollut mitään mahdollisuuksia poistua talosta. Hän huokaisi tylsistyneenä.
Juuri silloin hänen sotkuisen huoneensa ovi aukeni ja Sirius astui sisään. Miehellä oli kädessään muki, josta höyrysi jotain kuumaa juotavaa. Siriuksella oli päällään rennot mustat farkut ja tiukka musta t-paita. Hänen mustat, pitkät hiuksensa oli sidottu poninhännälle niskaan.
”Mites täällä voidaan?” Sirius kysyi rennosti laskien mukin Harryn yöpöydälle. ”Toin sinulle kahvia”, mies jatkoi.
”Tämä on niin turhaa”, Harry huokaisi. ”Tylsistyn kuoliaaksi. Olen sataprosenttisen terve!” hän jatkoi. Hän hörppäsi tulikuumaa kahvia ja yskäisi.
Sirius vilkaisi poikaansa huvittuneena. Harry oli aivan kuin isänsä nuorempana, niin täydellinen kopio. Harryn mustat, siistit hiukset valuivat olkapäille ja tämä sitoi ne isänsä tapaan löysälle poninhännälle niskaan. Pojalla oli äitinsä vihreät silmät sekä Lilyn kaunis hymy. Mutta kaikki muu oli Siriuksen. Nenä, korvat, polvet, sääret, jalat muutenkin... Luetteloa riitti. Harryn luonne oli jostain Lilyn ja Siriuksen väliltä. Hänellä oli huumorintajua, aivan niin kuin isälläänkin, mutta silti Harryssa oli jotain Lilyn kilttiyttäkin.
”Sinulla oli eilen vielä kolmekymmentäyhdeksän astetta lämpöä. Sen takia pysyt vielä tämän päivän vuoteessa”, Sirius toisti aamuisen lauseensa.
Harry nyrpisti nenäänsä.
”Minä en halua”, hän mumisi hiljaa. ”Haluan ulos. Siellä on niin lämmintäkin!”
”Minä en välitä siitä, mitä sinä haluat”, Sirius sanoi. ”Yleensä kyllä, mutta nyt en.”
Harry huokaisi uudelleen. Yleensä hän oli kyllä saanut kaiken haluamansa maan ja taivaan väliltä. Sirius ei asetellut juurikaan rajoja hänen elämälleen. Hän oli melkein aina saanut liikkua siellä, missä tahtoikin, kunhan piti kiinni kotiintuloajoista ja piti mukanaan taikasauvaa. Aurorien päällikön poika oli kuolonsyöjien tappolistalla ensimmäisten joukossa. Jopa itse Voldemort halusi Harryn, halusi hänet elävänä tai kuolleena. Mieluummin elävänä. Harry tosin ei tiennyt, miksi Voldemort halusi hänet. Miksei joku muu? Miksi juuri hän?
”Harry, minulla on sinulle asiaa.”
Harry säpsähti hereille isänsä sanoista ja vilkaisi isää. Tämä istui hänen sängynlaidallaan ja katse kertoi, että asia oli vakava.
”Tuo kuulostaa pahaenteiseltä”, Harry sanoi keventäekseen tunnelmaa.
”Tämä ei ole vitsi”, Sirius mutisi. ”Kuule, en tiedä, mistä aloittaisin...”
”Alusta?” Harry ehdotti.
”Hyvä on”, Sirius myöntyi. ”Eilen iltapäivästä taikaministeri Toffee tuli huoneeseeni ja esitti minulle... Tai pyysi... Tai no, oikeastaan hän ylensi minut.”
Harry hätkähti.
”Mitä? Ethän sinä voi olla ylemmällä tasolla! Sinulla on miljoonia auroreja alaisina! Olet aurorien päällikkö!”
Sirius hymyili.
”On totta, että on vain kaksi alaa, jotka ovat minua ylempänä. Toinen on taikaministeri ja toinen hänen apulaisensa.”
Harryn suu loksahti auki.
”Sinäkö muka... Sait ylennyksen taikaministeriksi?”
Sirius nauroi.
”En”, hän sanoi ja pörrötti poikansa hiuksia. ”Olen nykyään Sirius Orion Musta, Taikaministerin korkea-arvoisin apulainen ja Auroriviraston päällikkö”, hän sanoi ilmeisen ylpeänä.
”Oho”, Harry sanoi, kun sai äänensä takaisin. ”No, onnea.”
”Kiitos”, Sirius hymyili. ”Mutta tiedäthän, mitä tämä tarkoittaa?”
Harry pudisti päätään ja Sirius huokaisi.
”Minulla on jo nyt aurorien kanssa paljon töitä ja kun siihen lisätään vielä taikaministerin apulaisen hommat, en enää kerkeä opettamaan sinua.”
Harryn sydän pysähtyi. Tai no, siltä hänestä ainakin tuntui.
”Eli se tarkoittaa.... Se tarkoittaa, että menen tänä vuonna Tylypahkaan?”
Sirius nyökkäsi.
***
Ron Weasley seisoi ikkunansa edessä, kun hän näki isänsä Arthur Weasleyn kävelevän kotiin päin. Isä käveli aika hitain askelin, mikä kuvasti tämän sen hetkistä olotilaa. Isä oli selvästikin hyvin pettynyt jostain, tai hyvin pahoillaan. Ron ryntäsi alakertaan ja ohitti samalla pikkusiskonsa Ginnyn, joka oli myös juoksemassa alakertaan isäänsä vastaan.
”Ai, Ron, senkin! Sinä satutit minua!” Ginny huudahti vihaisesti ja tönäisi puolestaan veljeään olkapäähän.
”Paljonpa minua kiinnostaa”, Ron mumisi hieroen samalla kipeää olkapäätään.
Sisarukset juoksivat alakertaan, jossa heidän isänsä oli juuri riisumassa takkia pois päältään.
”Tapahtuiko töissä jotain, isä?” Ron kysyi uteliaana.
Hänen isänsä hymyili.
”Eipä oikeastaan. Toffee nimitti Sirius Mustan uudeksi, korkea-arvoisemmaksi apulaisekseen”, herra Weasley sanoi.
Ron vilkaisi pikkusiskoaan, joka katseli isäänsä uteliaana.
”Senkö Sirius Mustan? Sen, joka on aurorien päällikkönä ja täyttänyt yli puolet Azkabanin selleistä Vauhkomielen kanssa?”
”Juuri hänet”, herra Weasley sanoi ja rypisti kulmiaan. ”Muistaakseni Mustalla on sinun ikäisesi poika... Onko hän Tylypahkassa?”
Ron haroi punaisia hiuksiaan.
”Ei. Ei ole.”
Herra Weasleyn otsa rypistyi.
”Hän varmaankin tulee tänä vuonna. Mustalla on jo nyt niin paljon töitä, että hän tuskin pystyy opettamaan lastaan enää tätä vuotta ellei sitten... Ai hei, Molly- rakas!” Viimeinen lausahdus oli tarkoitettu rva Weasleylle, joka astui juuri huoneeseen. Hra Weasley suukotti vaimoaan pikaisesti ennen kuin siirtyi keittiöön päin.
”Mitä on ruoaksi, Mollyseni?”
”Laitoin lempiruokaasi, Arthur”, Molly vastasi ja katsoi Ronia. ”Mene siivoamaan huoneesi. Se on, kuin mikäkin sikolätti.”
Ron lähti allapäin. Isästä ei saisi enempää irti tänään.
****
”Minä en pidä tästä”, Harry mumisi seuraavana päivänä, kun he astelivat Viistokujalla. ”En halua Tylypahkaan”, hän jatkoi.
Sirius huokaisi kenties jo miljoonannen kerran sinä päivänä. Harry oli ollut poikkeuksellisen hankala viimeiset kaksi päivää, siitä asti, kun oli saanut tietää, että hän joutuisi Tylypahkaan. Toki Sirius ymmärsi, että tilanne oli Harrylle vaikea, hän, kun oli saanut koko elämänsä ajan loistaa kuuluisuuden valossa.
”Harry, minulla oli Tylypahkassa hauskaa”, hän sanoi ties kuinka monennen kerran.
Harry vain mulkaisi isäänsä.
”Sinulla ehkä. Sinulla olisi varaa palkata minulle yksityisopettaja, mutta et ilmeisesti halua”, hän sanoi myrkyllisesti.
Samassa joku nuori mies käveli heidän ohitseen, vilkaisi Harrya ja Siriusta kaksikin kertaa ja pysähtyi.
”Anteeksi, oletteko te Sirius Musta?” hän kysyi.
Sirius nyökkäsi.
”Olen.”
Mies henkäisi ilosta ja otti heti taskustaan pergamentin palaisen.
”Minä olen aina ihaillut teidän rohkeuttanne ja haluaisin kovasti nimikirjoituksenne. Onko tämä teidän poikanne?”
Sirius nyökkäsi uudestaan ja kirjoitti nimensä miehen pergamenttiin.
”Onpas poikanne tullut teihin. Paitsi silmistä...”
Sirius vilkaisi poikaansa, joka potki hermostuneena kiviä maasta.
”Niin. Hänellä on äitinsä silmät.”
Mies nyyhkäisi kuuluvasti.
”Surullinen tarina. Hänen äitinsä oli kaunis nainen.”
Sirius nyökkäsi surumielisesti. Hän rakasti yhä Lilyä, naista, jota ei ihan kerennyt naida ennen kuin Voldemort oli tapannut hänet. Harry oli ollut silloin vuoden eikä siis muistanut äitiään ollenkaan.
”Suokaa anteeksi. Meidän täytyy mennä ostamaan Harrylle hänen koulukirjansa”, Sirius sanoi. ”Poikani aloittaa tänä vuonna Tylypahkassa”, hän selitti, sillä oli aika yleisessä tiedossa, että Sirius oli opettanut viisi vuotta Harrya kotonaan.
”Ai niin! Onnea teille taikaministerin korkea-arvoisin apulaispaikan johdosta!” mies sanoi ja kumarsi syvään. ”Nyt ei kyllä vaimo usko minua kotona, kun kerron kenet olen tavannut!” hän hihkaisi riemuissaan, toivotti Harrylle hyvää kouluvuotta ja Siriukselle hyviä jatkoja ja lähti.
”Ihme tyyppi”, Harry mutisi ilkeästi.
”Harry”, Sirius torui. ”Hän oli harvinaisen kohtelias”, hän jatkoi.
”Mitä sitten?” Harry tuhahti.
Sirius huokaisi.
”Olenko minä todella kasvattanut sinut noin huonosti?” hän kysyi. ”Ei! Nyt keksin, olet vieläkin vihainen minulle siitä, että pääset Tylypahkaan.”
Harry tuhahti.
”Korjaus: joudun Tylypahkaan.”
Sirius ei vaivautunut vastaamaan vaan johdatti poikaansa Viistokujalla eteenpäin. Heillä meni koko päivä Viistokujalla, he tapasivat niin paljon tuttuja ja Sirius sai paljon alennuksia kirjoista, koska myyjät halusivat sillä tavalla kiittää miestä, joka oli tehnyt paljon heidän maansa ja perheidensä eteen. Pelkästään puoli kolmesta viiteen Harry oli laskenut, että noin kuusikymmentä velhoa ja noitaa oli tullut pyytämään joko nimikirjoitusta Siriukselta tai sitten vain kättelemään ja juttelemaan hänelle.
Noin seitsemän aikoihin isä ja poika ilmiintyivät upeaan kartanoonsa ja Harry kiiruhti hetkessä omaan huoneensa, sanomatta sanaakaan isälleen. Hän oli juuri nyt hiukan vihainen isälleen, oli turhauttavaa joutua opiskelemaan Tylypahkaan niin kuin kuka tahansa muu. Sitä paitsi- juuri sillä hetkellä Harry ei oikein jaksanut isäänsä. Harry katseli huonettaan. Hänen huoneensa oli suuri, seinät oli värjätty mustiksi ja kaikki muukin oli mustaa. Päätyseinällä oli kolme isoa kirjahyllyä ja sen viereisellä seinällä oli ovi, josta pääsi parvekkeelle. Huone oli valoisa ja sotkuisa. Joka puolella lojui kirjoja ja kaikkea krääsää, mutta Harry ei taaskaan vaivautunut siivoamaan, vaan potkaisi muutaman kirjan pois sängyltä ja hyppäsi siihen makaamaan.
Hän nukahti ja heräsi vasta yhdeksältä syömään iltapalaa ja palasi sen jälkeen nukkumaan. Seuraavana päivänä olisi ensimmäinen koulupäivä.
