author: Rota
rating: S
genre: romance, angst
disclaimer: koko teksti on omaa käsialaani
summary: Kaunistuu tarina vaienneen kertomana...
author note's: myönnettäköön, että yksi omista lemppareista. Olen kirjoittanut tämän muistaakseni kaksitoistavuotiaana, että olisikohan siitä nyt kolmisen vuotta? Joka tapauksessa, pidän tästä tekstistä ja otan mielelläni rakentavaa palautetta vastaan.
Enjoy (or not).
Yhä hymyilevät puutKaunistuu tarina vaienneen kertomana, kuka kuuntelisikaan häntä, jonka suusta niin usein
lohduton sana livahtaa. Ei enää kuudelta teetä, ei enää sanomalehteä aamulla, ei enää edes
ilkeitä sanoja, eikä varsinkaan kauniita kasvoja. Missä ovatkaan yöt, joina hiipien koitit käydä
nukkumaan, jottei herättäisi, jottei huomaisi sinut puuttuvan. Luuli etteivät sivut kirjan,
koskaan voisivat haalistua, muuttuneena ruskeaksi sametiksi, silti kuolivat ne pois alla tekstin.
Kuitenkin niin kävi, että aika tiimalasimme haihtui tyhjyyteen, hiekka vajosi takaisin pohjalle.
Missä kohtaavatkaan epätoivo, väsymys ja toivottomuus, siellä missä sadut unohdetutkin, siellä
missä uinuvat vanhat, loppuun kulutetut unelmat. Tänään keittää kahvia enemmän, meille kahdelle
vaikket tulisikaan. Vaalea rottinkipöytä katettu kahdelle, paremmista ajoista
kielivät jo päivänsä nähneet, säröilevät kahvikupit. Pienessä kulhossa mansikka, ehkä toinenkin,
punaisuuttaan jakaen ympärilleen iloiten. Kuppi tyhjenee, ilta tekee tuloaan, aurinko laskee
hymyilevänä metsän taa. Hymyilevätkö puutkin, ainakin niin uskotaan.
Ehkä koskaan tietää saa, mistä johtuikaan uskottomat syrjähyppysi. Sängystä sänkyyn,
mitä siellä teitkään, ei tahdo edes tietää. Aika ehkä huono, maaperä vääränlainen, vai
puutarhurissako vika, kun ei ruusu noussut terälehtiin valkoisiin. Joskus vielä oppii,
ettei kannata ruusuja kasvattaa, piikkeihin teräviin koskea ei voi. Milloin oppikaan
olemaan varuillaan maaperällä tuntemattomalla, astumatta ansaan niin helposti laukeavaan.
Puhutaan kaikenlaista, ei pahaa vaan päinvastoin, kehuvat päästä jalkoihin, on kuullut
tarinat nuo niin monia kertoja, että tietää etteivä ne pidä paikkaansa. Koska ikinä ei saa,
uskoa mitä sanotaan, se voi hengen viedä tai ainakin pahasti säikäyttää, jollei
tiedä kuinka sitä oikein kohdellaan.
Katoamisilmoituksen teki, onhan kyseessä rikos, laiton uhkaus ja toisen omaan kajoaminen.
Sydämen nimittäin vei rinnasta, eikä sitä takaisin suostu antamaan, vaikka kuinka
pyytää, toivoo, lupailee. Ilman sydäntä on vaikea olla, eihän pysty ilman sitä kirjoittaman,
tunteistaan, toiveistaan, sinusta. Ehkä kiltti setä poliisi, auttaa sen löytämään, silloin
voi sanoa, että on onnistunut kostamaan.
On jo vanha, ei tunne enää puutetta sydämen. Aika virtaa sisällä, ei ole mitään mihin uskoa,
ei tunne kylmyyttä, ei sen puoleen lämpöäkään. Näkee vain ne, yhä hymyilevät puut,
jotka piilottavat auringon taakseen joka ilta, vieden mukanaan viimeisetkin säteet valon,
viimeisenkin voiman jota tarvitsee. Silti tuntee olevansa onnellinen, ilman sydäntä, mutta
silti muistot mielellään.
