Ficin nimi: Suojelunhalu
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Nälkäpeli
Ikäraja: S
Genre: Draama
Paritus: Pieni Hayffie
Summary: ”Coinia epäluuloisempaa ihmistä on vaikea nimetä äkillisesti. Hänellä on tapana nähdä riskejä sielläkin, missä niitä ei ole.”
***
Haymitch inhosi lähtökohtaisesti lukuisia ihmisiä, eikä presidentti Alma Coin ollut poikkeus.
Tavatessaan naisen ensi kertaa hän onnistuu virittämään kasvoilleen jonkinasteisen ystävällisen ilmeen ja puristamaan kättä rehdisti, vaikkakin hänen selkäpiitään karmii omituisesti. Coinin kylmät silmät tuntuvat katsovan ympärilleen kohtalokkaasti kuin tietäen jokaisen paikalla olevan henkilön syvimmänkin salaisuuden. Sellaista ominaisuutta olisi hieman hankala arvostaa.
On Haymitch sitten henkilökohtaisella tasolla mitä mieltä tahansa, hänen on silti tultava presidentin kanssa toimeen yhteisen edun nimissä. Se on onneksi varsin kivutonta ja onnekseen hän on kokouksissa mukana vain yhtenä lisä-äänenä ja näkökulmana, kun taas Plutarch Heavensbee hoitaa pääasiallisen strategioiden suunnittelun ja ehdottamisen. Lisäksi hän nauttii seurata vierestä kuinka Coinin yksinvaltiaan asema on uhattuna tämän joutuessa väkisinkin ottaman toisten mielipiteet huomioon.
Katnissin kohdalla se pätee erityisesti. Haymitch on suorastaan ylpeä tytöstä ja tämän määrätietoisuudesta pelastaa Peeta ja toiset Capitolista. Katniss on luvannut toimia kapinan symbolina entistäkin näkyvämmin, jos Coin suostuu vaatimuksiin armahtaa Peeta ja muut pelastettavat kaikista menneistä väärinteoista. Pyyntö on rohkea ja jopa hieman hävytön, mutta on presidentin päätettävissä, ottaako tämä tarjouksen vastaan vai ei. Fiksuna naisena tämä varmasti tiedostaa kieltäytymiseen liittyvät riskit, ainakin Haymitch olettaa niin.
Kokouksen päätteeksi Coin muikistaa huuliaan takakireään tapaansa ja poistuu nyökättyään kohteliaasti muille huoneeseen vielä jääville, toisin sanoen hänelle ja Plutarchille.
”Olipa se ehdotonta neuvottelua”, Haymitch toteaa huvittuneena.
”Varsin. Presidentti Coin on jääräpäinen nainen, mutta hänellä on liikaa menetettävänään, jos hän ei suostu Katnissin esittämiin vaateisiin”, Plutarch tuumaa pyöritellen kynää töppösormissaan.
”Luuletko, että hän suostuu?”
”Suostuu ennen pitkää. Hänen täytyy vain vähän sulatella tilannetta.”
”Kauankohan sellainen sulattelu mahtaa viedä?” Haymitch tiukkaa aavistuksen turhautuneena. Pitäisihän sitä kaikkien asioista vähänkin perillä olevien hyvin tietää, ettei heillä ole liiaksi aikaa tuhlata.
Plutarchilla ei ole tarjota muuta reaktiota kuin vieno pään pudistus ja hartioiden kohautus. ”Coinia epäluuloisempaa ihmistä on vaikea nimetä äkillisesti. Hänellä on tapana nähdä riskejä sielläkin, missä niitä ei ole.”
”Toisin sanoen, mikäli se riippuisi pelkästään Coinista, Peetaa tuskin pelastettaisiin?” Haymitch kurtistaa kulmiaan.
”Pelastettaisiin kyllä, mutta tuomiolta hänen olisi melkein mahdotonta välttyä”. Plutarch oikaisee apean kuuloisesti. ”Ristiriitaistahan se on, poikaparka kun on kidutuksen ja aivopesun uhri, mutta Coin ja lähimmät virkamiehet näkisivät hänet silti sotarikollisena enemmän kuin sotavankina. Tällä vyöhykkeellä ollaan monessa suhteessa ankarampia kuin muualla.”
”No siitä en käy väittelemään”, Haymitch tuumaa kitkerästi. ”Mutta kai Coinilla on silmät päässään? Ei tarvitse olla ruudinkeksijä tajutakseen, ettei Peeta puolustele Capitolin näkemyksiä vapaasta tahdostaan.”
”Coinin mukaan siitä ei voi olla täysin varma.”
”Varsinaista paskanjauhantaa.”
Plutarch naurahtaa kuivasti ja vakavoituu taas epäröiden pienen hetken. Ilmeisesti miehellä on jotain tärkeää asiaa kerrottavanaan, muttei keksi hyvää tapaa tuoda sitä esiin.
”Ikävä kyllä hänen epäilyksensä eivät rajoitu ainoastaan Capitolissa vankina oleviin tovereihin”, Plutarch toteaa lopulta.
”Olipa yllätys. Ketä hän sitten epäilee? Minua?” Jos Coin pohti päässään jotain siihen viittaavaa, nainen saisi ottaa asian puheeksi hänen kanssaan ihan itse.
”Ei sentään, olet onneksi vielä hänen aurinkoisella puolellaan.”
Aurinkoinen oli jokseenkin väärä sana käyttää samassa lauseessa Alma Coinin kanssa.
”Kyse on itse asiassa Effiestä.”
Sen kuullessaan Haymitchin silmät kaventuvat vaarallisesti ärsytyskynnyksen noustessa nollasta sataan välittömästi. ”Mitä hänestä?” hän pakottaa äänensävynsä kolean tyyneksi.
”Tässä pätee juuri se, mitä sanoin rouva presidentin epäluuloista etenkin Capitolia ja sitä lähimpänä olevien vyöhykkeiden kohdalla”, Plutarch sanoo harkitsevasti ja jatkaa vaivaantunutta kynällä naputtelua.
”Kerro.”
”Jos totta puhutaan, Coin oli heti saavuttuamme tänne komentamassa Effietä pidätettäväksi ja kuulusteluihin, mutta sain vakuutettua sen olevan turhaa ja liioiteltua.”
”Erittäinkin”, Haymitch ärähtää korviaan uskomatta. ”Epäileekö se nainen Effiellä olevan joitain sisäpiirin yhteydenpitoa Capitoliin tai jopa muuan pääjehuun nimeltä Snow?”
”Juurikin sitä”, Plutarch huokaisee. ”Sain madella aika kauan, ennen kuin Coin suostui jättämään asian sikseen. Se alkoi mennä aika rumaksikin.”
Haymitch ei ole varma, välittäisikö oikeastaan kuulla, mutta hänen täytyy. ”No?”
Plutarch on hetken vaiti ja laskee lopulta kynän kädestään ilmeisesti keksimättä sille enää mitään käyttötarkoitusta. ”Coin totesi, että jos hän saa tietää jotain tapahtuneen, joka vaarantaisi meneillään olevan kapinan tai vyöhykkeen turvallisuuden, tarvittaessa hän ampuisi Effien vaikka itse.”
Haymitch tuntee mahanpohjassaan kuvottavan muljahduksen ja vetää syvään henkeä sieraimet väristen.
”Minä kuristan sen ämmän.”
Se ei ole millään muotoa katteeton uhkaus ja Plutarch suhtautuukin siihen kuolemanvakavasti. ”Pidähän mielessä kuka on todellinen vihollinen, Haymitch.”
”Älä uskallakaan siteerata minua.”
”Ajattelemattomilla toimilla pahennat vain asioita ja ennen kaikkea saatat sekä itsesi että lähimpänä sinua olevat vaaraan. Effie lukeutuu siihen joukkoon, eikö?”
”Ei kiinnosta!” Haymitch ärjäisee, vaikka se onkin pahimman sortin emävale. Juuri sillä hetkellä hän vain haluaa saada Coinin tilille ja oikeutta kuulemalleen paskapuheelle. ”Se luuskahan on täysin seinähullu.”
”Presidentti Coinilla on syynsä olla epäileväinen!” Plutarch toistaa pitkäjänteisesti saaden hänet entistäkin raivostuneemmaksi. ”En arvosta sitä tosiasiaa, mutta voiko häntä syyttää noin karkeasti?”
”Minä en aio kuunnella tässä kuinka sinä puolustelet sitä naista”, Haymitch toteaa ykskantaan ja kohottaa kätensä välinpitämättömästi kääntyessään kohti ovea. Plutarchinkin naama on ihan hilkulla ärsyttää häntä sen verran, että hänen tekisi mieli iskeä siihen nyrkkinsä. ”Kiitä vain onneasi, että olen tällä hetkellä valitettavan selvin päin hakatakseni häntä koomapotilaaksi.”
”Muista sanani, Haymitch”, hän kuulee miehen raskaan äänen takaansa. Ytimekkääksi vastaukseksi hän potkaisee tuolin rajusti kumoon niin, että siitä katkeaa yksi jalka. Ryminä ja kalahtelu jäävät soimaan tympeästi korviin hänen harppoessaan ulos.
***
Haymitch saapuu valtavaan, jokseenkin kolkkoon ruokasaliin ja antaa katseensa viistää tasaisen ikävystyttävän massan läpi etsien erästä tiettyä henkilöä. Se on helppoa kuin neulan hakeminen heinäsuovasta, mutta tovin pöytien välissä kierreltyään hänen silmiinsä lopulta osuu Effien huivin peittämä takaraivo. Kuten hän on aavistellutkin, tämä on parhaillaan lounastamassa, sillä kertaa yhdessä rouva Everdeenin, Primrosen ja Galen kanssa.
Haymitch tuntee kummallista helpotusta kuin olisi olettanut Effien äkkiä kadonneen kuin tuhka tuuleen juuri välittömästi sen jälkeen, mitä Plutarch on kokouksen jälkeen kertonut. Sen keskustelun jälkeen hänestä kieltämättä tuntuukin, ettei kenenkään turvallisuuteen voi suhtautua liian vakavasti. Plutarchin sanat etovat edelleen, mutta tahdonvoimallaan hän työntää tunteen sivuun.
”Kas, Haymitch”, rouva Everdeen tervehtii, kun hän seisahtuu pöydän viereen. ”Miten voit?”
Vyöhykkeellä kolmetoista ehdottomasti ankeinta on pakote olla selvin päin. Se on pahimman sortin kidutusta ja vieroitusoireet saavat hänet vihaiseksi, hikoilemaan ja pahimmillaan kokemaan eriasteisia aistiharhoja.
”Tekisi mieli viiltää pää auki ja heittäytyä katolta alas”, hän tokaisee ja ansaitsee Effieltä moittivan katseen, kun tämä kääntyy häntä kohti.
”Johan nyt, Haymitch.”
”Ei ollut tarkoitus pilata ruokahaluasi”, hän pahoittelee teennäisesti. Effie ärsyttäminen on aina yhtä hauskaa.
”Puhuttiinko siellä mitään mielenkiintoista?” Gale kysäisee viitaten kokoukseen.
Mitä nyt sellainen pikkuseikka tuli esiin, että presidentti Coin on häikäilemätön lehmä, joka jakelee tappouhkauksia heppoisin perustein.
”Paljonkin, mutta se mikä on olennaista ja mikä ei on vielä vähän kysymysmerkin alla.”
”Entä pelastussuunnitelmat?”
”Kaikki on viime kädessä kiinni Coinista ja siitä, hyväksyykö se nainen Katnissin vaatimukset”, Haymitch sanoo heilauttaen käsiään neuvottomana. Avuton odotus raivostuttaa heitä kaikkia, eikä Galen turhautuneisuus jää hänen tarkoilta silmiltään huomaamatta, vaikka poika kätkeekin sen varsin taitavasti. Jos Haymitch olisi itse tuossa iässä ollut noin pitkämielinen, hän olisi säästynyt takuulla monilta harmeilta.
”No, haehan toki lounasta ja liity seuraan”, Effie kehottaa viitaten pöytää kohti ja palauttaa Haymitchin ajatukset jälleen kuluvaan hetkeen.
”Enpä taida, kiitos vain. Ei ole tippaakaan nälkä”, hän toteaa ja kohtaa Galen oudoksuvan katseen.
”Tulit siis vain iltapäiväkävelylle ruokasaliin?”
Se kuulosti harvinaisen typerältä, kun se ilmaistiin noin.
”Tarkoituksenani oli etsiä sinut käsiini ja kertoa päätetyistä asioista”, Haymitch kehittelee sulavasti ja saa motiivinsa kuulostamaan juuri niin vakuuttavalta kuin pitääkin. ”Mitään rationaalista ei jäänyt käteen sillä saralla, mutta ajattelin sinun silti haluavan tietää missä mennään.”
Gale nyökäyttää päätään myöntävästi. ”Ehkä jossain välissä alkaisi jotain tapahtuakin.”
”Saa nähdä”, Haymitch tuumaa nuivasti ja oikaisee ryhtiään suorempaan. ”Joka tapauksessa minua kaivataan toisaalla, joten saatte jatkaa rauhassa”, hän tokaisee valkoisen valheen ja antaa kätensä viipyä Effien tuolin selkänojalla vielä pienen hetken. Hän ei edes muista laskeneensa sitä siihen, mutta puupinnan lämmöstä päätellen aikaa on kulunut pieni tovi.
Effie on tuskin huomannut koko asiaa, mutta eipä hän pahakseen pistä.
