1. Pikkubiologi
Taivas on sininen. Aurinko paistaa. Kukkia ja linnun ääniä titityytitityy! Äiti nauraa. Mekko on leveä alhaalta ja hulmuaa. Pikkupensaita ja kaniineja, pikkupoika osoittaa pullukalla pienellä sormella. Vihreää. Ja mato, äiti kato, mato täällä! Äääi-tiii?
Isi tulee kohta aurorivirastosta, Alastor-sedällä oli pikkuhommia tehtävänä isille, äiti sanoo. Aurlorli, pikkupoika nauraa ja hampaat vilahtavat.
Pikku-Neville murjottaa. 4 vuotta, iso poika, muistatko, että mummilla on mukava puutarha pikkubiologille, äiti sanoo. Äidillä on kiire. Äiti sieppaa rosoreuna-pajupuu-taikasauvan, josta tulee perhosia ja hattaraa kun äiti sanoo hassuja sanoja. Neville ei jaksa osata sanoja, etanat on kivempia. Ei mummin luokse! Ei kun siellä haisee vanhalta! Ei!
Pehmeä ääni kuin isälläänkin, kiltti-Nevillen-oma-äiti sanoo surullisesti ja äidin kiltit harmaat silmätkin surevat että pitää jättää Neville. Ihan valkeat hampaat näkyy äidin suusta. Äiti on kivempi kuin etanat ja mato. Neville juoksee äkkiä äidin luo ja painaa posken tämän sileää poskea vasten. Poika mongertaa, sanoo mummi. Mummilla ei ole kiltti ääni. Mummi pomottaa.
Mummin kanssa ei mennä jännällä metrolla, ei, vaan pää-pyörii-huimaa-ei-kiva ilmiintymällä. Mummi opettaa pitkän ilmiintymällä-sanan, ei Neville halua osata pahaa sanaa. Neville oksentaa mummin vanhalta-haisevan-talon portaalle. Mummi ottaa korvasta kiinni ja mutisee pahoja sanoja. Heikkovatsainen kuin isänsä. Neville haluaa olla niin kuin kiltti isä, mummi on tuhma. Ei isä vedä korvasta. Neville on herkkä poika, toruu äiti mummia kun Neville sanoo kotona. Lellikki, puhisee mummi. Kova kuri on oltava, sanoo mummi. Kaikki sanat ovat pelottavia mummin äänellä.
Äiti ja isä eivät tule kotiin. Pitkä työreissu, mummi ärähtää, kun Neville avaa suunsa. Mutta jotain on tapahtunut, Neville tietää. Hän pelkää niin kovasti, että yöunet vaihtuvat kammottaviksi painajaisiksi. Tulee kirje, harmaa kirje, jossa on verenpunainen sinetti. Ja hopeinen, läpikuultava kyyhkynen, joka puhuu harmaalla äänellä. Mummi häätää kalpeana Nevillen huoneesta.
Mummi itkee. Ensimmäisen kerran Nevillen elämässä tiukka ja määräilevä mummi itkee. Mummin itku raastaa Nevilleä sisältä: jotain on särkynyt. Koko suku on kuin jotain kamalaa olisi tapahtunut. Neville ei kysy mitä. Painajaiset palaavat ja niissä on itkunharmaa kirje.
Hitaasti mummi palaa lähes ennalleen. Mutta isä ja äiti viipyvät yhä.
Sinä sunnuntaina mummi antaa noidankattilakakkuja vain yhden vaikka Neville on ihan kiltti. Bernhard-enolla on pikimustat kulmakarvat ja se työntää muhkuranenän Nevillen naamaan kiinni. Onko siinä Frankin ja Alicen reipas äijä? Neville ei tykkää tupakanhajusta ja setä on melkein yhtä pelottava kuin mummi. Pelästynyt vinkaisu karkaa Nevillen huulilta. Mammanpoika, eno murahtaa niin kuin peikko. Enid-täti on vanha ja mutisee kummallisia sanoja ja kiikkuu kiikkutuolissa.
Sitten tulee kiltti eno Edward.
"En minä oo paha. Minä oon sinun äitees veli, mitä. On sitte samallaiset silmät äijällä ku Alicella."
Enolla on kiltti hymy ja iloryppyjä.
"Alice on sun äitee, häh?"
"Ei äiti mikään Aliis ole, äiti vaan", Neville piipittää. Tottakai, eno sanoo ja antaa salaa yhden murjotun suklaasammakon omasta öljyisestä taskustaan. Taasko olet möyrinyt jästien romujen kimpussa, rähjää mummi, tuhma äkäpussimummi. Neville tykkää äidin veljestä Edwardista. Neville ei ajattele äitiä, kiltti-kulta-äitiä, muuten voi taas tulla pahoja unia. Palaahan äiti ja kiltti-mukava-isä vielä?
Neville on liian paljon mummin luona. Äiti ei ehdi kuusivuotiaan synttäreille. Mummi on koko ajan yhtä äkäpussi, haukkuu Nevilleä jästiksi. Nevillelle tulee paha mieli.
Neville on iso poika, tee nyt pikku taikatemppu, houkuttelee Edward-eno. Neville pudistaa päätä ja työntää suklaasammakon takaisin. Ei Neville osaa. Neville istuu puutarhan nurkkaan matojen seuraksi ja vie salaa menninkäisille noidankattilakakkuja. Typerä mummi. Äiti antaisi Nevillen olla rauhassa vaikka peikko, jos Neville haluaisi. Nevillestä on mukavampi olla jästi kuin tyhmä noita. Hänhän voi vaikka auttaa Edward-enoa jästiromujen kimpussa, vai mitä? Edward-eno pudistaa päätä surullisena.
Neville täyttää seitsemän. Mummi on jo ilmoittanut Nevillen läheiseen kyläkouluun ja kohtelee Nevilleä kuin ruttoista hutsua. Kamala Algie-setä kiusaa Nevilleä syntymäpäivillä ja riiputtaa ylösalaisin ties monennenko yläkerroksen ikkunasta. Joku huutaa jotain. Nevillen ajatukset ovat täynnä kauhua ja pää täynnä verta ja sitten tulee kamalan painoton tunne ja maa lähestyy ja…
Sitten Neville seisookin nurmikolla silmät tiiviisti kiinni ja jalat pehmeinä. Mummi ryntää pihalle, kiljuu ja nauraa kummaa naurua kun Neville ei tippunutkaan maahan ja kuollut ja kaikki sukulaiset ja isosetä Algie-mikä-lie hyppii nurmikolla kuin yksisarvinen ja hihkuu. Nevillen päässä on kumma olo ja sitten hän pyörtyy.
Mummi on sitten kummallinen. Ensin hän on ilkeä ja sitten niin kiltti. On hän tietysti aika tiukka mutta kiltti kumminkin. Algie-setä käy kaupungissa ja tuo laatikon. Laatikossa on oikea rupikonna! Neville antaa sen nimeksi Trevor. Neville ilahtuu paljon eikä Algie-setä ole ihan niin paha.
On syksy. Lehtiä putoilee menninkäisten puutarhaan. Neville tietää, että äiti on ollut liian kauan poissa. Hän haluaisi kysyä, muttei uskalla.
Neville osaa lukea ihan hitaasti. Lukihäiriö, Edward-eno sanoo. Mummi paheksuu hiljaa: tuleeko tuosta pojasta yhtään mitään?
Edward-eno vie metrolla ja linja-autolla ja taksilla Nevillen Lontooseen. Kaikki on suurta ja vauhdikasta ja mainoksia on joka paikassa. Nevillen nenä litistyy ikkunaan.
Neville pyörittää päätään. Edward-eno hämmästyy.
”Etkös todella oo koskaan käyny Viistokujalla?”
Neville tuijottaa hämyistä ja nuhjuista baarinovea: joka paikkaa pikkuisen nipistelee jännityksestä.
”Tuus ny, nii mennään sitte.”
”Morjens, Tom! Tässä on mun siskonpoikani Neville. Alicen ja Frankin poika…” ääni haipuu tyhjyyteen.
Baarimikko hymyilee Nevillelle. ”Vai ensikertalaisia sitä ollaan? Alicen-” Baarimikko hätkähtää ja katselee Nevilleä. Pölyinen lasia pyyhkivä rätti vaipuu alas.
”Otan osaa. En osaa kuvitella kuinka vaikeaa on kun vanhemmat ovat kuolleet-” Tom kuiskaa.
Neville jähmettyy.
”Ei isä ja äiti ole kuolleita! Ne elää ja on auroreita! Ne tulee ihan pian hakemaan minua!” Nevillen tanakka ruumis tärisee yhtäkkiä niiden kaikkien itkemättömien, pidäteltyjen kyynelten voimasta ja Neville ei pysty hillitsemään itseään. ”Ne on ELOSSA!” Neville yskii. Kauhu kuristaa kurkkua ja estää saamasta henkeä.
”Nii, elossa.” Edwardin ääni tärisee. ”Kidutuskirous niin monta kertaa, että se ajoi heidät hulluuteen. Pyhässä Mungossa – parantumattomasti sairaiden osastolla – Lestranget -” Edward mutisee ääni paksuna kuin savu.
Tomin pölyinen liina putoaa lattialle. Hänen viiksensä värisevät surusta vanhojen ystävien puolesta ja iloisten sinisten silmien suru on pohjaton. Tomin on ollut pakko piilottaa tunteensa, sillä hänen pikku pubinsa läpi kulkee päivittäin kansanvaellus laidasta laitaan. Kuolonsyöjät, ihmissudet, vampyyrit…
Neville vapisee. Tom vapisee. Edward-eno vapisee. Tom itsekin on kokenut pari kertaa kuolonsyöjien raivon; Bellatrix Lestrange ei sentään häntä ollut käsitellyt vaan pari muuta, jotka olivat tyytyneet vain yhteen kidutukseen kerrallaan. Edward-eno vapisee rakkaan sisarensa puolesta ja Neville vanhempiensa. Neville ei tiedä tarkalleen, mitä kirous tekee, mutta hänen mielikuvituksensa korvaa tiedon.
Eno juo kolme kolpakkoa höyryävää tulista nestettä. Enon harvat kyyneleet sihahtelevat putoillessaan kolpakkoon. Neville maistelee suklaasammakkoa, pyyhkii rään paidanhihaan ja yrittää poistaa ajatuksensa muistellen matoja mummin luona ja silittäen Trevorin kurttuista ja limaista selkää.
Viimein Edward-eno rauhoittuu ja Tom saattaa heidät tiiliseinän luo. Hän napauttaa yksinkertaisella sauvalla jotain tiiltä ja Viistokuja aukeaa Nevillen punareunaisten silmien eteen. Neville kulkee kuin unessa kaupasta toiseen, avaa ja sulkee kiliseviä ja vinkuvia ovia. Hän ei mieti, mihin tätä tavaran paljoutta oikein tarvitaan.
Edward-eno hymyilee kireästi Nevillelle puolityhjässä metrossa.
”Pikkubiologi, mä oon pahoillani.” Nevilleä itkettää: äidin antama lempinimi tuo muistoja kaukaisilta ajoilta.
”Haluaisitko sä mennä…katsomaan…äitiäsi ja isääsi?”
Nevillen silmät aukenevat suuriksi.
”Onko se…mahdollista? Eivätkö ne ole sairaita? Missä ne on? Miksei ne tule kotiin?”
Kipakkailmeinen täti vastapäiseltä penkiltä mulkoilee Edward-enon luumunpunaista viittaa. Tädillä
on kummalliset vaatteet. Ei viittaa tai sauvaa.
”Pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen parantolassa,” Edward-eno hiljentää ääntä. ”Muista sitten, että…he eivät ole enää…samanlaisia kuin ennen. Niin kuin ennen vanhaan.”
Edward-eno ja Neville menevät seisomaan vanhan näyteikkunan eteen. Neville tuijottaa rähjääntyneen mallinuken harmahtavia silmiä ja miettii, onko äidillä nyt eriväriset silmät tai ylimääräinen pari käsiä. Naapurin Celian vaari joutui Pyhään Mungoon kun joku myrkkykasvi koski sen jalkaan ja sen jalka tuli täyteen patteja. Neville ei välitä yhtään, montako kättä tai jalkaa äidillä on: tulisi vain kotiin! Neville ihmettelee, että isäkin on Pyhässä Mungossa. Ei kun tietysti isä on hoitamassa äitiä, Neville ymmärtää.
Noita vastaanottotiskillä on kiltin näköinen. Parantolaviitassa on sama kumma kuvio kuin seinällä. Hississä on erikoisia noitia ja velhoja. Neville miettii, onko äiti yhtä raidallinen kuin eräs noita vai ehkä onko tämän taikasauva juuttunut korvaan kuten toisella – Nevillen kuvitelmat muuttuvat niin oudoiksi että tämän on suljettava silmät. Neville toivoo olevansa niin hyvä velho, että voisi parantaa äidin. Niin, että he kaikki eläisivät onnellisina vanhassa kodissa ja juoksentelisivat niityllä taikomassa perhosille kuvia siipiin ja menninkäisille pikkuruisia ruokia raparperinlehden alle.
Hissi pysähtyy ja ääni kuuluttaa kerroksen kiireisellä äänellä. Joka puolella kuuluu vain hiljaista mutinaa ja putkien hurinaa: vanha velho kävelee apinakuvioinen pyjama päällään kohti tyhjää seinää, koputtaa pitkään ja mutisee epätoivoisesti jotain käsittämätöntä huonosta palvelusväestä. Eno ja poika kulkevat hiljaisia käytäviä, ohittavat kukallisten verhojen verhoamia looseja. Viimein he tapaavat hoitajan. Hoitaja kuljettaa vaaleanpunaiseen pukeutunutta harottavahampaista noitaa, joka päästää välillä kummallisen ulvonnan ja raapii itseään joka puolelta.
”Longbottom? Kyllä, he ovat seuraavassa välissä, neljästoista loosi.” Hoitaja hymyilee tekoiloisesti Nevillelle, jonka kasvot ovat kummallisen ilmeettömät.
Eno raottaa verhoa varovasti. Punatukkainen hoitaja viittaa heidät sisään.
”Alice, Frank, vieraita! Voi miten ystävällistä, heillä ei ole käynyt moniakaan vieraita, mitä nyt Alastor Vauhkomieli ja muutama muu vanha ystävä, niin surullista…” Hoitaja vaikenee.
”Alicen silmät. Voi. En osaa sanoin kuvailla, kuinka vaikeaa tämä varmaan on…” hoitaja vilkaisee nopeasti Nevillen silmiä ja koettaa epätoivoisesti huitoa käsillään jonnekin päin, lopettaa viimein.
Neville astuu varovaisesti lähemmäksi kahden sängyn väliin. Se on äiti. Muttei kuitenkaan äiti. Äiti tuijottaa seinän jatkuvaa ruusutapettia ja hymyilee oudosti. Neville odottaa. Äiti vain tuijottaa seinää ja hymyilee, nyt hajamielisesti.
”Kukka.” Äidin kauniit kädet sivelevät seinää kuin ennen Nevillen hiuksia. Yhtäkkiä äiti liikahtaa ja katsoo Nevilleä. Hän katsoo Nevilleä kuin ei näkisi tätä. Sitten hän katsoo Nevilleä kuin ei tuntisi tätä. Sitten hän pärskähtää tuntemattomaan nauruun ja Neville perääntyy kauhuissaan. Neville on niin kauhuissaan, ettei voi kuin tuijottaa.
”Mitä ne ovat tehneet äidille? Äiti?” Neville kyselee, kukaan ei vastaa. Neville tarttuu äidin ruudulliseen pyjamaan ja ravistaa sitä. ”Äiti! Äiti VASTAA! Äiti, minä tässä, Neville! Äi - din – pik - ku – bio-o-lo-o-gi!” Neville nyyhkyttää raastavasti, hän heittäytyy maahan ja huutaa kuin joku repisi sydäntä hänen rinnastaan. Neville karjuu, kunnes suussa maistuu veri ja hän polkee lattian muovista, säälimätöntä mattoa. Nevillen posket ovat märät, hän painaa käsillään kipeitä keuhkoja ja lysähtää polvilleen.
”ÄITIIII! ÄITIIIIIIII!” Nevillen lohduton, toivoton, kauhea huuto jäätää jokaisen sydäntä kaameammin kuin ulvojat koskaan. Nevillen kurkkua kuristaa kuin köysi, suu avautuu äänettömään huutoon, kasvot kuvastavat niin järkyttävää surua ja murhetta, että hoitaja kompuroi taaksepäin käytävällä ja pakenee paikalta.
Nevillen pieni, murheellinen ruumis makaa äidin sängyn jalkopäässä. Eno katsoo surun usvan läpi, kun Alicen luiseva, pyjaman peittämä ruumis kyyhöttää Nevillen yläpuolella pehmeiden, sotkuisten suortuvien hipoessa pojan punaista poskea. Mielipuolisuus hänen kasvoillaan väistyy hetkeksi ja hän on sureva äiti, joka ei voi välittää lapselleen tarpeeksi rakkautta. Orvot kyyneleet valuvat kapeaa poskea leualle ja tipahtavat Nevillen paitaan imeytyen siihen: sitten typerä ilme palaa ennen niin kauniille kasvoille.
Neville ei pääse siitä koskaan täysin yli, eno ymmärtää. Hän kiroaa sen hirviön, joka on voinut tehdä onnelliselle perheelle jotain niin epäinhimillistä.
