Author: Crywell
Genre: angst, draama, AU
Pairing: Luna/Draco hieman
Raiting: K11
Warnings: pimeänoloinen tunnelma tai joku sellainen?
Disclaimer: Rowlingin ovat jok’ikinen ja mitään en saa.
Summary: "Heillä jokaisella on sellainen. Kiemurtelee kyynärvarren sisäpintaa, tyhjät mustat silmät tuijottavat ja hukuttavat pahimpiin pelkoihin, terävät hampaat näyttävät kurottavan juuri sinun kaulallesi antamaan viimeisen iskun. Pääkallo ja käärme, jokaisen ihoon ikuisiksi ajoiksi ikuistettuna."
A/N: eli jästimaailmaan sijoittuva, velhomaailmaa ei ole olemassakaan, heihei huispaus, tylypahka, viistokuja, kaikki. Osallistuu Saaga-haasteeseen
Ikuisia mustetahroja
1. Taikatatuointeja (Luna, S)
2. Tahraantunut (Draco, K15)
3. Kuolonsyöjän merkki (Draco, Luna, K11)
4. -
5. Kuolonsyöjän merkkiHeillä jokaisella on sellainen. Kiemurtelee kyynärvarren sisäpintaa, tyhjät mustat silmät tuijottavat ja hukuttavat pahimpiin pelkoihin, terävät hampaat näyttävät kurottavan juuri sinun kaulallesi antamaan viimeisen iskun. Ne on koostettu tummista viivoista, syvänmustista jotka kuitenkin tietyssä kulmassa heijastavat vihreää. Pääkallo ja käärme, jokaisen ihoon ikuisiksi ajoiksi ikuistettuna.
Draco ei keksi mitään vastenmielisempää, kuin saman kuvion poraaminen hänen vaaleaan ihoonsa. Hän tuijottaa sitä pala kurkussa, kuinka se kuvio toistuu hänen silmiensä edessä yhä uudestaan ja uudestaan käsivarsissa, jotka on ojennettu hänen nähtäväkseen. Hän inhoaa koko kuvaa, sen tappavan pelottavaa sanomaa, joka löyhkää kuolemalta ja kärsimykseltä. Hän ei halua sitoa itseään siihen loppuelämäkseen, hän haluaisi nytkin vain hypätä eteenpäin ja repiä hihat alas, peittää tatuoinnit ja unohtaa niiden olemassaolon.
Draco kohottaa katseensa, joka on täynnä epätoivoa jota hän ei kykene salaamaan, Blaiseen. Suklaanvärinen nuorimies seisoo lähimpänä häntä, Kuolonsyöjien eturivissä, esittelee myös tärveltyä käsivarttaan ylpeänä. Hän rakastaa jengiään, rakastaa heidän karkeaa tunnustaan, rakastaa sitä kaikkea ja Draco ei voi käsittää miksi.
"Oletko mukana vai et?"
Draco ei osaa olla säpsähtämättä edes hieman, liike kuitenkin jää lähes huomaamattomaksi. Ääni on melkein kuiskaus, se on melkein sihinää. Kuin käärme olisi yhtäkkiä päättänyt oppia puhumaan ja sähisisi nyt kieroja sanojaan hänen selkänsä takaa. Draco kääntyy ympäri ja kohtaa Kuolonsyöjien katujengin johtajan, Voldemortin.
Blaise ja Theodore kertoivat Dracolle heidän matkallaan jengin päämajaan (hylättyyn kerrostaloon, jonka seinät on peitetty graffiteihin ja jonka takaseinää vasten on siitä huolimatta asetettu suuri, pramea nojatuoli heidän päämiehelleen) Kuolonsyöjien johtajasta. Miehestä, jota kutsutaan Voldemortiksi, kuka tietää miksi ja kuka ei, ja jonka oikea nimi on Tom Valedro. He kertoivat legendan sanovan sen nimen tatuoidun miehen jalkapohjaan, jotta tämä joka päivä voisi talloa sen mursaksi askeltensa alle.
Nyt pahamaineinen mies seisoo Dracon edessä. Voldemort on pitkä, pitempi kuin Draco, jopa pitempi kuin Blaise tai Theodore. Hän on kalju, ja valkoisenvaalea iho kiiltää katosta roikkuvissa kelmeissä valoissa. Hänen silmänsä ovat synkät, viileät, ne ovat murhaajan silmät, huomaa Draco ajattelevansa. Hän ei epäile sanojaan sekuntiakaan. Kaikkein pistävin merkki miehessä, kaikkein häiritsevin, se mihin katse automaattisesti ohjautuu, on nenä. Sitä ei ole. Draco, kuten kukaan sen ensi kertaa näkevä, ei osaa auttaa katsettaan palaamasta kokoajan siihen, sen olemattomuuteen.
“Huomaan, että olet kiinnostunut nenästäni?” Voldemort sanoo. Hän puhuu kirjakieltä, mikä kuulostaa hyytävältä slangia sylkevien jengiläisten kuuntelun jälkeen. Voldemort ei odota Dracon vastausta, mistä vaaleatukka on enemmän kuin onnellinen. Hän pelkää kuollakseen, ettei saisi änkytettyä sanan sanaa.
“Haluatko kuulla sen tarinan? Totta kai haluat, kaikki haluavat. Se on hyvä tarina,” Voldemort rupattelee. Hänen äänensä on kohonnut hieman, sen sävy on kepeä, sellainen joka suorastaan huutaa: tyyntä myrskyn edellä. “Olin kuuden vanha silloin. Asuin äitini ja isoisäni kanssa. Isoisäni ei erityisemmin pitänyt minusta.” Voldemort irvistää. Hän on aloittanut kävelemään paikallaan rennon oloisesti, käyskentelee edes takaisin, mutta askelten takana on levottomuutta, esille pyrkivää raivon tärinää.
“Se oli eräs kaunis päivä. Aurinko paistoi ja linnut olisivat laulaneet jos en olisi ampunut niitä pihapuista jo neljän vanhana. Joka tapauksessa, kun lyhennämme tarinaa hieman päästäksemme asiaan, se menee näin: äitini sanoi minun perineen isoisän nenän.” Voldemort pyörähtää ympäri. Hän irvistää ja sivelee sitä rosoista kahden sieraimen kohoumaa keskellä kasvojaan. “Isoisäni - ällöttävä juoppo kun oli, enkä ihmettelisi jos olisi tullut sinä aamuna nauttineeksi aamupuuronsa kanssa hieman heroiiniakin - nappasi keittiöveitsen ja leikkasi nenäni irti.”
Draco tuijottaa johtajaa jähmettyneenä, katsoo jäljelle jäänyttä nenäntynkää ja yrittää kaikin voimin estää itseään kuvittelemasta vasta kerrottua tilannetta. Säpsähdys ei ole enää lähelläkään huomaamatonta, kun Voldemort kumartuu nuorukaisen kasvoja vasten. Tappajan silmät (iiriksissä on punaista, se ei voi olla luonnollista, eihän?) tuijottavat hänen omiinsa ja ääni joka valuu huulilta voisi jäädyttää koko hylätyn kerrostalon harmauden sekunneissa:
“Ja nyt emme mainitse tätä enää koskaan.”
Draco onnistuu nyökkäämään heikosti. Hän vapisee.
“Haet tatuointisi huomenna,” Voldemort sanoo hänen kasvoilleen ja vetäytyy sitten taaksepäin. Vasta kaljun miehen kääntäessä selkänsä, Draco huomaa keuhkojensa olevan lähellä halkeamispistettä ja vetää hätäisesti henkeä. Hän ei edes huomannut pidättävänsä sitä.
“Selvä, kamu,” Blaise sanoo pamauttaen suuren kätensä Dracon olalle, kun tilanne on hetken saanut raueta. “Huomenna lähdetään tatskaliikkeeseen, haetaan sullekin Pimeän piirto.”
Draco ei nyökkää, ei liioin pudista päätään. Hän vain lähtee ystävänsä käden alta ja kävelee pois hylätystä kerrostalosta, raskaan ilmapiirin ja elinikäisen lupauksen seuratessa häntä aina kotiin ja uniinsa asti.
*
Liikkeen yläpuolelle on kirjoitettu mustalle pohjalle kultaisilla kirjaimilla ‘Aatelinen’. Sen näyteikkuna on tieltä pöllynneen pölyn ja lian sumentama, kukaan ei ole vaivautunut hakemaan vesisankoa ja rättiä mistään. Jos aurinko paistaisi, se varmasti tekisi lasista läpinäkymättömän, mutta nyt, taivaan ollessa syvän harmaa ja sadepilvien kerääntyessä sankoin joukoin Lontoon ylle, sisältä paistava sähkövalo auttaa näkemään siitä läpi. Hahmot (sillä sitä ne ovat, eivät henkilöitä, lian sumentamia hahmoja vain) liikkuvat hieman edestakaisin. Liikkeen kello kilahtaa tytön ja pojan hypellessä alas rappusia, tyttö pidellen vasta lävistettyä ja yhä hieman verta vuotavaa korvaansa. He tarttuvat toisiaan kädestä kääntyessään kulman taa.
Kerättyään rohkeutta hetken ajan (saamatta kokoon hitustakaan) Draco nousee kiviportaat ylös ovelle, jonka lasi on sisäpuolelta liimattu täyteen julisteita ja mainoslehtisiä, ja kilauttaa puolestaan kelloa astuessaan sisään. Se ääni, heleä kilahdus, tuntuu tuomion kumealta kellolta jälkikaiun haipuessa ilmaan. “Olet vainaa, tästä se loppuelämä jengissä alkaa,” se tuntuu sanovan.
“Päivää, miten voi auttaa?” Pitkä, tumma mies astelee liikkeen takaosasta. Etuosa, jossa lävistykset ja pienemmät tatuoinnit hoidetaan, on nyt nuoren pariskunnan lähdettyä jäänyt tyhjäksi heitä lukuun ottamatta. Draco epäröi hetken ennen kuin avaa suunsa. Hän voisi yhä kääntyä, juosta pois. Hän voisi muuttaa. Ei hänen tarvitse tehdä tätä, ei hänen ole pakko. Ei hänen tarvitse liittyä jengiin, hän voisi vain kerätä tavaransa ja paeta. Totuus on kuitenkin, ettei hänellä ole varaa.
“Pitäisi ottaa tatuointi,” Draco sanoo lopulta. Tuomion kellot kumisevat jälleen. Musta mies vain nyökkää ja raapii leveää nenäänsä kysyessään:
“Onko jo tiedossa minkälaista vai haluatko katsella tuolta noita?”
“Tiedossa on, tarkalleen,” Draco vastaa vaimeasti. Hän tuijottaa hieman miehen ohi, ei pysty katsomaan kasvoihin, jotka saattaisivat ehkä jokin toinen päivä saada hänet hieman varuilleen (muttei enää Voldemortin jälkeen).
“Ahaa,” mies vastaa ja kohottaa kulmiaan hieman. “No?”
Äänesi ja asenteesi ei ole mitkään parhaat asiakasammattiin, Draco ei osaa olla miettimättä nyreästi, mutta asenne jää pois vastauksesta: “Kuolonsyöjien logo, Pimeän piirto.”
Tumman miehen kulmat kohoavat taas, sitten ne laskeutuvat ankariksi. Hän on hetken hiljaa, raapii nenäänsä jälleen ja sulkee lopulta silmänsä, kuin ajatukset jotka kulkevat hänen päässään olisivat liian vaikeita ja saisivat otsalohkon kivistelemään. Jengi ei ole tuntematon, sillä on maine joka kantaa kauas.
“Selvä,” mies sanoo lopulta. Hänen silmänsä näyttävät raskailta hänen katsoessaan Dracoa. “Toivottavasti tiedät mihin olet ryhtymässä, poika.”
Varoitus tuo palan Dracon kurkkuun. Hetken hän luulee alkavansa yskimään holtittomasti, mutta saa sitten pidettyä itsensä kasassa. Jokin osa hänestä haluaisi äyskäistä takaisin lihaksikkaalle miehelle, sanoa pari valittua sanaa siitä kenen asia se on ja kenen ei mihin hän on ryhtymässä, mutta Draco sulkee suunsa. Ei nyt, ei täällä, ei kun varoituksiin on aihetta.
“Tiedän,” vaaleatukkainen vastaa. Hän ei pysty katsomaan mieheen vastatessaan, sillä oikeasti hän ei tiedä, hänellä vain on pahoja aavistuksia.
“Omapa on asiasi,” tumma mies sanoo ja huokaisee. Sitten hän vinkkaa kädellään selkänsä taakse, osoittaa takahuoneeseen. “Minä menen tupakalle nyt, Luna hoitaa tämän sinun juttusi. Hän on tuolla takana, mene sinne.”
Takahuone on kirkkaasti valaistu. Puolet siitä on enemmän kuin siisti, tiptop kunnossa ja sairaalan hygieniatason läpäisyyn valmis. Toinen puoli on sen vastakohta, täydellisen räjähtänyt. Puinen pöytä ja pieni keittiönurkkaus on täytetty lehdillä, paperipinoilla ja kaikella mahdollisella, mitä mieleen juolahtaa. Pieni jääkaappi on magneetteihin ja erilaisiin lippulappusiin paketoitu, mikro näyttää jurakautiselta, tyhjät eväsrasiat on ripoteltu pitkin poikin sitä kaikkea.
Ja kuitenkin kaiken huomion huoneesta vie tyttö, joka on tukenut toisen jalkansa pienen jääkaapin avatun oven ylle ja säheltää jotakin mikroaaltouunin kanssa. Hänellä on vaalea, kuulas iho, hiukset jotka kilpailevat vaaleudessaan Dracon omien kanssa (voittajaa ei osata julistaa) ja tatuointi vasemmassa reidessä. Jänis, jähmettyneenä keskelle loikkaansa hämmentävällä taidokkuudella, on enemmän kuin paremmin esillä ylös nostetussa jalassa.
“Anteeksi?” Draco kysyy. Osa hänestä on närkästynyt, kun hän ei saa kaikkea itselleen - asiakkaalle - kuuluvaa huomiota, osa ei haluaisi keskeyttää vaaleaa tyttöä puuhistaan. Tyttö kuitenkin kääntyy, melkein hyppää ympäri ja paljastaa kasvonsa Dracolle huudahtaen samalla iloisesti hämmästyksestä.
“Hei,” tyttö sanoo sitten, asetuttuaan sen verran kuin hänelle mahdollista näyttää olevan. “Kuka sinä olet?”
Draco on kuitenkin jäänyt tuijottamaan epäuskoisena siroja käsiä, jotka ovat ranteisiin asti jossain ruskeanpunertavassa töhnässä. Sitä tippuu lattialle pienten litsahdusten säestämänä. Aine ei näytä vähimmässäkään määrin miellyttävältä.
“Öh, Draco Malfoy...” hän ymmärtää vastata hetken hiljaisuuden jälkeen. Katsetta on kuitenkin vaikea saada irti siitä lattiaa likaavasta... mitä ikinä onkaan. Draco ei ole varma, haluaako edes tietää.
“Hauska tutustua, Draco,” tyttö sanoo, ja nyt oman nimensä kuultuaan tytön huulilta, Draco viimein herää horroksestaan ja nostaa katseensa.
“Mm, niin...”
“Mitä asiaa sinulla tänne on?” tyttö utelee. Hänen silmänsä ovat suuret ja säihkyvät, sekoitus taivaan kirkkainta sineä ja talven harmaita aamuja. Ne ovat uteliaat tavalla, jota Draco ei ole koskaan ennen kohdannut. Hän näkee kyllä kuinka ne liikkuvat hänessä, katsovat ja mittailevat häntä, mutta eivät tavalla joilla muiden silmät. Nämä tuntuvat etsivät jotakin ihan muuta kuin yleensä muista etsitään, jotain syvempää, oudompaa, ihmeellisempää, jotain erilaista.
Hän ei näe maailmaa, kuten me, Draco ajattelee, ja ajatus on outo, mutta miellyttävä.
“Tatuointi,” nuorukainen vastaa, ja tytön silmät sykähtävät.
“Oi, mahtavaa, lähettikö Kingsley sinut tänne taakse?” Hän pyörähtää ympäri, ja hetken vaaleat hiukset ovat lumiviuhkana ilmassa. Ne kuitenkin laskeutuvat nopeasti valumaan takaisin kapeille hartioille tytön jatkaessa vastausta odottamatta: “Hienoa, hienoa, tiedätkö jo minkälaisen haluat? Odota hetki, siivoan vain tämän porkkanalaatikon käsistäni. Mikro alkoi kiukuttelemaan, kun yritin syödä päivällistä. Olen tullut siihen tulokseen, etteivät ne pidä vihanneksista. Ne haluaisivat vain lämmittää einesruokia, sillä niissä muut kodinkoneet eivät ole olleet valmistuksessa mukana. Ne ovat kateellisia helloille ja uuneille, tajuatko?” tyttö lörpöttelee. Draco ei ymmärrä, ei alkuunkaan, mutta hänen huulensa kääntyvät hymyyn. Niin outo, niin hämmästyttävän (ihastuttavan) outo, hän ajattelee ja melkein nauraa. Tytön säihke, hassunkurinen valo joka tällä on sisällään, valaisee Dracon synkkää päivää ja hetken huolet ovat poissa. Sitten tyttö kääntyy, ja on aika kertoa, millainen tatuointi saisi olla.
“Voih...” ja hymy on poissa. Sinisilmät peilailevat meren pohjatonta surua ja vaaleat, miltei näkymättömät kulmat kurtistuvat huolissaan. Hän näyttää siltä, että voisi purskahtaa itkuun, nyyhkyttää lohduttomana kuvan puolesta, jonka joutuu Dracon ihoon kirjomaan, itkeä katkeria kyyneliä pojan ja tämän kohtalon takia.
Draco painaa päänsä ja toivoo, että hänellä itsellään olisi rohkeutta vuodattaa kyyneliä tatuointimusteekseen.
