Title: Yksi niistä keskusteluista
Author: yuuri
Raiting: S (lievää kiroilua ja noin ja alkoholin käyttöä...joten siksi tämä ikäraja, just in case...)
Genre: drama, romance...jtn...
Pairing: Severus/Herm
A/N: Osalistuu Snarmione - haasteeseen. Sirnialle omistettu pikkujoulu ficci, mikä ei ole lunta ja kylmyyttä nähnytkään... :3 Anteeksi kökkö nimi
__________________________________________________________________
Olin juuri lopettelemassa päivääni kun kuulin oveltani kevyen koputuksen. Pino opiskelijoiden kansoita odotti loppuarviointeja pöydän kulmalla, jotka olin päättänyt antaa vasta huomenna. Kynttilän valo lepatti hiljakseen ja kaadoin itselleni tuliviskiä perintö kristallilasiini. Koputus toistui, mutta en kiirehtinyt toimintaani. Työaikani oli loppunut, joten mikäli tulijalla oli tärkeää asiaa hän joko odottaisi tai tulisi huomenna uudelleen.
Pyöräytin lasia hienoisesti kädessäni ja jääpalat kilahtivat lasin reunaan. Kolmas koputus oli vahvempi kuin kaksi edellistä ja aloin ärtyä.
“Sisään, kun et kerran osaa kunnioittaa ihmisten iltarauhaa”, ärähdin tarkoitettua kiukkuisemmin. Päivä oli henkisesti ollut raskas eikä se, että olin napsinut Rohkelikoilta pisteitä kuin heinäsirkkoja lapsena isoäitini pihalta, lohduttanut mieltäni yhtään.
Kuulin oven narahduksen sen auetessa ja nostin katseeni tuliviskilasistani tulijaan.
Nainen.
Kastanjan ruskeat, kiharat hiukset ulottuivat hivenen hartioiden ylitse ja katseeni laskeutui hivenen alemmas - tarkoituksettomasti. Muodokas vartalo oli peitetty mustalla, polvipituisella mekolla, mikä jätti hartiat ja kädet paljaaksi. Lanteille oli kiedottu ohut, hopeinen vyö ja mustat, stilettikorot antoivat ryhtiä enemmän kuin tarpeeksi saaden naisen poven näyttämään uhkeammalta kuin se oli. Kasvoilla oli kevyt meikki, josta en niinkään piitannut toisin kuin suklaanruskeista silmistä, joiden katse oli vakaa ja varma.
“Professori Granger, tämäpä mukava yllätys”, totesi ja viitoin naista istumaan pöytäni edessä olevaan pehmeään tuoliin.
“Severus… Kuinka monesti olen sinua pyytänyt kutsumaan minua omalla nimelläni?”
“Liian usein”, totesin hymyillen. Tällaiset hetket olivat harvassa - hetket jolloin sallin itseni hymyillä.
Nainen huokaisi, otti tarjoamani punaviinilasin. Punattujen huulien jäljet jäivät lasin reunalle.
“Erinomaista”, nainen mutisi ja tuhahdin.
“Tietenkin on. Se on minun valmistamaani.”
Nainen kohotti toista kulmaansa huvittuneen yllättyneesti.
“En tiennyt, että osaat valmistaa viiniä.”
“Olen liemimestari - tietenkin osaan.”
“Mutta et osaa kutsua minua nimelläni?”
“Kuinka monesti olemme käyneet tämän keskustelun?”
“Sinua lainatakseni - liian usein. Luulisi kuitenkin, että tuleva aviomieheni kutsuisi minua niemelläni ei statuksellani.”
Suljin silmäni. Nainen osasi olla itsepäinen. Professori Granger, tuleva vaimoni - minulla oli vain yksi este miksi en halunnut lausua hänen nimeään ääneen. En halunnut luopua vielä aivan kaikesta siitä mitä olin ja olen ollut yli neljäkymmentä vuotta. Jos lausuisin hänen nimensä huuliltani… Olisin mennyttä miestä. Toki sitä olin jo nyt, mutta silloin myöntäisin kuuluvani hänelle. Niin kauan olin ollut yksin. Niin kauan olin odottanut jotakuta arvoistani vierelleni. Ja nyt. Nyt minulla oli hänet ja en halunnut siltikään luopua siitä muurista, minkä olin ympärilleni rakentanut.
“Severus…”
“Anna olla. Minä yritän, mutta et voi vaatia minulta kaikkea”, totesin ja otin kulauksen lasistani. Viski poltteli kurkkuani, mutta en antanut sen häiritä tutkimustani tulevan vaimoni kasvoilla. Hän oli yhtä kaunis kuin vuosia sitten. Muistan kyllä olleeni hänelle turhankin jyrkkä - hyvä on, olin aivan hirvittävä hänelle, mutta ilman sitä ei Granger olisi yrittänyt enemmän kuin parastaan. Minä näin kyllä hänen lahjakkuutensa, mutta en antanut kilahtaa sen hänen nuppiinsa - teinit olivat muutoinkin vaikeita. En tiedä, enkä ole koskaan kysynyt, miksi hän pelasti minut silloin. Sota oli kaikkialla ja hän tuli luokseni. Hän oli ainoa, joka ei luovuttanut silloinkaan kun muut olettivat minun jo kuolleen. Ei edes Potterin poika tajunnut. En tiedä miten jaksoin edes pitää kiinni tästä maailmasta, mutta nyt olen tyytyväinen päätökseeni.
Toki ensimmäiset kuukaudet nuoren neiti Grangerin seurassa olivat olleet piinaa ja kidutusta, mutta ajan kanssa huomasin tarvitsevani hänen seuraansa - läsnäoloaan. En myönnä tätä edes kovinkaan usein itselleni, mutta neiti Granger, tuleva vaimoni sai minut jopa pitämään itsestään ja vähän enemmän…
“Olet tuijottanut minua viisi minuuttia - kelpaako?” nainen kysyi huvittuneena, hymyn kare huulillaan. Murahdin ja join lasini tyhjäksi.
“Etpä sinä kasvoillesi voi mitään”, totesin ja kuulin naisen hymähtävän.
“Sarkastisuutesi on ihailtavaa, mutta ei tehoa minuun enää niin hyvin kuin ollessani nuori.”
Virnistin ja laskin lasini alas.
“Tiedän, mutta aina kannattaa yrittää.”
“Yritän oppilaillasi - älä minulla. Ja turha sinun on huolehtia. He vihaavat sinua yhtä paljon kuin ennenkin.”
Nainen osasi sanoa oikeat asiat oikeaan aikaan. Helvetti vieköön - rakastin tätä naista ja vajaan kuukauden kuluttua hän olisi Rouva Severus Kalkaros.
“Herm. Tule”, kuiskasin ja nousin tuoliltani. Nainen kohotti katseensa hymyillen.
“Mielelläni.”
Ohjasin meidät yhteiseen makuuhuoneeseemme, suljin oven ja väänsin avainta lukossa. Meillä olisi aikaa auringon nousuun.
___________________________________________________________________
