Nimi: Demonien tanssilattia
Kirjoittaja: Emmatrix
Ikäraja: K-11
Hahmot: kysymysmerkki, jonka toivottavasti tunnistatte ja Vereva, paritukseton, paitsi ehkä pieni viittaus Gellert/?
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte Rowin luomaksi, on Rowin luomaa, enkä saa tästä rahallista hyötyä.
Varoitukset: kuolema, palaminen
Katsoit kelloa vanhanaikaisen pylväsvuoteesi ääreltä ja murahdit hiljaa. Olit kärsimätön.
Kymmentä vaille keskiyö. Vielä kymmenen kirottua minuuttia.
Kun kello kilahti kaksitoista kertaa keskiyön merkiksi, nousit mustilta satiinipeitteiltä. Tätä olit odottanut.
Odotit demonien vapauttavan tanssilattian sinulle, edes tämän kerran.
Astelit ikkunalle, ja sen takana ujeltava tuuli oli kuin kaunein baletti korvillesi. Ikkuna kujersi sinulle, kutsuen verenimijää yöhön.
Vaikuttaako täysikuu vamppyyreihinkin?
Katsoin kun sinä nauroit hyytävästi ja tartuit ikkunan karmeihin katsoessasi taivaalla huutavaa kuuta, joka halusi sinut seurakseen taivaalle.
Listasin täysikuun muistiooni ja päätin, että miettisimme Gellertin kanssa tätä asiaa myöhemmin.
Eriskummallinen hahmosi suorastaan aneli tappavaa kirousta, vaikken sitä olisi mielelläni tehnytkään hyvänä ihmisenä.
Vain varjot seurasivat pitkää vartaloasi, joka oli paholaisen valtaama. Pahuus oli täyttänyt sinut. Ajattelit pahan mielellä, hengitit savukkeensavua ja tunnustelit ikkunankarmeja kylmin sormin.
Monta tuntia seisoit siinä ikkunan luona pukeutuen hulluuteen, ja siinä kaapin takana vaaniessani huomasin, että pimeyden kiihkossasi et huomannut, että aurinko alkaisi nousta.
Koska tanssilattia oli sinun.
Aloin olla jo varma siitä, että haistoit minut. Korjasin epämukavaa asentoa.
Liikahdin kärsimättömänä ja tunsin yhtäkkisen pienen kivun nipistyksen. Ennen kuin tajusin mitä tapahtui ja otin taikasauvan kaavustani, näin pienen verenpisaran tippuvan hitaasti lattialle. Seinän rosoinen reuna oli hangannut huomaamatta kättäni ja saannut aikaan pienen arven.
Ja sinä haistoit veren.
Käännyit.
Ja aurinko nousi juuri oikeaan aikaan. Rukoilin maailman jumalia, että pelastuisin.
Piilouduit varjoihin piiloon auringolta, mutta pienen loitsun avulla auringonsäteet valaisivat koko huoneen kirkkaina.
Sinä huusit sydäntäsärkevästi.
Ja se kesti kauan.
Kauan, liian kauan, sinä huusit tyhjyyten silmät palaen.
Siinä sinä makasit poltettuna ja auringon nöyryyttämänä.
Lähdin, ja kiitin mennessäni taivaan keltaista hirviötä tämän verenimijän tuhoamisesta.
Ja tämä kaikki tapahtui vain yhteiseksi hyväksi, eikö niin Gellert-rakas?
