Kirjoittaja Aihe: FFVII: AC - Pakoreittejä - Cloud/Sephiroth - K-11  (Luettu 1335 kertaa)

Odo

  • Sankari
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 12 720
  • "Dream life over real life, that's my motto."
Fandom: Final Fantasy VII: Advend Children (elokuva)
Disclaimer: Square enix omistaa hahmot kuten pelisarjankin, eikä minulle makseta tästä rahallista korvausta.
Author: Odoshi

Title: Pakoreittejä
Raiting: K-11
Warning: Ahdistus, fyysinenkipu
Paring: Cloud/Sephiroth
Summary: Ja ennenkuin huomaatkaan tajuat yrittäväsi paeta pakenemista.
A/N: Sattumalta syntynyt tekstin pätkä suosikkihahmostani, josta tämä on ensimmäinen kirjoittamani teksti. Sephirothista. Ropetettiin tätä paritusta ystäväni kanssa ja olin kuulemma hyvä Sephiroth, joten uskalsin yrittää kirjoittamista. Näinkin lyhyen tekstin valmiiksi saaminen vei kuitenkin aikaa sillä blokki on tuhonnut rohkeuttani sekä yrittämistäni aivan liikaa. Blokin jälkeen voi olla tönkköä, mutta olen ylpeä että sain sentään ajatukseltaan ihan kivan tekstin siihen nähden, etten ole puoleen vuoteen julkaissut mitään. Enjoy.


Pakoreittejä

Tunnit matelevat ja elämä juoksee liian nopeasti; minä pakenen. Se, että mitä minä oikeasti pakenen on arvoituksista suurin, koska en tiedä sitä enää itsekään. Se on vain tapa, josta ei osaa päästää irti kuin henkinen riippuvuus johonkin tuntemattomaan. Ja ennenkuin huomaatkaan tajuat yrittäväsi paeta pakenemista.


Elämänvirta vie eteenpäin ja lopulta luovutan – silmät sammuvat ja niistä tulee yksinäiset. Ehkä tämäkin on tapa paeta jonnekin kauas omien ajatuksiensa riivaamana.

Juoksen eteenpäin ja annan risujen pistellä kasvojani – lujempaa lujempaa lujempaa sillä mielessä kaikuu vain yksi nimi yhä uudelleen ja uudelleen; Sephiroth, Sephiroth ja niin se vain jatkuu pysähtymättömänä ketjuna päättäen kehän lopullisesti. Kuulen itseni huutavan jälleen kerran ”Sephiroth!”

 Hän oli sankari, joka tuhosi itsensä niin helposti ja yksinkertaisesti päästäen pimeyden sydämeensä; kasvoi katkeraksi ja voimakkaaksi. Hän oli minun pimeyteni, viholliseni ja nyt oppaani. Kieroutunut maailma.

Haavoittuvaisena, yksinäisyyteni alistama saavun luoksesi ja sinä hymyilet – et lempeästi, hymysi on kaikinpuolin kylmä ja silmäsi nauttivat rappiostani. Henkinen kipu muuttuu nopeasti fyysiseksi, mutten välitä siitä enää. Annan kylmien käsien hivellä arpeutunutta selkääni ja hampaiden purra kaulaani.

Kivet maassa, kuilu erottavana välillämme ja neste, joka saattoi olla verta tai kyyneliä eivät merkitse mitään. Tiedän pitäväni sinut poissa, jos vain olen kanssasi – se on ristiriitaista, mutta nyt minä ymmärrän.
Life is strange sometimes, wouldn't you say?
I know it isn't easy, but nothing worthwhile ever is...



It was a dream, a perfect image of a life that turned out to be.
Just a moment, lost with me