Nimi: Anteeksipyyntöjä
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11
Fandom: Harry Potter
Paritus: Rabastan Lestrange/Ruskapoika
Genre: Drama, romance, haikeus, slash
Varoitukset: Huumeita.
Vastuuvapaus: Sen minkä J.K. Rowlingille tunnistatte kuuluvan kuuluu hänelle. En väitä niitä omikseni, enkä saa tällä rahaa. Itseni omistan itse ja jos voisin, kynisin itseni käyttämisestä rahaa suuren kasan, mutta harmi, ettei itseltä voi kyniä rahaa. Joten täysin omaksi ilokseni tämän siis kirjoitan ja julkaisen.
Haasteet: Sinun Potterisi vol.2 (Rabastan Lestrange, nuori), Miestenkymppi vol.2
A/N: Kyllä, kirjoitin itseni tässä pojaksi, vaikka olen itse tyttö oikeasti (sain tän sitä kautta ovelasti slash10:n. :'). Vaikka toisinaan kyllä en haluaisi olla. Naiset, kun on kirottu niin monilla asioilla. ;( KUITENKIN. Jotain järkevää asiaa miulla oli tähän alkuukin, mutta ehkä jätän tän hölöttämisen niille, jotka sen taitaa ja päästän teidät lukemaan. Lukemisen iloa. 
Anteeksipyyntöjä
Kun mää astun sisään Rabastanin huoneeseen, mää yllätän sen lukemasta mun päiväkirjaa. En mää sitä muuten tunnistaisi, mutta kirkkaan turkoosi kirjamerkkinauha roikkuu ikkunasta tulvivaa katuvaloa vasten ja pistää silmään. Se istuu ikkunasyvennyksessä, polttaa tupakkaa aukinaisen ikkunan äärellä ja lukee niin keskittyneesti, ettei se huomaa mun saapumista. Se havahtuu vasta, kun mää tartun kirjasta kiinni ja vedän sen sulkemattomana rintaani vasten suojelevasti.
Rabastanin silmissä välähtää kiinnijääneisyys ja poskille kohoaa häpeän puna kuin pienellä lapsella. Se näyttääkin siltä sillä hetkellä. Viinipunaiset hiukset sekaisin ja katse kaikkialla muualla paitsi mussa. Se vääntelee käsiään ja koittaa miettiä pakokeinoa tilanteesta. Se tietää mut älykkääksi – voiko korpinkynnessä opiskellut muuta edes olla?
“Ei mun ollu tarkotus, Ryder”, Rabastan lopulta kuiskaa rikkoen meidän välille laskeutuneen hiljaisuuden. Se tietää, etteivät selitykset auta muhun. Mää uskon harvan ja nekin vaan silloin, kun niihin liittyy jotain konkreettisia todisteita.
Kädet nousevat mun lantiolle ja vetää mua hiljaa, pyytelevästi, kohti Rabastania ja lopulta mää istun sen syliin hajareisin. Se vastaa mun katseeseen harmaaruskeilla silmillään ja vetää kasvoilleen loukatun koiranpentu ilmeen, eikä mun kasvoilla pysy ilmeetön naamio. Vakavat suupielet värähtää, enkä mää enää pysty pitämään turhautunutta huokausta sisälläni.
“Miks vitussa sää sitten luit tätä?” mää kysyn ja puristan tiukemmin päiväkirjaani. Mää vuodatan siihen kaiken; itseni, elämäni ja ympäristöni. Se ei ole tarkoitettu kenenkään muiden silmille.
“Koska sää olet aina niin salaperäinen”, Rabastan vastaa. Siirtää mun pettymyksestä siniharmaiksi muuttuneet hiukset korvan taakse poskia kutittamasta. Se suikkaa mun huulille suukon, vaikka mää en vastaakaan siihen mitenkään. Se huokaa nojautuen kylmää ikkunalasia vasten.
“Se on ehkä yks asia, mihin mää ensimmäisenä kiinnitin huomiotani, mutta, Ryder, me ollaan oltu. Mitä, neljä kuukautta yhdessä?”
“Neljä kuukautta, viis päivää ja viistoista tuntia”, mää korjaan.
“Nii. Eiks mun ole aika alkaa saada tietää susta enemmän. Toi kirja on ehkä ainoo tapa siihen.”
“Mutta se on mun…”
“Se on sun, mutta sää jätit sen esille.”
“Sää oot ihan tyhmä.”
“Niin oot sääkin.”
Rabastan noukkii tuhkakuppiin jätetyn sätkän ja imee siitä pitkät henkoset, ennen kuin tarjoaa sen mun huulien väliin. Jo, kun mää astuin huoneeseen mää haistoin marihuanan, mutta kun sen vetää henkeen hartioille asettuu paine, joka saa mun kehon leijumaan ja murskaa hartioita alleen niin kauan, kun savut pitää keuhkoissaan.
“Harmaansiniset hiukset ei sovi sulle, Ryder”, Rabastan kuiskaa. Se irrottaa mun sormet hitaasti mun päiväkirjasta ja lähes hellästi se sulkee sen ja laskee viereensä. Hymähdyksen ja tuhahduksen sekaisen äänen päästettyäni mää painan silmäni kiinni, nyrpistän nenääni ja kurtistan kulmani. Hetken kuluttua mää avaan ne ja tuijotan ikkunasta heijastusta, kun kirkkaan turkoosit hiukset valuvat mun olkapäille. Mää kerään kaupungilla katseita, mutta ei sillä väliä – mää keräisin muutenkin.
Rabastan puhaltaa savut mun kasvoille ja saa silmät kirvelemään. Sen huulet painuu mun solisluuta vasten. Mun sormet karkaa leikkimään Rabastanin niskahiuksilla ja kurkusta pääsee inahdus, kun punapään hampaat uppoavat uppoaa mun ihoon aiheuttaen haavaumia.
“Ens kerralla mää kiroan sut, Rabbe.”
“Juu, juu.”
Sen sanat kertoo, ettei se ottanut vakavasti mun sanoja. Joten, kun Rabastanin kädet valuu mun lantiolle ja painaa sitä omaansa vasten, mun mielessä laukkaa monta kymmentä vaihtoehtoa, kuinka mää kostaisin jo tämän ensimmäisen kerran.
