Kirjoittanut: thunder
Rating: K11
Copyright: Otsikko kuuluu Victoria Moranille ja se on kirjasta Fit from Within. Kiitokset hänelle että aukaisi silmät. Tarina on sitten ihan päästä vedetty.
Summary: ”On tuo teidän tyttö niin laiha!” Muistan tätini sanoneen ja tuputtaneen lautaselleni kuuluisaa rahkaansa. Kaikki rakastivat sitä, sillä se oli niin taivaallisen hyvää. Minusta se maistui helvetille.”
Warnings: Syömishäiriö pohdintaa.
A/N: Itse en ole anoreksiaa sairastanut (vielä ainakaan, enkä tuskin tulekkaan) mutta BED on tuttu sana. Siitäkin kyllä toivuttu, kiitos tuon otsikko lauseen. Se merkitsee minulle hyvin hyvin paljon. Oli muuten ihana fiilis tän kirjotettua vetää puol levyä suklaata ja 3 muffinia alas ilman että oli karsee fiilis. Kunnon terapiaa tää tällänen.
AINIIN sori kirjotusvirheistä, niitä varmasti on. Suomenkieli on hankalaa, varsinkin kun on tottunut puhumaan ja kirjoittamaan englantia enemmän :/ korjailla saa ja pitää.
------------------------------------------
Olin menettänyt nuoruuteni. En muista niistä vuosista mitään muuta kuin yölliset karkureissut, karvaan maun suussa ja luut jotka törröttivät kyljistäni, sekä myöhemmin joka ikisestä ruumiinosastani.
Muistan kuinka heräsin eräänä kesäisenä aamuyönä meidän hiekkatieltä, polvet ja kynärpäät auki, sekä jumalaton kipu vasemalla puolella kylkeäni. Aluksi panikoin hetken, että miten olin siinä ja miksi en ollut sängyssäni. Olin päivällä syönyt äidin herkullista mansikkakakkua, jonka makua en edes muistanut sillä olin vain laskenut kuinka monta kaloria palasessa oli. Äiti oli nyt poissa, hän ei ollut täällä katsomassa tervettä tytärtään. Olisin hyvin kovasti halunnut maistaa sitä kakkua. Muistelin syöneeni kakun palasen, ja rynnääneni sitten huoneeseeni. Näin itseni peilistä ja olin myös näkeväni kuinka kakunpala kertyi järkyttäväksi rasvakerrokseksi vatsani päälle ja reisieni ympärille. Kyyneleet kohosivat silmiini ja heittäydyin lattialle. Tunnin ajan jaksoin tehdä vatsalihasliikkeitä, ja vaikka välillä katsoin peilistä, se kakunpala oli silti minussa kiinni.
Miksi en oksentanut sitä pois? Kysyi sisäinen ääneni. Aina kun harkitsin sitä vaihtoehtoa, ravistelin päätäni ja kerroin itselleni, että se oli sairaan merkki. Niin kauan kun pystyin sinnittelemään ilman sitä säälittävää keinoa, olisin terve kuin pukki.
Kun kömmin ylös hiekkatieltä, pistävä kipu läpäisi kylkeni ja jouduin hetken ajan kumarassa haukkomaan happea. Katseeni valui tällöin kuluneisiin valkoisiin juoksukenkiini ja lyhyisiin sortseihini ja ennen kaikkea jalkoihini. Miten ihmeessä ne saattoivat olla noin vinot ja pyöreät? En kestänyt näkyä ja nostin pääni. Lähdin linkkaamaan takaisin kohti kotia, toivoen ettei kukaan olisi vielä herännyt.
Yksi kakunpala siis onnistui siis saamaat minut tajuttomaksi, murtamaan kylkeni ja aukaisemaan polveni ja kyynärpääni. Maailma on sairas.
”On tuo teidän tyttö niin laiha!” Muistan tätini sanoneen ja tuputtaneen lautaselleni kuuluisaa rahkaansa. Kaikki rakastivat sitä, sillä se oli niin taivaallisen hyvää. Minusta se maistui helvetille.
”Nopea aineenvaihdunta! Äidiltä peritty!” Äiti ilmoitti iloisena ja läppäisi minua kevyesti selkään. Tuntui kuin ilmat olisivat lentäneet pihalle. Katkerana korjasin päänsisällä äidin tokaisua. Vai että nopea aineenvaihdunta… pyh! Kai sinä näet tämän makkaran vatsallani? Todellisuudessahan se oli vain nahkaa mikä siinä vatsallani oli. Mutta minä näin sen äidin mansikkakakkuna ja rahkana.
Surullista kuinka lopuksi en jaksanut enää tehdä mitään. En jaksanut opiskella, ja näin olen vieläkin työtön, mutta kuitenkin onnellinen ja vieläpä kahden lapsen äiti. En vuosiin uskaltanut rakastua, tai harrastaa julkista liikuntaa. Peittelin itseäni ja pakoilin sosiaalista elämää. Aloin saamaan paniikkikohtauksia kun minun ikäinen tyttö vilkaisi minua tai katsoi minua hiukan pidempään. Sellaisen katseen aikana päässäni kerkesi juosta tuhansia asioita. Hän katsoo kuinka pyöreät reidet sinulla on! Miten kehtaat edes pukea noin tiukkoja farkkuja? Katso vasemalle, siellä tyttö katsoo römppömahaasi! Hän nauraa sinulle. Alkoi tuntua kuin jokainen katse olisi syyllistävä, kuin jokainen naurunpuuska olisi minulle tarkoitettu. Lopetin elämisen.
Kun sitten vihdoin ja viimein pyörryin maantien laitaan iltalenkilläni. Ohikulkija soitti ambulanssin ja ensimmäinen kysymys mikä minulta kysyttiin oli; ”Oletko syönyt mitään?” Ravistelin päätäni, sillä vasta silloin tajusin että kukaan ei ollut kysynyt sitä minulta noin suoraan, koskaan. Äiti näki minut jääkaapilla ajatkuvasti, samoin isä. He vain luulivat että minulla on nopea aineenvaihdunta. Enkä näin ollen osannut valehdella ensimmäiselle suoralle kysymykselle.
He laittoivat minut osastolle. He laittoivat minut terapiaan. Se kesti vuosia ja kestää yhä. Jokaikinen päivä on minulle terapiaa. Joka helvetin päivä joudun kävelemään mainostaulun ohi ja kieltämään itseäni ajattelemasta, että nainen siinä on laiha ja kaunis.
Olen hyväksynyt faktan, etten voi parantua siitä koskaan. Se tulee kulkemaan mukanani läpi elämäni, se tulee vielä kalvamaan mieltäni kun makaan kuolinvuoteellani.
Ovi käy ja tyttäreni astuu sisään. Hän istuu sänkyni laidalle.
”Äiti, annatko lääkkeeni.”
Nyökkään, otan avaimet taskustani ja avaan lukitun lipaston. Asetan pienen valkoisen pillerin tyttäreni kylmään käteen ja ojennan vesipullon.
Hän nielaisee pillerin ja kosketan hänen tummanruskeita hiuksiaan.
”Ne kiiltävät taas..” Hymyilen hänelle ja hän katsoo minua silmiin, ja hymyilee takaisin.
”Niin kiiltää. Kiitos sinun äiti. Kiitos ettet anna nuoruuteni valua sormieni välistä.” Hän kuiskaa ja hänen luiset ja kylmät kädet kiertyvät ympärilleni.
… Se tulee myös periytymään äidiltä tyttärelle.
