Luumunen, voi kiitos, kivaa että arvostat tunnelma-kuvauksia, itsekin pidän niistä eniten <3
Silkkipaperiyö
A/N: Tämä on kolmen vuoden takainen teksti, joka syntyi eräänä tähtikirkkaana talviyönä kynttilän loisteessa. Rakkaudesta on aina ihanaa kirjoittaa, varsinkin kun ei ajattele ollenkaan henkilöiden sukupuolia, vaan kirjoittaa yksinkertaisesti vain kahdesta ihmisestä, jotka rakastavat toisiaan.
Minä taisin rakastaa häntä jo ennen kuin olin ensimmäistä kertaa laskenut pisamia hänen kasvoiltaan tai jäänyt iltaisin istumaan laiturille vain sen takia, koska se iltataivas ja silkkipaperisiipinen sudenkorento muistuttivat minua hänestä. Minä pelkäsin, suljin silmäni ja kesti kauan, ennen kuin tajusin että hän laski tähdenlentoja, koska muisti minun kerran sanoneen, että minusta tulee isona tähdenlentojenkasvattaja. Hän taas tahtoi tulla sen majakan vartijaksi, joka ohjaa kaarnalaivoja iltaisin kotiin.
Silloin oli talvi ja keskiyö, eikä muuta valoa, kuin tähdet jotka porautuivat taivaankannen läpi. Muistan miettineeni usein, löytyykö sen kannen takaa joku toinen maailma, jossa on päivä silloin, kun täällä on yö. Hän nauroi ja niiden parin sydämenlyönnin aikana miljoona ikuisuutta lipui ohitse, naapurissa toteutui tuhat unelmaa ja minä tajusin, että hänen huulillaan viipyi viime syksyn puolukoiden maku ja näin välähdyksiä siitä syksystä, kun tuuli puhalsi kerrankin lempeästi ja sen toisen hiuksiin oli jäänyt lehtiä, enkä minä repinyt niitä pois, koska minusta oli hauskaa ajatella, että jos puhaltaisin häneen päin, hän lähtisi lentoon kuten ne kaikki vaahteranlehdet ja lentäisi kauemmas kuin yksikään lentokone ja eksynyt muuttolintu. Ja hän piti minusta kiinni etten pääsisi karkuun.
Hänellä oli lumihiutaleita ripsissä ja takinkauluksessa, enkä ollut ollenkaan ihmeissäni, kun hän heittäytyi selälleen hankeen tekemään lumienkeleitä jalat ja kädet villisti huitoen ja lumi pöllyten. Hänen lapsekas riehakkuutensa tarttui minuunkin ja hetken maailmassa olin vain minä, vaahteranlehtitukka, talven tähtikirkas pakkastaivas ja pöllyävä lumi. Lumi oli lämmintä poskea vasten ja hänen huulensa minun huuliani vasten. Kello läheni yhtä ja hän oli minulle silloin koko maailma, enkä kaivannut siihen yhtään enempää.
”Minkä värisen taivaan tahtoisit?” Minä kysyin.
”Tuulen värisen, jossa tuoksuu viime kesän unelmat, kello kahdentoista kaiku ja takapihan pehmeä multa sieltä pohjoisesta.”
”Minä maalaan sen sinulle.”
Hän näytti ihan keijukaiselta ja minä sanoinkin sen hänelle. Hän hymyili ja sanoi ettei tahtoisi olla keijukainen, koska keijujen siivet on niin helppo polttaa, eikä hän voisi enää lentää niillä hiiltyneillä siivillä. Mutta minä tiedän, kuinka vahva hän on ja että hän jatkaisi lentämistä, vaikka joku repisikin hänen silkkipaperisiipensä rikki. Minullakin on siivet, mutta ne on punottu kahleista ja niillä on liian raskasta lentää.
Tuuli liukastelee niillä kaduilla, joita on aina ennen ollut minun mielestäni liikaa, mutta nyt niitä on ihan sopivasti ja hän lupaa ottaa minut kiinni, jos liukastun tuulen perässä, koska tuuli ei muistanut varoittaa minua. Se on se sama petollinen tuuli ja se sama petollinen kaupunki, mutta sinä yönä minulla oli joku, jonka kanssa nauraa niille ja tarttua kädestä kiinni tai lämmitellä sormia takintaskuissa. Sitten on tietysti ne kaikki muovisydänihmiset, jotka sylkevät päin kasvoja tai kiertävät kaukaa, mutta heistä minä en välitä, koska hän ei koskaan sano, että on hyvä nähdä sydämellä.
Hän keitti Tiikerin päiväunta ja puhui niistä kaikista kerroista, kun hän oli pienenä kahlannut pelto-ojassa, jonka vedet laskevat jonain päivänä Niiliin, koska hänestä oli hauska ajatella, että joku saattaa jonain päivänä juoda sitä samaa vettä, jossa hänen varpaansa ovat lilluneet. Hän nauroi päälle ja laittoi teehensä vielä yhden sokeripalan. Minä juon teeni mieluummin ilman sokeria, mutta maistan mielelläni sokerin hänen huuliltaan. Minä pidin pienenä niin paljon enemmän tähdistä, että kiipesin usein öisin puuhun ja yritin tavoittaa niitä pienellä perhoshaavilla.
Ikkunoita peittävän verhon takaa eksyi sisälle nousevan auringon valonsäde, kiipeili lattian kirja- ja sanomalehtipinoilla ja seinillä, tavoitteli kattoa. Minä kiipesin hänen viereensä ruutukuvioisella lakanalla verhotun peiton alle ja muistelin hymyillen, kuinka pienenä ajattelin, ettei kukaan voi löytää minua, jos piiloudun peiton alle enkä vastaa kun huudetaan. Häneltä en kumminkaan tahdo piiloutua ja jos hän kutsuu minua, minä vastaan.
Seuraavana aamuna, kun hän vielä nukkuu tähtipölyuntaan minun vieressäni, minä avaan ikkunan ja annan tuulen kahisuttaa kahleista punottuja siipiäni ja hänen silkkipaperisiipiään. On yksi niistä hetkistä, kun aurinko kiipeä paljain jaloin puiden latvaan ja lumi kimaltelee, eikä voi kuin hymyillä elämälle, jonka kaiken kertakäyttökauneuden alta löytyy kumminkin vielä jotain aitoa johon kannattaa uskoa. Eivätkä siivetkään tunnu enää niin raskailta.
