Ficin nimi: Wonderland In Lost Paradise
Kirjoittaja: Yumiko
Tyylilaji: fluff, het
Ikäraja: S
Wonderland In Lost Paradise
Juoksin niin lujaa, ettei kasteen hyväilemä nurmi tuntunut hipaisevankaan paljaita jalkapohjiani. Tuulenpoikasen vireet ja väreet kutittivat suloisesti onnesta hehkuvia kasvojani, saivat pienet kristallinkirkkaat kyyneleet tanssimaan pitkin poskipäitäni, putoilivat mekkoni puuvillakankaan syövereihin. Niitty kylpi aamuisessa rauhassaan ja äänettömyydessään. Edes linnut eivät vielä olleet aloittaneet perinteikästä konserttiaan.
Äkkiä juoksuni loppui, kaaduin. Kaunis maailmani murtui ympäriltäni, suistuin vallitsevaan pimeyteen. Kuulin askeltesi äänen kaukaa, se tuli yhtä etäältä kuin junaradan narinat kilometrin päässä. Juna pysähtyi, samoin teit sinäkin. Hellästi tartuit käsivarsiini ja nostit minut takaisin paratiisimme valoihin.
Pyyhkäisin punaiset suortuvat kasvoiltani, tuijotin hetken hypnotisoiviin silmiisi. Nauroit ja vangitsit minut lämpimään syliisi. Vedin keuhkoni täyteen makeaa tuoksuasi, se oli kuin huumetta. Värisin tajuamattani. Rutistit minut yhä lähemmäs itseäsi, mutta liian nopeasti päästitkin irti.
”Meidän paikkaan”, kuiskasit viettelevästi. Nyökkäsin ja tartuin rakastavasti kädestäsi. Onnellisuuden pistokset valtasivat sisimpääni vähä vähältä, sydämeni lyönnit kiihtyivät kulkiessamme käsi kädessä kohti metsän laitaa, meidän paikkaamme.
***
Salaisessa maassamme oli hiljaista, kuten niitylläkin oli ollut. Täällä hiljaisuus ei ollut yhtä häiritsevää kuin hetkeä sitten, se oli kaunista, herkkää. Istutit minut penkille suuren tammen juurelle, siihen missä vietimme kaiken aikamme jonka täällä olimme. Nojasin vartaloni kovaa kaarnaa vasten, huokaisin syvään. Katselin lehvästön läpi siivilöityvää auringonvaloa, säteiden tanssia niiden osuessa oksistossa riippuvien jalokivien pintaan.
Kun silloin aikaa sitten löysimme tämän paikan, se oli surkeassa kunnossa. Metsä oli sairas, mutta yhdessä saimme sen parannettua. Raivasimme katkeilleet oksat ja kasasimme lehdet syrjään. Viikkojen työn jälkeen paikkaa ei ollut tunnistaa enää samaksi. Toin kotoani jalokivinauhoja suurimman puun oksille roikkumaan, sinä väkersit penkin sen juurelle löytämistämme puunkappaleista. Muutaman metrin päässä puusta virtasi pieni kirkasvetinen puro, jossa näin syksyisin pikkulinnut kävivät peseytymässä.
Havahduin haaveistani kun istuit viereeni. Kiersit kätesi hartialleni, painoin pääni olkapäällesi.
”Kuule, minua pelottaa…” sanoin ääni väristen.
”Suojelen sinua, ei sinulla ole mitään pelättävää.”
Tunsin yksinäisen kyynelpisaran valuvat hitaasti alaspäin. ”Pelkään että joskus et suojelekaan. Että hylkäät minut, että tiemme vievät eri suuntiin…”
Keskeytit minut painamalla etusormesi huulilleni. Silmissäsi paistoi huolen ja välittämisen tunteen kylmä sekoitus, en osannut tulkita sitä täysin. Unohduin hetkeksi jälleen lainehtimaan merenvihreitten silmiesi laineille, kunnes palasin takaisin tosielämään.
Vaikka päivä olikin vasta aivan aluillaan ja hetkeä aiemmin aurinko paistoi pilvien raosta, nyt viileä tuuli hytisytti paljaita sääriäni ilkeästi. Painauduin lähemmäs lämmintä ihoasi ja nostin jalkani syliisi. Sormesi hakeutuivat hiljalleen omilleni ja sivelit lempeästi peukalolla kättäni. Vapisin kylmästä tai mielihyvästä.
Mieleeni muistui väkisin ensimmäinen kerta, kun olimme aivan kahdestaan. Istuimme melko hiljaisina, välissämme niin paljon tilaa, että siihen olisi voinut siirtää vuoren. Satoi. Tuijottelin kellon kulkua, sinä pisaroiden putoilemista pieneen lätäkköön. Emme sanoneet paljoakaan, emme aluksi edes vilkaisseet toisiimme, mutta välillämme tuntui selvä yhteys. Aika kului hitaasti, vaitonaisena madellen. Häpesin itseäni ja puhumattomuuttani. Siltikin tahdoit tavata minut aina uudelleen. Siitä oli nyt kulunut reilusti yli puoli vuotta, mutta muistin sen yhä kuin eilisen.
Vetäisit yllättäen kätesi irti omastani, ilmeesi oli jokseenkin ilkikurinen. Katsoin sinua kysyvästi, et suostunut vastaamaan mitään. Rakastin juuri tuota katsettasi, kiusoittelevaa ja silti niin rakastavaa. Hymy kiipesi huulilleni väkisin, enkä edes yrittänyt pidätellä sitä. Maailma hymyili kanssani.
Nousit ylös ja venyttelit hetkisen ajan kivistäviä jäseniäsi. Kuljit polunpätkän purolle saakka. Seurasin sinua katseellani, hetken päästä myös ihan fyysisesti. Istahdin rantatöyräälle, heiluttelin jalkojani viileässä virrassa. Kylmä tuuli lävisti puuvillakankaisen mekkoni helmaa, iski siihen terävän tikarinsa minua haavoittaen. Vuosin verta, ainakin henkisesti.
Huomasit tuskani, vapinani. Olit kahlannut puron toiselle puolelle, mutta nyt palasit takaisin luokseni. Jäit seisoskelemaan eteeni, peitit juuri ja juuri puiden seasta paistavan auringon.
”Kylmä.”
Hymyilin ja hampaani kalisivat. Ratkesit nauramaan, naurusi oli niin helisevää ja kaunista. Pian minäkin nauroin kanssasi, punastelin vähäsen, mutta nauroin silti. Nauroin kyyneleet silmissä, nauroimme niin pitkään, ettemme enää muistaneet mille oikein nauroimme. Rauhoituttuamme laskeuduit kyykkyyn tasolleni. Tuijotin silmiin intohimoa täynnä. Halusin sinut niin pahasti, suudelmankaipuuni oli sietämätön. Sormeni hakeutuivat jälleen omillesi, mutten uskaltanut tehdä sen enempää. Jänistin taas kerran, olin ohittamassa jälleen yhden täydellisen hetken.
Mitenköhän monta tilaisuutta enää minulle annat? silmäni kysyivät.
Tajuamattani ollenkaan purskahdin itkuun. En itkenyt vuolaasti, en edes paljoa. Itkin vain. Suljettujen ja veden tiivistämien silmäluomieni takaa saatoin aistia läheisyytesi. Tunsin vahvat käsivartesi kietoutumassa ympärilleni, pitelit minua lujaa.
”En koskaan hylkää sinua. En ikinä voisi tehdä niin.”
Lempeä äänesi rauhoitti minua huomattavasti. Hetken päästä vain istuimme siinä vierekkäin, olin lähes sylissäni. Hengitimme samaa ilmaa, sydämemme löivät samaan tahtiin, samaa verta. Silmäni olivat ummessa, en uskaltanut avata niitä lainkaan. Voisin pitää ne suljettuina koko loppu elämäni ajan, Kadota maailmalta lämpimään syliisi. Äkkiä tunsin kosketuksen poskellani. Avasin silmäni, en saisikaan pimeää loppuelämääni. Vihreiden silmiesi valo poltti sydäntäni.
”Rakastan sinua…”
Ennen kuin tajusinkaan, mitä oli tapahtumassa, suutelit minua, hellästi ja hyvin ujosti, mutta rakkautta ja intohimoa täynnä. Päässäni humisi, perhoset vatsani pohjalla alkoivat tanssia, kuin eivät aikoisi koskaan lopettaa. Vastasin suudelmaasi uskomatta mitään. Unelmani oli toteutumassa juuri sillä hetkellä, juuri sillä sekunnilla, sinun kanssasi.
